Vau, luin kirjan!

Hävettää näin julkisesti myöntää, etten ole lukenut paljonkaan kaunokirjallisuutta viime vuosina. Kolmisen vuotta sitten lukaisin CV:ni, ja huomasin väittäväni harrastavani lukemista. Otin väitteen pois, koska lukeminen jäi pois tekemisten listalta jo joskus 2010-luvun alussa. Tein silloin gradua ja päätin, etten saa lukea muuta kuin gradukirjallisuutta kunnes se on valmis. Gradussa menikin tovi. (Never forget 2014!) Sääntö oli muutenkin typerä, koska käytin kuitenkin aikaa esimerkiksi telkkarin katsomiseen.

Vuosi sitten kolmannen lapseni kanssa äitiyslomalla köllötellessäni ajattelin, että voisinpa kokeilla kirjan lukemista. Tässä vuosien varrella on ollut pari huonoa yritystä. Nyt päätin, että mitään Karamazovin veljeksiä tai scifiä en tällä kertaa lähde yrittämäänkään. Esikoisen kanssa äitiyslomalla ollessani luin todella paljon, lähinnä pohjoismaisia dekkareita ja muun muassa kaikki Varekset. Silloin asuinkin navetan naapurissa ilman telkkaria ja nettiä, joten kirjan ja radio olivat kovassa käytössä. Viime aikoina olen katsellut paljon telkkaria ja netissäkin pörrään jatkuvasti. Kirjalla on siis aika paljon vaivattomampaa ajanvietettä tarjoavia kilpailijoita. Joskus kaipaan niitä aikoja, kun vielä oli mahdollista keskittyä johonkin ihan rauhassa. Ehkä 17 vuoden päästä taas. En ole viitsinyt lukea, koska olen ajatellut, etten kuitenkaan ehdi lukea.

Alkuvuodesta tartuin kirjakaupan myyjän tyrkyttämään Samuel Bjørkin dekkariin Minä matkustan yksin. Sain kirjan luettua muistaakseni heinäkuussa ja nyt joulukuussa saan aikaiseksi kirjoittaa siitä. Lukeminen tökki. Lyhyesti sanottuna kirja oli suoraan siitä pohjoismaisen dekkarin muotista, jota tulee telkkaristakin jo ihan liikaa. Mietin, oliko ne nuorempana lukemani dekkarit parempia vai olenko vaan kasvanut yli tästä dekkarivaiheesta. Aivan niin kuin se yksi Ylen näyttämä dekkarisarja, joka oli niin leimi ja täynnä epäuskottavia käänteitä, että sen halusi katsoa loppuun vaan jotta se loppuisi, ei siksi, että se olisi mielenkiintoinen. Sen sarjan nimikään ei jäänyt mieleen. Tätä kirjaa luin myös vähän sillä asenteella, että loppuisi jo. Minua hidasti kyllä sekin, että tässä rikostarinassa uhrit ovat lapsia ja pienen vauvan äitinä en halunnut lukea sellaista. Hormonit toimii jännästi.

Viihtyisä lukunurkkani vaatehuoneen lattialla.
Luen siellä piilossa miehen nukuttaessa pienintä.

Kun vihdoin sain dekkarin luettua, valkkasin kirjahyllystä uutta luettavaa. Kirjahyllyssäni on aika monta lukematonta kirjaa. Olen jopa ostanut kirjoja alekoreista, että muka joskus lukisin niitä. Valkkasin Laura Honkasalon Eropaperit, koska olen saanut sen vuosia sitten lahjaksi. On vähän noloa, kun en ole lukenut lahjakirjaa.



Tämä kirja imaisi mukaansa heti. Tarina kertoo monen eri kertojan näkökulmasta erään perheen riitaisasta avioeroprosessista. Aihe ei tietty ole iloinen, mutta kerronta on lämminhenkistä ja täynnä hyvin kuvattuja iloisia hetkiä. Tarinassa pompitaan 70-luvulta nykypäivään ja välillä 40-luvullekin, mutta silti sitä on helppo seurata. Nykypäivän kerronnassa annetaan pieniä vihjeitä siitä, mitä aiemmin on tapahtunut ja lukijalle herää mielenkiinto lukea äkkiä lisää saadakseen selville, mistä on kyse.

Tarina tuntui helposti samastuttavalta. Uskon, että hyvin monenlaisten ihmisten on mahdollista samastua tarinaan, vaikkei olisi 70-luvulla elänytkään tai huoltajuuskiistoja läheltä seurannut. Kirja on kokoelma koko kansan muistoja. Liikennemerkkinekut, ne minäkin muistan 80-luvun puolelta. Toki tarinassa oli paljon outojakin juttuja. Poskiteipeistä, joilla kiharoita yöksi laitettiin, en ollut ennen kuullutkaan. Tai mitä on nessi, jota kirjassa niin usein syödään? Vaikka kaikki kirjan muistot eivät olleet omia muistojani, kerronta sai ne tuntumaan tutuilta. Tätä juuri lukemiselta kaipaan, että tarina alkaa elää. Minä pääsin mielikuvissani sinne perheen lomasaareen ja kerrostalolähiöön. Tunsin vuoron perään saman, mitä kirjan henkilöt tunsivat. Joskus nukkumaan mennessä mietin kirjan henkilöitä ja pohdin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla tavalla käy hyvien tv-sarjojen kanssa. Tätä tarinaa luin mielelläni, vaikka senkin lukemisessa kesti kuukausia. Välillä kirja oli viikkoja koskematta. Silti aina kirjan nostaessani jatkoin sujuvasti siitä mihin jäin. Minun ei tarvinnut selata sivuja taaksepäin ja miettiä, että mistä tässä olikaan kyse.

Eropaperit oli siis täydellinen kirja tähän hetkeen. Haluan lukea kirjoja, joita voin lukea vaikka vartin kerrallaan. Saa suositella uutta luettavaa. Onneksi on erilaisia kirjoja! Aika sääli, että olin niin pitkään kokonaan lukematta kaunokirjallisuutta, koska ajattelin, että sille pitää olla kamalan paljon aikaa. Toisaalta huomaan, että tekee hyvää välillä antaa lukemiselle myös aikaa. Kun lukee kirjaa, ei oikein pysty tekemään mitään muuta. Telkkaria katsoessani saatan selata samaan aikaan nettiä. Tätäkin kirjoittaessani "katson" samaan aikaan huonoa sairaalasarjaa. Kirja kädessä on keskityttävä siihen, ja hyvä niin.