Katti Matikaisen Mau-ahtava Suomi oli kiva, mutta ohut

Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jahkimisen takia jotain jää kokonaan näkemättä. Aikomus katsoa Pyynikin kesäteatterin Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi -lastenesitys kyti mielessä jokseenkin siitä hetkestä lähtien, kun siitä ensi kertaa kuulin. Minä en tykkää varailla lippuja viikkoja etukäteen ja lomabudjetin riittävyyskin mietitytti, joten asia jäi.

Viime viikonloppuna 3-vuotias muisteli taas Tampereen teatterin ohi kulkiessamme, että tuo on se talo, missä katsottiin Tuttiritaria, ja voitaisko katsoa uudestaan. Ajattelin, että pakkohan pojan on päästä taas teatteriin! Esityspäiviä ei ollut Katti Matikaiseen kuin pari jäljellä, joten kreivin aikaan olimme liikkeellä.

En ollut liiemmin perehtynyt esitykseen etukäteen. Katti Matikainen on toki tv:stä tuttu, mikä tässä samoin kuin Tuttiritarin tapauksessa tuntui helpottavalta seikalta. Ei paljon tarvitse perehtyä, kun päähahmon tietää etukäteen, etenkin kun sitä esittää juuri se aito ja oikea näyttelijä. Teoksen kirjoittamisesta, näytelmäsovituksesta ja laulujen sanoituksista vastasi itse Katti Matikainen eli Silja Sillanpää. Ohjaajana Janne Pellinen ja tuotannosta vastasi Kulttuuriosuuskunta Kaje.

Miljöö on Pyynikillä upea!

Esityksen juoni menee kutakuinkin näin: Katti Matikainen, Nakki Rakki ja Humppakerho on matkalla humppafestivaaleille. Humppabussilla matkataan sinne kotimaan kesäkiertueen kautta.  Mummoa etsitään joka välissä, koska sillä on ramppikuume ja se viilettää vikkelästi omia reittejään.

Näytelmän otsikko viittaa suureenkin Suomen kierrokseen, mutta aika tyngäksi se jäi. Pohjanmaalla piipahdettiin perinneruokien parissa pitempi tovi, mutta muuten ei jäänyt oikein edes mieleen, että missä metsäretkeiltiin ja oliko matkan varrella edes muita paikkoja. Monia paikannimiä kyllä vilisi alun Reissulaulussa, mutta ihan Suomi-matkailun tuntua ei syntynyt. Näytelmällä oli mittaa kohtuulliset 45 minuuttia, mutta olisi Humppakerholle muutama lyhytkin lisäpysähdys mahtunut. Toki näytelmän kesto oli juuri passeli pienimpien katsojien kannalta. Mitään penkeissäkiemurteluefektiä en katsomossa huomannut.

Yhtenä teemana esityksessä oli Katti Matikaisen mokailut. Katti Matikainen ei onnistunut klimppisopan kokkailussa ja päästi hölmöyksissään Raija-Vuohen lieasta. Mokalaulussa laulettiin varmaan jotain, että kaikki mokaa ja ei haittaa, mutta moraaliopetuksiin ei tässä esityksessä päästy. Sitä, että mokailua ei tarvitse pelätä ja yritetään vaan uudestaan, ei taidettu sanallistaa muualla kuin laulussa, josta en muista enää muuta kuin "voi turskatti". Joka tapauksessa teema jäi vähän ohueksi.

Näin esityksen eilen, mutta jo kotimatkalla jouduin toteamaan, etten muista sitä kovin hyvin. 3-vuotiaskin totesi hetki esityksen jälkeen, ettei muista enää lauluja. Tosin esityksen lempijuttuja kysyttäessä hän vastasi "ne kohdat, joissa ei laulettu". Lauluissa ja niiden esityksissä ei mielestäni sinällään ollut vikaa. Humppakuoro oli oikein sympaattinen, Lempäälän mieskuoro ja Laulu-Siskot hyvin rooliin sopivia. Kävi mielessä, että minäkin halua laulaa kuorossa, jos sitä kautta pääsee tällaisiin esityksiin!

En tiedä johtuuko tämä sitten osittain kesäteatteriympäristöstä, että laulun sanat eivät aina kulkeutuneet aivoihin asti, eivätkä sinne asti päässeet pysyneet siellä. Mielestäni pääosin kuulin ihan hyvin. Tänä seuraavana aamuna herätessä mielessä pyörähti pätkä Perinneruokalaulua, mutta nyt en saa muistumaan mieleen siitä humpasta säveltäkään enkä sanaakaan. Sikäli jännä homma, että tietyt laulut toukokuisesta Tuttiritari-näytelmästä muistuvat mieleen hyvin ja korvamatoja soi pitkän aikaa esityksen jälkeen. Se on sitten eri asia, onko korvamadot hyvä vai huono seuraus lastennäytelmän katsomisesta.

Esityksen hahmot ovat loistavia. Katti Matikainen on vähän säheltävä, mutta reipas ja hyväntahtoinen kissa, Nakki Rakki (Ville Mononen) faktanakkeja jakeleva vähän fiksu, mutta pallon nähdessään sekoileva koira. Hilla Pieksu (Johanna Ala-Siurua) on humppakerhon hanuristi ja Naapurin Topi (Seppo Paajanen) on kravatti kireällä. Muista hahmoista on mainittava pojan suosikki "se iso mies" eli Alfredo (Paajanen), puujaloilla kävelevä akrobaatti ulkomailta. Esityksen suola onkin hyvät hahmot ja hyvät esiintyjät. Vaikka tarina itsessään jätti itselleni vähän onton olon, sanon silti, että hyvä te kaikki, jotka olette esityksen tänä kesänä nähneet ja koittakaa te loput ehtiä vielä tänään viimeisiin esityksiin.

Teemalla "kevyttä kesäteatteria lapsille" Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi on oikein kelpo esitys. Ehkä juurikaan kesäteatteriin siitä ei ollut syytä tehdä tuon raskaampaa sisällön tai pituuden puolesta. Mikä tärkeintä, 3-vuotias pieni poika siinä sylissäni tuntui nauttivan joka hetkestä. Hän ei pitkästynyt, pelännyt, kiemurrellut tai mölissyt. Kaikista tärkeintä on se, että sain jakaa tuon hetken lapseni kanssa. Kotimatkalla riitti iloista juttua etenkin Alfredosta. Olen mielestäni käyttänyt 30 euroa viisaasti!

Ostin ennen esitystä erittäin kohtuulliseen euron hintaan käsiohjelman. Siellä lukee Katti Matikaisen "kutsu" mukaan Humppabussiin: "tyhjiä paikkoja on 828". Myös näytelmän alussa mainittiin, että me kaikki yleisössä ollaan Humppabussissa. Tämä loi odotusarvoa jonkinlaisesta osallistavasta teatterista, mutta tämä me humppabussilaiset saimme vasta lopussa huutaa "joo" kysymykseen, olemmeko valmiita festareiden pääesitykseen. En ole sitä mieltä, että lastenesityksen olisi välttämättä oltava jotenkin osallistava, mutta kun sellainen odotusarvo ladattiin, ihmettelin, ettei sitä juuri ollutkaan. Jos osallistetaan, niin osallistetaan sitten kunnolla. Minulle annettiin ymmärtää, etten ole vain "katsoja", vaan "yksi humppabussilaisista". Mitään muuta kuin sivustakatsojan roolia ei silti tarjottu, vaikka muka Matikaisen ja kavereiden kanssa samalla bussilla reissattiin. Olisi ollut niin hyvät asetelmat laulattaa jotain simppeliä tai tehdä vaikka hauska äänenavaus tai treenata tanssimuuveja.

Pyynikin kesäteatteri on upea paikka, mikä tuo nostetta varmaan esitykseen kuin esitykseen. Pyörivä katsomo on kiva ja lapsen mielestä selvästikin vähän jännä. Joillakin oli mukana istuinpehmusteita tai vilttejä, mutta ilmankin pärjäsi. Tässä katsomossa lyhyet jäävät pitkien takana aika pimentoon, joten pakko oli pitää poikaa sylissä, eikä siltikään ihan kaikkea nähnyt. Riittävän hyvin ilmeisesti kuitenkin.