lauantai 15. huhtikuuta 2017

Vapaamatkustajana kirkkokonsertissa

En olisi tullut katsoneeksi kirkkokonserttien tarjontaa tänä pääsiäisenä, ellei äitini olisi halunnut mennä johonkin konserttiin. Katsoin valikoimaa, ja päädyimme menemään pitkäperjantain konserttiin Tuomiokirkkoon. Siellä esiintyi Vokaaliyhtye Passion Ensemble barokkiyhtyeen säestyksellä. Ohjelmassa oli Buxtehuden Membra Jesus Nostri.

Lähdin konserttiin ilman kovin hyvää valmistautumista. Verkkarit vaihdoin toisiin housuihin, mutta paidassa saattoi olla vähän vauvan puklua. Dödöä en ainakaan ollut aamulla laittanut. Tukka odotti saunapäivää ja naamassa ei ollut muuta väriä kuin tumman silmänaluset.

Olin katsonut etukäteen, että maksullinen käsiohjelma on tarjolla, mutta ei pääsymaksua. Ei minulla ollut aikomustakaan ostaa käsiohjelmaa. Muutaman viikon päästä kuukausittaiset tuloni ovat 519,41 euroa. Ajattelin käyttää sen 15 euroa kesällä johonkin muuhun. Muuten olisin jäänyt kotiin. Ovella oli kuitenkin noloa olla ostamatta sitä käsiohjelmaa. En jäänyt katsomaan, millä tavalla käsiohjelmien myyjä minuun reagoi.

Käsiohjelma olisi ollut kyllä kiva. Koska en muistanut lukeneeni ilmoituksesta mitään muuta kuin sanan Buxtehude, eikä latinani ole kovin sujuvaa, olisin kaivannut tekstiä nenäni eteen. Vaikka passiomusiikin sanoitukset noin suurinpiirtein ovat arvattavissa, olisin halunnut keskittyä kuuntelemaan sanoja katsellen. Tykkään kyllä nykyään barokkimusiikista, mutta pakkohan se on myöntää, että aika tasapaksua menoa, kaikki kantaatit melkolailla saman sorttisia.

Nautin kyllä laadukkaasta esityksestä, mutta ajatukseni harhailivat pahemman kerran. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin tullut vapaamatkustajana konserttiin. Jostainhan muusikoidenkin on palkkansa saatava. Jos kaikki tulisivat kuuntelemaan konsertteja ilman käsiohjelmaa, järjestettäisiinkö tällaisia konsertteja? Toisaalta ajattelin, että pitkäperjantaina jos jonain päivänä saa persaukiset kotiäiditkin tulla kirkkokonserttiin. Jos maksu on pakollinen, sitten se on nimeltään pääsymaksu. Ihan sääntöjen rajoissa tulin konserttiin maksamatta, eikä siinä pitäisi olla mitään häpeiltävää. Silti pyörittelin mielessäni, että olen paikalla siipeilemässä.

Mietin myös, etten ole kuunnellut juuri yhtään klassista reilun vuoden ajan, livenä, levyltä, en radiosta enkä tv:stä. Irtisanotuksi tuleminen työstä, johon suhtauduin intohimolla, on ottanut sen verran koville, etten ole halunnut kuunnella. Ehkä olen sen tyyppinen ihminen, että työtä ja intohimoja ei kannattaisi sekoittaa toisiinsa. Kävin ennen tällaisissa konserteissa työasioissa tai ainakin työasioita liipaten. Huomasin paikan päällä kasvoja, jotka ovat (puoli)tuttuja aiemmista työjutuista. Toivoin, ettei kukaan tunnista minua.

Istuin konsertissa muistelemassa entisiä aikoja, suremassa menetettyä ja miettimässä, miten minun pitäisi siihen ennen niin rakkaaseen musiikkiin suhtautua. En ole aktiivisesti pohtinut näitä asioita, mutta tuonne konserttiin puolivahingossa päätyminen pisti ajatukset liikkeelle. Musiikki on merkinnyt minulle paljon ihan lapsesta asti, mutta kuluneen reilun vuoden aikana minulla ei ole ollut siihen juuri minkäänlaista suhdetta. Olen soittanut pari puhallinorkesterikeikkaa ja käynyt oopperassa. Kotona olen kuunnellut vain vähän musiikkia ja se, mitä olen kuunnellut, on ollut suosikkejani yläasteajoilta: Kent, Jaco Pastorius, Trio Töykeät... Ei yhtään klassista.

En siis juurikaan aktiivisesti kuunnellut eilistä konserttia. Konsertti sohaisi johonkin kipeään paikkaan, enkä vielä tiedä, mitä se pisti liikkeelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti