torstai 30. marraskuuta 2017

Robert Longo on must see, lasten kanssa tai ilman

Sara Hildénin taidemuseo
Robert Longon näyttely 23.9.2017–14.1.2018


Teoksesta Donna Anna heijastuu kolmen teoksen sarja Men in the Cities.

Näin jo kesällä mainoksia Robert Longon näyttelystä Sara Hildénin taidemuseossa. Näkemäni hiilipiirros tiikeristä sai heti miettimään, että 3-vuotias tykkäisi tästä. Sitten luin Aamulehden arvion, enkä ollut enää varma. Arviossa kyllä suositeltiin tuomaan lapset näyttelyyn, koska näyttely on äärimmäisen kiinnostava. Minut kuitenkin säikäytti taulut, joissa aseen piiput tähtäävät kohti. Longon teokset ovat tarkkoja kuin valokuvat, mikä tekee katselukokemuksesta voimakkaan. Sitten mietin, että turhaan taas olen sensuroimassa mitään etukäteen. Ei meidän 3-vuotias tiedä, mikä ase on ja mitä sillä tehdään.

Poika oli vastentahtoinen lähtemään näyttelyyn. Hänellä on meneillään kausi, että mitä ikinä hänelle ehdottaakin, hän haluaa tehdä sen "ensi maanantaina". Niinpä kuuntelin menomatkan valitusta, että mennään mielummin kotiin. Sain houkuteltua pojan oikeaan moodiin lupaamalla, että kotona saa sitten itse maalata. Sitten hän innostui jo näyttelystäkin.

Aloitimme Sara Hildénin taidemuseon pihalla olevasta veistosnäyttelystä. Kuinkahan monta kertaa olenkaan käynyt Särkänniemessä tai käynyt näyttelyä katsomassa, mutta kertaakaan en ole kunnolla kiertänyt veistosnäyttelyä. Tuli mieleen, että tännehän kannattaisi tulla Särkänniemi-päivänäkin vähän rauhoittumaan. Poika innostui keksimään nimiä ja tulkintoja veistoksille. Kuolema on jostain syystä ollut pojalla puheenaiheena viime aikoina, ja yhdestä veistoksesta hän sanoikin, että "tuo on torni, mihin kuolleet vauvat menee ja siellä ne saa taas kasvaa". Huh huh.

"Kato, tää lumiukko on ylösalaisin!"
Veistospuistossa kiertely sai pojan innostumaan näyttelystä ja hän katsoikin sen läpi hyvillä mielin. 3-vuotiaan lisäksi mukana oli 1-vuotias, mutta hän ei nyt kovin aktiivinen katsoja vielä ollut. Pienin katsoi näyttelyn sylissä ja minä seurasin pojan perässä. Annoin hänen kulkea juuri niin kuin hän tykkäsi, kun ei vauhti liian hurjaksi mennyt.

Ilmiselvä jäävuori, Wall of Ice.
Robert Longon teokset ovat valokuvan tarkkoja ja fotorealistisiakin. Kuvien aiheet ovat tuttuja uutisista ja muusta mediasta. On huippu-urheilijoita, poliiseja rynnäkkövarusteissa, hävittäjälentokoneita, naisia niqabiin pukeutuneina. Vilahti siellä Teletappejakin. Sen, näyttelyn alussa nähdyn, taulun kohdalla ymmärsin, että nämä teokset ovat täynnä vahvoja viittauksia maailman tapahtumiin ja ilmiöihin. Longo onkin kuulemma kutsunut itseään kuvavarkaaksi. Kaikki hänen kuvansa ovatkin tavallaan jo valmiiksi tuttuja. Niistä aiheista 3-vuotiaalla ei ole kuitenkaan hajuakaan. Ei hän ole koskaan nähnyt Teletappejakaan. Kyllä hän tunnisti jäävuoren ja Yhdysvaltojen lipun, "se on se maa Kanadan ja Meksikon välissä". Hänkin yhdisti siis kuvia tuttuihin asioihin. Rynnäkköpoliisikuva ei ollut pelottava, koska nehän oli vaan ukkoja rivissä.

Tunsin, että teokset puhuvat hyvin eri tavalla eri katsojille. Jos olisin ollut näyttelyssä ilman lapsia, olisin varmaan syventynyt omiin ajatuksiini hieman enemmän.

Robert Longon käden jälki tuntui suorastaan maagiselta. Kuinka joku osaa tehdä noin valtavan kokoisia teoksia ja noin pikkutarkkaa jälkeä? Näitä teoksia kannattaa katsoa kaukaa, mutta myös hyvin läheltä huomatakseen yksityiskohdat. Suurin osa teoksista oli mustavalkoisia, mutta silti tai siksi äärettömän monivivahteisia. Lisäksi musta pinta heijastaa hyvin ja näin teokset keskustelevat myös keskenään. Näyttelyn ripustus oli mielestäni onnistunut ja teoksia tulikin katsoneeksi ei vain yksittäisinä teoksina vaan ryhminä ja näyttelyä kokonaisuutena.

Teoksesta Untitled (Perseus) heijastuu Untitled (Russiean SU-27 Fighter) ja niitä ihmettelevä poika.

Poika kierteli taululta toiselle, ja halusi katsoa osan uudestaan. Hänen suosikkijuttunsa oli kuitenkin Robert Longon taidekirja, jota hän selasi tarkkaan. Hän huomasi aina, kun kuvassa näkyi teos, joka oli näyttelyssäkin nähty. Meillä on kotonakin pari taidekirjaa, ja niiden selailu on pojan mielestä hauskaa. Naapurissamme on taidekauppa, ja sen ikkunasta hän joskus bongailee tauluja, jotka näyttävät vähän samalta kuin kirjassa. Noinkin pieni tekee valtavan paljon havaintoja näkemästään. On mielenkiintoista seurata vierestä näitä lapsen oivalluksia! Toisaalta mietin, voiko joku synkkätunnelmainen kuva aiheuttaa vaikka painajaisia? Tässä näyttelyssä ei ehkä kuitenkaan ollut hurjia kuvia, vaan joidenkin kuvien synkkä tunnelma syntyy katsojan päässä, kun tietää mihin ne yhdistyvät.

Vahva suositus tälle näyttelylle! Ehkä teen itsekin toisen visiitin ilman lapsia. Kannattaa myös hyödyntää museokauppa: en meinannut uskoa korviani kuullessani, että myös Robert Longon näyttelyn kortit maksavat vain euron kappale. Niitä tiikerikortteja olisi voinut hamstrata enemmänkin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti