En muista enää tarkkaan, miten tarkalleen törmäsin viime viikolla siihen, että
Konstrundan on olemassa. Jossain Facebookissa se oli. Sitten pari päivää
myöhemmin kävelin tapahtumaan osallistuvan tutun ateljeen ohi ja luin, että ai
se on nyt viikonloppuna. Otin julisteesta kuvan muistilapuksi.
Keväällä järjestettävä Taidesuunnistus on minulle tuttu tapahtuma. Muutamana vuonna olen taidesuunnistanut lasten kanssa kiertäen tapahtumaan osallistuvissa gallerioissa ja taiteilijoiden ateljeissa. En kovin paljon jaksanut perehtyä Konstrundaniin, mutta se tieto minulle riitti, että ateljeita on auki. Viime keväänä minulla oli aivan huippu Taidesuunnistus 3-vuotiaan kanssa. Vaikka oma keskittyminen vähän vaikeutuu tuon ikäisen kanssa kulkiessa, vaihtokaupaksi saa kuunnella loistavia tulkintoja ja ihastella lapsen aitoja reaktioita ja havaintoja.
Konstrundan on Tampereella aika pieni tapahtuma, ainakin Taidesuunnistukseen verrattuna. Taidesuunnistuksessa kotimme lähellä oli niin monta kohdetta, että kuljimme kävellen. Nyt kotimme lähellä oli vain Kita. Ajattelin, että sieltä on hyvä aloittaa, ja katsoa sitten, jaksaako 3-vuotias lähteä kauemmaksikin. Kita oli ensimmäinen vierailukohde Taidesuunnistuksessakin. Silloin siellä oli tarjolla karkkia, ja sen perään hän kyseli nytkin. Heh, kiva, että jotain on jäänyt taidekierroksista mieleen...
Keväällä järjestettävä Taidesuunnistus on minulle tuttu tapahtuma. Muutamana vuonna olen taidesuunnistanut lasten kanssa kiertäen tapahtumaan osallistuvissa gallerioissa ja taiteilijoiden ateljeissa. En kovin paljon jaksanut perehtyä Konstrundaniin, mutta se tieto minulle riitti, että ateljeita on auki. Viime keväänä minulla oli aivan huippu Taidesuunnistus 3-vuotiaan kanssa. Vaikka oma keskittyminen vähän vaikeutuu tuon ikäisen kanssa kulkiessa, vaihtokaupaksi saa kuunnella loistavia tulkintoja ja ihastella lapsen aitoja reaktioita ja havaintoja.
Konstrundan on Tampereella aika pieni tapahtuma, ainakin Taidesuunnistukseen verrattuna. Taidesuunnistuksessa kotimme lähellä oli niin monta kohdetta, että kuljimme kävellen. Nyt kotimme lähellä oli vain Kita. Ajattelin, että sieltä on hyvä aloittaa, ja katsoa sitten, jaksaako 3-vuotias lähteä kauemmaksikin. Kita oli ensimmäinen vierailukohde Taidesuunnistuksessakin. Silloin siellä oli tarjolla karkkia, ja sen perään hän kyseli nytkin. Heh, kiva, että jotain on jäänyt taidekierroksista mieleen...
Kidan taiteilijoista mukana tapahtumassa olivat Inka Ylihärsilä ja Toni-Petri Ruotsalainen. Yritin udella pojalta, muistiko jotain tauluja viime visiitiltä, mutta ei tainnut muistaa. Itselleni oli jäänyt hyvin mieleen etenkin Ruotsalaisen "pikseli"lintu. Yhdessä Ylihärsilän taulussa oli jotain sinisiä otuksia, jotka poika nimesi
”röffelöiksi”.
Kita teki tehtävänsä, ja poika innostui jatkamaan seuraavaan paikkaan. Hyppäsimme bussiin ja matkasimme Johanna Pihlajamaan ateljeehen Kalevaan. Siellä poika sai ihmetellä grafiikkaa ja sen tekemiseen käytettäviä kuparilevyjä. Ilmapallokin saatiin mukaan. Illalla juttelin äitini kanssa, joka totesi käyneensä pojan kanssa hiljattain katsomassa jossain, kuinka grafiikkaa tehdään painamalla kuparilevy telojen läpi. Jaa, eli ihan vanhaa kauraa tämä olikin.
Bussimatkojen aikana poika katseli Konstrundan-lehteä, missä oli esiteltynä tapahtumaan osallistuvia paikkoja. Niistä juteltiin ja mietittiin, mihin seuraavaksi mennään, ja mitä kuvissa olikaan. Jostain syystä Anna Hyrkkäsen ateljee Hatanpään Pesulassa, kiinnosti kaikista eniten. Pesulaan menemisestä puhuttiin etu- ja jälkikäteen. Se olikin kiva paikka. Siellä poika sai nähdä kuvanveistäjän välineitä ja kokeillakin teoksen pintaa. Keksikin maistui. Koska vesisade kasteli meidät matkalla Pesulaan, emme käyneet lauantaina enää muissa kohteissa. Pesulaan tullessa poika kysyi, että onko jo hänen vuoro taiteilla. Niinpä kotona piti ottaa värit ja paperit esiin. Tämähän on aivan loistavaa, että pieni inspiroituu taidekierroksesta itsekin tekemään!
Kotona poika kysyi, että eikö me mennä tuohon viereiseen taloon? Kyllä, kotimme naapuritalossa on yksi taidemuseo, joka oli mukana Taidesuunnistuksessa, muttei tässä tapahtumassa. Vau, poika siis muisti, että siellähän me kävimme näyttelyä katsomassa! Jää sinne mieleen muutakin kuin karkit ja keksit!
Sunnuntaina kysyin pojalta, lähdetäänkö taas kierrokselle, ja totta kai hän halusi. Tällä kertaa otettiin pikkusiskokin mukaan. Onneksi katsoin illalla Facebookista Konstrundan i Birkaland –tapahtuman, nimittäin siellä oli kohteita, joita lehdessä ei lukenut lainkaan. Reittivalintaamme vaikutti tällä kertaa se, sattuiko pysäkille tulemaan ensin bussi Kalkkuun vai Lielahteen päin.
TKL arpoi ensimmäiseksi kohteeksi työryhmä Onnellisten ihmisten ateljeen Lintulammella. Pihaan saapuessa muistin pojan eilen kyselleen, olisiko jossain ”ulkotaidetta”, ja täällähän oli! Tosi ensin mitään taiteita poika kysäisi, että olisiko täällä mitään syötävää... Vähän suklaata ja pullaa, niin johan maistuu taidekin! Sisälläkin käytiin katsomassa Petri Pykäläisen ja Tiina Poutasen teoksia. ”Ohooo, onko tuossa dinosaurus? Mikä tyttö tuollainen on? Tuo taulu onkin palapeli!” Yritän välttää sitä, etten lähtisi onkimalla onkimaan lapselta jotain tulkintoja, vaikka siihen tulee helposti kiusaus, koska joskus vastaus on niin hauska tai oivaltava. Joskus lapsi iskeekin vastaamalla äidin uteluihin, että mitäs tuossa on, että ”ei mitään”. Pöydällä oleva veistos oli mielestäni jonkinlainen eläimen pää, mutta pojan mielestä se oli ”keltainen”. Poika halusi käydä vielä uudelleen sisälläkin, mutta sitten, kun hän oli mielestään valmis, hän totesi vain, että mennään seuraavaan paikkaan. Tällaista tämä kiertely on, annan 3-vuotiaan määrätä hyvin pitkälti, kuinka pitkään ollaan ja mitä pysähdytään katselemaan. Sitä onkin vaikea ennustaa, milloin hän vain kulkee teokselta toiselle, ja milloin pysähtyy pidemmäksi aikaa.
Kalkkuun piti matkata kahdella bussilla, ja aikaahan siihen meni. Sitä paitsi päätimme ostaa vielä jätskitkin Kalkun päässä ennen seuraavaan kohteeseen menossa. Saavuimme Kalkun paratiisiin, kuten Lars Holmström ateljeetaan kutsui. Täällä pojalla alkoi olla vähän turhankin kova vauhti. Hän kulki ympäri huonetta, ja minä yritin pysytellä pikkusisko sylissäni hänen perässään. Taas ihmeteltiin maalipurkkeja, siveltimiä, ruuvinväännintä, isoa lasertulostinta ja varastohyllyjä täynnä tauluja. Gallerian puolella näkyi enemmän teoksia. Skisma-niminen teos oli pojan mielestä ”timantti”. Juttelimme taiteilijan kanssa sen verran, että yhteinen ihastuksemme Bruckerin musiikkiin tuli selväksi. Saimme pienen kuuntelunäytteen Brucknerin nelosesta työtilassa. Hyvä oli saundi viiden kaiuttimen kautta kuultuna.
Kita teki tehtävänsä, ja poika innostui jatkamaan seuraavaan paikkaan. Hyppäsimme bussiin ja matkasimme Johanna Pihlajamaan ateljeehen Kalevaan. Siellä poika sai ihmetellä grafiikkaa ja sen tekemiseen käytettäviä kuparilevyjä. Ilmapallokin saatiin mukaan. Illalla juttelin äitini kanssa, joka totesi käyneensä pojan kanssa hiljattain katsomassa jossain, kuinka grafiikkaa tehdään painamalla kuparilevy telojen läpi. Jaa, eli ihan vanhaa kauraa tämä olikin.
Bussimatkojen aikana poika katseli Konstrundan-lehteä, missä oli esiteltynä tapahtumaan osallistuvia paikkoja. Niistä juteltiin ja mietittiin, mihin seuraavaksi mennään, ja mitä kuvissa olikaan. Jostain syystä Anna Hyrkkäsen ateljee Hatanpään Pesulassa, kiinnosti kaikista eniten. Pesulaan menemisestä puhuttiin etu- ja jälkikäteen. Se olikin kiva paikka. Siellä poika sai nähdä kuvanveistäjän välineitä ja kokeillakin teoksen pintaa. Keksikin maistui. Koska vesisade kasteli meidät matkalla Pesulaan, emme käyneet lauantaina enää muissa kohteissa. Pesulaan tullessa poika kysyi, että onko jo hänen vuoro taiteilla. Niinpä kotona piti ottaa värit ja paperit esiin. Tämähän on aivan loistavaa, että pieni inspiroituu taidekierroksesta itsekin tekemään!
Kotona poika kysyi, että eikö me mennä tuohon viereiseen taloon? Kyllä, kotimme naapuritalossa on yksi taidemuseo, joka oli mukana Taidesuunnistuksessa, muttei tässä tapahtumassa. Vau, poika siis muisti, että siellähän me kävimme näyttelyä katsomassa! Jää sinne mieleen muutakin kuin karkit ja keksit!
Sunnuntaina kysyin pojalta, lähdetäänkö taas kierrokselle, ja totta kai hän halusi. Tällä kertaa otettiin pikkusiskokin mukaan. Onneksi katsoin illalla Facebookista Konstrundan i Birkaland –tapahtuman, nimittäin siellä oli kohteita, joita lehdessä ei lukenut lainkaan. Reittivalintaamme vaikutti tällä kertaa se, sattuiko pysäkille tulemaan ensin bussi Kalkkuun vai Lielahteen päin.
TKL arpoi ensimmäiseksi kohteeksi työryhmä Onnellisten ihmisten ateljeen Lintulammella. Pihaan saapuessa muistin pojan eilen kyselleen, olisiko jossain ”ulkotaidetta”, ja täällähän oli! Tosi ensin mitään taiteita poika kysäisi, että olisiko täällä mitään syötävää... Vähän suklaata ja pullaa, niin johan maistuu taidekin! Sisälläkin käytiin katsomassa Petri Pykäläisen ja Tiina Poutasen teoksia. ”Ohooo, onko tuossa dinosaurus? Mikä tyttö tuollainen on? Tuo taulu onkin palapeli!” Yritän välttää sitä, etten lähtisi onkimalla onkimaan lapselta jotain tulkintoja, vaikka siihen tulee helposti kiusaus, koska joskus vastaus on niin hauska tai oivaltava. Joskus lapsi iskeekin vastaamalla äidin uteluihin, että mitäs tuossa on, että ”ei mitään”. Pöydällä oleva veistos oli mielestäni jonkinlainen eläimen pää, mutta pojan mielestä se oli ”keltainen”. Poika halusi käydä vielä uudelleen sisälläkin, mutta sitten, kun hän oli mielestään valmis, hän totesi vain, että mennään seuraavaan paikkaan. Tällaista tämä kiertely on, annan 3-vuotiaan määrätä hyvin pitkälti, kuinka pitkään ollaan ja mitä pysähdytään katselemaan. Sitä onkin vaikea ennustaa, milloin hän vain kulkee teokselta toiselle, ja milloin pysähtyy pidemmäksi aikaa.
Kalkkuun piti matkata kahdella bussilla, ja aikaahan siihen meni. Sitä paitsi päätimme ostaa vielä jätskitkin Kalkun päässä ennen seuraavaan kohteeseen menossa. Saavuimme Kalkun paratiisiin, kuten Lars Holmström ateljeetaan kutsui. Täällä pojalla alkoi olla vähän turhankin kova vauhti. Hän kulki ympäri huonetta, ja minä yritin pysytellä pikkusisko sylissäni hänen perässään. Taas ihmeteltiin maalipurkkeja, siveltimiä, ruuvinväännintä, isoa lasertulostinta ja varastohyllyjä täynnä tauluja. Gallerian puolella näkyi enemmän teoksia. Skisma-niminen teos oli pojan mielestä ”timantti”. Juttelimme taiteilijan kanssa sen verran, että yhteinen ihastuksemme Bruckerin musiikkiin tuli selväksi. Saimme pienen kuuntelunäytteen Brucknerin nelosesta työtilassa. Hyvä oli saundi viiden kaiuttimen kautta kuultuna.
Ensimmäistä kertaa kierroksella aloin
kunnolla ajatella sitä, että tämähän on tosiaan mielenkiintoinen kierros
taiteilijoiden työtiloihin. On aika kiehtovaa ajatella, miten erilaisissa
tiloissa kukin työskentelee, ja minkälaiseksi kukin pesänsä tekee. Joku suojaa lattiansa suojapaperilla, joku pyyhkii jokaisen maalitipan. Joku viikonloppuna tapaamistani taitielijoista mainitsi, että "ei täällä yleensä näin siistiä ole".
Holmströmin ateljeesta jatkoimme matkaa pari askelta Mikko Kallion ja Emmi Kallion työtilaan. Taas poika meni suoraan asiaan, eli tarjoilujen luokse. Sallittakoon se vielä tuon ikäiseltä, ja olinpa Taidesuunnistuksessa syyllistynyt houkuttelemaan poikaa aina seuraavaan paikkaan väsyn iskiessä juuri sillä verukkeella, että oiskohan siellä taas jotain herkkua... Tämä poika yhdistää varmaan lopun ikänsä taiteen syömiseen.
Syömisen ohessa poika ehti vähän katsella taulujakin, vaikka väsylevottomuus alkoi selvästi iskeä. Jossain kohti hän toikkaroi kohti pöydän kulmaa ja minä yritin estää pikkusiskoa tukehtumasta viinirypäleeseen. Silloin mietin, että oli se vaan helpomaa edellisenä päivänä, kun sai keskittää kaiken huomionsa 3-vuotiaaseen. Poika teki mielenkiintoisia havaintoja. Hän nimittäin tunnisti taulun, jonka kuva näkyi taiteilijoiden takana lehden kuvassa. Tarkkaan oli lehden katsonut!
Lähdimme Kalkusta klo 15.45, ja vielä oli yksi paikka Takahuhdissa käymättä. Sellainen vaan on bussiliikenne sunnuntaisin, että reittioppaan mukaan olisimme olleet perillä vasta klo 17.20, kun tapahtuma loppuu klo 17. Piti selittää pojalle, että emme ehdikään viimeiseen paikkaan. Harmi, sillä Pesulan ohella kuva Marianne Laitin hevosveistoksesta oli kiinnostanut poikaa lehdessä erityisesti. Yhtä vailla kävimme siis kaikki Tampereen kohteet. Kotimatkalla bussissa alkoi nuokkuminen, niin oli tämä kaikki taiteen perässä juoksentelu väsyttänyt pientä poikaa. Kotiin päästyämme hän kysyi, että mennäänkö huomenna sinne Pälkäneelle. Koitin selittää, että tapahtuma ei enää ole huomenna, ja se Pälkäneen kohde olisi meille muutenkin liian kaukana.
Kaikesta sählingistä huolimatta pidin huolen siitä, että joka kohteessa täytimme arvontakupongit. Hauska ajatus, että voi voittaa taidetta! Minä näen jo Toni-Petri Ruotsalaisen Pesässä-taulun kotonani toisen lintutaulun vieressä, joten toivoin joka kuponkiin voittavani sen. Pojalta taas kysyin aina, että minkä haluaisi palkinnoista. Hän valitsi aika monta eri vaihtoehtoa, joten nyt vain jännätään, käykö meillä tuuri.
Konstrundan oli kiva hyvän mielen tapahtuma. On mukavaa päästä näkemään muutakin kuin valmiita teoksia: työvälineitä, tiloja ja ennen kaikkea tekijöitä. Tällaisissa tapahtumissa käy varmaan monenlaista väkeä. Ehkä joku taideopiskelija tai muu asianharrastaja kyselee yksintyiskohtaisesti tekniikoista. Sitten tulee pieni poika, joka kysyy, ”Voiko tänne tulla? Onko kiva?” Minusta oli hirmu kiva, että mekin saimme tulla!
Aika vähän väkeä kohteissa näkyi, ja monista muista vieraista sain käsityksen, että he olivat taiteilijoiden tuttuja. Kovin paljon mainostusta en nähnyt, ja mietin myös, pelottaako joitakin ruotsinkielinen nimi. Ei hätää, sanaakaan ruotsia en tarvinnut tällä kierroksella. Ihan suomeksi pärjättiin, enkä muuta olettanutkaan.
Kuljen lähes päivittäin monenkin gallerian ja taidemuseon ohi. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että pitäisipä tuokin näyttely käydä katsomassa, mutta aina ne ehtivät loppua, ennen kuin saan aikaiseksi. Ehkä sykähdyttävin taidemuseokokemus oli Pariisissa Musée de l’Orangeriessa, jossa on esillä Claude Monet’n teoksia. Siellä ihmiset istuvat tuntitolkulla katsomassa niitä tauluja. Vahtimestarit huomattavat pienimmästäkän äänestä. Minäkin viivyin pitkään katsellen tauluja läheltä ja kaukaa. En tiennyt, että samaa taulua voi tuijottaa niin pitkään, ja että se voi saada aikaan niin suuria tuntemuksia. Sitä paitsi sitä reissua ennen en ollut edes pitänyt Monet'n tauluista. Kokemus taidekirjoista ja julisteista oli se, että ihme hempeilyä. Niin se taiteen näkeminen ihan livenä saa monenlaista aikaan.
Holmströmin ateljeesta jatkoimme matkaa pari askelta Mikko Kallion ja Emmi Kallion työtilaan. Taas poika meni suoraan asiaan, eli tarjoilujen luokse. Sallittakoon se vielä tuon ikäiseltä, ja olinpa Taidesuunnistuksessa syyllistynyt houkuttelemaan poikaa aina seuraavaan paikkaan väsyn iskiessä juuri sillä verukkeella, että oiskohan siellä taas jotain herkkua... Tämä poika yhdistää varmaan lopun ikänsä taiteen syömiseen.
Syömisen ohessa poika ehti vähän katsella taulujakin, vaikka väsylevottomuus alkoi selvästi iskeä. Jossain kohti hän toikkaroi kohti pöydän kulmaa ja minä yritin estää pikkusiskoa tukehtumasta viinirypäleeseen. Silloin mietin, että oli se vaan helpomaa edellisenä päivänä, kun sai keskittää kaiken huomionsa 3-vuotiaaseen. Poika teki mielenkiintoisia havaintoja. Hän nimittäin tunnisti taulun, jonka kuva näkyi taiteilijoiden takana lehden kuvassa. Tarkkaan oli lehden katsonut!
Lähdimme Kalkusta klo 15.45, ja vielä oli yksi paikka Takahuhdissa käymättä. Sellainen vaan on bussiliikenne sunnuntaisin, että reittioppaan mukaan olisimme olleet perillä vasta klo 17.20, kun tapahtuma loppuu klo 17. Piti selittää pojalle, että emme ehdikään viimeiseen paikkaan. Harmi, sillä Pesulan ohella kuva Marianne Laitin hevosveistoksesta oli kiinnostanut poikaa lehdessä erityisesti. Yhtä vailla kävimme siis kaikki Tampereen kohteet. Kotimatkalla bussissa alkoi nuokkuminen, niin oli tämä kaikki taiteen perässä juoksentelu väsyttänyt pientä poikaa. Kotiin päästyämme hän kysyi, että mennäänkö huomenna sinne Pälkäneelle. Koitin selittää, että tapahtuma ei enää ole huomenna, ja se Pälkäneen kohde olisi meille muutenkin liian kaukana.
Kaikesta sählingistä huolimatta pidin huolen siitä, että joka kohteessa täytimme arvontakupongit. Hauska ajatus, että voi voittaa taidetta! Minä näen jo Toni-Petri Ruotsalaisen Pesässä-taulun kotonani toisen lintutaulun vieressä, joten toivoin joka kuponkiin voittavani sen. Pojalta taas kysyin aina, että minkä haluaisi palkinnoista. Hän valitsi aika monta eri vaihtoehtoa, joten nyt vain jännätään, käykö meillä tuuri.
Konstrundan oli kiva hyvän mielen tapahtuma. On mukavaa päästä näkemään muutakin kuin valmiita teoksia: työvälineitä, tiloja ja ennen kaikkea tekijöitä. Tällaisissa tapahtumissa käy varmaan monenlaista väkeä. Ehkä joku taideopiskelija tai muu asianharrastaja kyselee yksintyiskohtaisesti tekniikoista. Sitten tulee pieni poika, joka kysyy, ”Voiko tänne tulla? Onko kiva?” Minusta oli hirmu kiva, että mekin saimme tulla!
Aika vähän väkeä kohteissa näkyi, ja monista muista vieraista sain käsityksen, että he olivat taiteilijoiden tuttuja. Kovin paljon mainostusta en nähnyt, ja mietin myös, pelottaako joitakin ruotsinkielinen nimi. Ei hätää, sanaakaan ruotsia en tarvinnut tällä kierroksella. Ihan suomeksi pärjättiin, enkä muuta olettanutkaan.
Kuljen lähes päivittäin monenkin gallerian ja taidemuseon ohi. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että pitäisipä tuokin näyttely käydä katsomassa, mutta aina ne ehtivät loppua, ennen kuin saan aikaiseksi. Ehkä sykähdyttävin taidemuseokokemus oli Pariisissa Musée de l’Orangeriessa, jossa on esillä Claude Monet’n teoksia. Siellä ihmiset istuvat tuntitolkulla katsomassa niitä tauluja. Vahtimestarit huomattavat pienimmästäkän äänestä. Minäkin viivyin pitkään katsellen tauluja läheltä ja kaukaa. En tiennyt, että samaa taulua voi tuijottaa niin pitkään, ja että se voi saada aikaan niin suuria tuntemuksia. Sitä paitsi sitä reissua ennen en ollut edes pitänyt Monet'n tauluista. Kokemus taidekirjoista ja julisteista oli se, että ihme hempeilyä. Niin se taiteen näkeminen ihan livenä saa monenlaista aikaan.
Nyt, kun melkein joka paikkaan on otettava mukaansa vähintään yksi kolmesta
lisäosasta, tuollaisten taidekokemusta metsästäminen tuntuu utopistiselta.
Siispä pääosassa on hankkia taidekokemuksia ensisijaisesti lapsille. Miksi en
menisi pojan kanssa sinne naapurissa olevaan taidemuseoon?
Kotona löysin pari esitettä, jotka enempää ajattelematta otin vastaan Hämeenpuiston Puistofiestassa viikko sitten. Toinen lappunen mainostaa Galleria-viikkoa 13.–19.11 ja toisessa lukee Tampereen gallerioiden ja taidemuseoiden ohjelma loppuvuodelle. Nyt vaan valkkailemaan kohteita vaikka joka viikoksi!
Valokuvia tältä visuaalisesti rikkaalta kierrokselta ei tullut otettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti