6000 päätöstä – taiteilijan itseironista elämää

6000 päätöstä – taiteilijan elämää

Kantaesitys 31.3.2016
TTT-klubi

Lavalla Niina Alitalo, Liisa Hytti, Anna-Maija Ihander, Noora Koski, Kia Laitakari, Jasper Leppänen, Julius Martikainen, Kaisla Ollila, Katriina Rajaniemi, Teemu Sytelä, Inna Tähkänen, Osku Ärilä, Tuomas Mattila sekä bändissä Annika Granlund ja Dora Lucas

Käsikirjoitus ja ohjaus Jemina Sillanpää
Koreografia Mariikka Kakko ja työryhmä
Lavastus ja puvustus Katri Innanmaa
Musiikin ohjaus Hanna Hurskainen, Kalle Elkomaa

TTT:n sivuilla oleva kuvaus ei kertonut minulle paljon siitä, mitä olen menossa katsomaan. Tiesin, että kyseessä on TTT:n ja Tamkin yhteistuotanto ja lavalla teatterimusiikin opiskelijoita. Luvattiin "lämminhenkistä ja tragikoomista" musiikkiteatteriesitystä. Tähän mennessä ihan selkeää.

Tämä sivulla oleva sitaatti esityksen tekstistä kuitenkin hämmensi:

"Olen työtön, mutta onneton. Olen nainen, jolla ei ole kantapäitä. Siellä missä muilla on kantapäät minulla ammottavat suuret aukot. Aukoista voi kurkistaa sisälleni onttoon ruumiiseeni, ja sanoa kukkuu. Syystuulessa kuulostan valtavalta urkupilliltä, joka tuulen kosketuksesta värähtelee."

Mitä ihmettä olen menossa katsomaan? Onko tämä nyt sitä lämminhenkistä jotain vai sittenkin epämääräistä konseptuaalista elämäntuskaesitelmää? Ennen muuta lukemani teksti pisti miettimään, että onko tämä sellainen esitys, mihin 10-vuotiaan kanssa voisi mennä. Eihän sen ikäinen saa tuollaisesta tekstistä mitään irti. Halusin kuitenkin ottaa hänet mukaan, joten varmistelin esityksen sopivuutta etukäteen. Viime vuonna teatteripohdinnoissani teemana tuntui olevan ymmärtäminen. Pohdin niin lastenesitykseen kuin omaakin katsomistani ajatellen, kuinka paljon esityksessä on tarpeen ymmärtää ja haittaako se ylipäätään, jos ei ymmärrä. Lopputulos pohdinnoilleni oli se, että katsomisen tarkoitus ei ole ymmärtää kaikkea, ei lasten eikä aikuisten esityksissä. Eli tännekin esitykseen voidaan mennä, kun ei ainakaan mitään lapsille haitallista ole luvassa.

10-vuotias tuntuu olevan monesti teatterissa väliinputoaja. Lastenesitykset eivät enää kiinnosta, ja monet nuorten esitykset on suunnattu yläasteikäisille. Ehkä kuuluu tuohon ikään muutenkin, että samaan aikaan on iso ja vähän pieni. Kysyin joskus TTT:n lipputoimistossa, että minkä ikäisille ns. aikuisten esitykset yleensä sopivat. Ennen ensi-iltaahan ei nettisivuilla ole vielä ikärajamainintaa. Yleisohjeena sanottiin, että 12-vuotias voi yleensä perusohjelmistoa katsoa, poikkeuksia tietenkin on.

Tyttärelle oli selvästi kiva juttu, että pääsi katsomaan jotain ei-lastenjuttua. Paikka myös tuntui kiehtovan: Onko tää joku k-18-paikka? TTT-klubi näyttää juuri siltä baaritiskeineen. Ohjelmistosta riippuu, kuinka nuoria sisään pääsee. Komediaesitysten ohella TTT-klubilla on tarjolla mm. stand-upia ja musiikkiakin. Paikka on mukavan rento komediallisten esitysten seuraamiseen. On kiva istua pöydän ääressä ja siemailla juomaa. Mekin suuntasimme baaritiskille ja kysyimme limua, mutta baarimestari totesi, että eiköhän pistetä nyt jotain erityisempää. Oikein kivat alkoholittomat drinkit saatiinkin!

Alokohiliton kippis asetti kivan tunnelman esityksen katsomiselle.

Nettisivuilla ollut sitaatti kuultiin ihan esityksen alkupuolella. Kohtaus oli satiiria hieman ylitaiteellisesta teatterista. Viime aikoina on tullut katsottua Kummelia, minkä vuoksi odotinkin vain, että kemiläinen teatteriohjaaja Martti Hakonen tulee paikalle ja huudetaan "paha kurki". 

10-vuotiaskin ymmärsi, että tässä esityksessä ei ole yhtenäistä juonta, vaan se koostuu enemmän tai vähemmän toisiinsa liittymättömistä kohtauksista. Esityksen jälkeen kysyin lapselta, mikä niitä kohtauksia sitten yhdisti? Työ, näyttelijän työ. Jes! Vaikka selvästi monet jutut ja vitsit menivät tytöltä ohi, kun välillä kuului kuiskaus "Ai mitä hauskaa tossa oli?", hän ymmärsi sittenkin aika paljon. Ainakin riittävästi ymmärtääkseen esityksen teeman ja pystyäkseen sanomaan, että hauskaa oli.

Esityksen teema, esiintyvän taiteilijan työ, oli selvästi lähellä tekijöitä itseään. Hehän ovat juuri kouluttautumassa alalle, jossa työtilaisuuksista kilpaillaan tiukasti ja suurista roolien sijaan saattaa päätyä laulamaan tunnareita radiomainoksiin. (Pakko mainita, että Roope Lipasti kirjoitti hiljattain Kotivinkin kolumnissaan loistavasti siitä, miten outoja työtehtäviä kirjailijakin voi saada: ne eivät välttämättä ole sitä, mistä uran alussa haaveili, mutta vaikkapa pyyntö kirjoittaa elämänviisauksia postikortteihin saattaa osoittautua ihan mielenkiintoiseksi. Ja siitä saa rahaa.)

Taiteilijan työ on sekalaista silppua, eikä seuraavasta keikasta ole tietoa. Vaikka teema oli tekijöiden näköinen, esitys ei ollut mielestäni liian sisäänpäin lämpiävä. Osa esityksen hauskuudesta tuli juuri siitä mahtavasta itseironiasta esiintyjiä itseään ja koko heidän alaansa kohtaan. Itsepä ovat tilkkutäkkiuransa valinneet. Samalla kun yleisössä istuessa ihailee monien esiintyjien monitaituruutta, joutuu toteamaan, että sitähän se juuri on, että esiintyjän kannattaa osata laulaa, näytellä ja soittaa trumpettia oudoissa asennoissa, jotta esiintyvänä taiteilijana itsensä voi elättää. Tragikoomista.

Itse en ole esiintyvä taiteilija (tai virallisesti olen kyllä muusikko, mutten yllä sen nimityksen tasolle), mutta lähipiirissäni niitä on paljonkin. Tai onhan toimittajan ammattikin jossain määrin luova ja ainakin kilpailtu ala, joten samastuin moneen juttuun ehkä senkin vuoksi. Varmasti parhaimmat naurut esityksestä saakin juuri itsekin luovalla alalla työskentelevä, mutta hassulla tavalla näyttelijän työn monista kivikoista pystyi näkemään yhtäläisyyksiä työelämään yleensäkin.

Minuun kolahti myös kohtaus, jossa käsiteltiin "itsesensuuria lahjakkuuden läsnäollessa" eli sitä, kuinka jonkun toisen lahjakkuus ja valovoimaisuus saattaa aiheuttaa sen, ettei itse kehtaa tuoda omaa taitoaan ja luovuuttaan esiin. Niin varmasti on käynyt monelle. Ei viitsi laulaa, kun joku toinen on parempi. Öhöm. Muistan yläasteella miettineeni, että mitä järkeä minun on soittaa pianoa keskinkertaisesti, kun tuossa vieressä toiset soittelee paljon paremmin ja vaikeampia kappaleita. Nyt jälkiviisaana voin todeta, että olin keskinkertainen tai ei, tulin verranneeksi itseäni nykyisiin ammattipianisteihin. Kuinkahan paljon vertailua mahtaa ihan ammattilaisten kesken olla? Tai vertailemmehamme me jatkuvasti itseämme muihin, luovissa asioissa ja muutenkin. Luovilla aloilla se vertailu on vaan niin framilla. Muusikoita laitetaan jonkun mielipiteen mukaan paremmuusjärjestyksiin koesoitoissa, näyttelijöitä koe-esiintymisissä. Paras palkitaan työllä, ja joku jää aina ilman, vaikka olisi tosi hyvä ja lahjakas. Raadollista kilpailuttaa itsensä kerta toisensa jälkeen.

Esityksestä huomasi, että se oli työryhmän yhteistyö. Osa kappaleista oli käsikirjoittaja-ohjaaja Jemina Sillanpään tai esiintyjien säveltämiä. Kohtauksia oli kirjoitettu myös tiettyjä esiintyjiä ajatellen. Lisäksi esityksessä kuultiin. mm. Emma Salokosken Liian auki ja Sano se sekä Tommy Lindgrenin ymmärtääkseni tätä esitystä varten tekemä kappale 6000 päätöstä. Vaikka kappaleet olivat usean ihmisen käsialaa, musiikillisesti esitys oli mielestäni kivan muttei liian yhtenäinen.

Kuva: TTT.

Olen nähnyt sen verran paljon ammattiopiskelijoiden produktioita, etten enää hairahdu epäilemään esityksen tasoa vaan sen vuoksi, etteivät esiintyjät ole vielä virallisesti ammattilaisia. Tästäkin esiintyjäporukasta olen osan nähnyt ja kuullut lavalla ennenkin, ja sen perusteella osasin odottaa kelpo esitystä. Olen yleensä marmattanut kaikissa musikaaleissa sun muissa siitä, että vaikka olisi isossa produktiossa paljon ammattilaisia lavalla ja kaikki laulavat tavallaan ihan hyvin, yleensä laulajien erilaiset laulutyylit sabotoivat koko homman ja sitä on sietämätöntä kuunnella. Mielelläni nautinkin teatterin ja musiikin erikseen, koska harvoin se yhidstelmä on toiminut. Tästä esityksestä voin sanoa, että varmaan musiikillisen yhtenäisyyden ja lauluäänien yhteensopivuuden suhteen paras musiikkinäytelmä, mitä muistan nähneeni. Kivoja yksilöllisiä soundeja, mutta olipas ilo kuunnella hyvin yhteen soivia ääniä kivasti sovitettuina!

Oli selvästi havaittavissa, että tähän teatterimusiikin opiskelijaryhmään kuului todella monipuolisia ja lahjakkaita esiintyjiä. Yleisössä oli mukava istua, kun vain nautiskelin hyvästä musiikista, hauskoista jutuista ja joistakin vähän syvemmällekin kolahtaneista teemoista. Toki tässä esityksessä, niin kuin yleensä kaikissa, intensiteetti ja mielenkiinto aaltoili. Esitys oli kuin tilkkutäkki, joka oli koottuu erilaisista tunnelmista ja tyyleistä. Kiva ja eheä täkki siitä kuitenkin tuli.

Pidin myös siitä, kuinka hyvin teatteri voi toimia ilman, että asioita näytetään. Useassa kohtauksessa tapahtumia selostettiin ja kuvailtiin esiintyjien seisoessa paikallaan. Ei tarvitse näyttää, kun osataan kertoa niin hyvin, että katsoja näkee kaiken päässään. Hauskoja oivalluksia nähtiin myös siinä, miten jotkut asiat voi esittää.

Suosittelen lämpimästi tätä esitystä. Toivon myös rohkeita ja menestyksekkäitä urapolkuja kaikille lavalla nähdyille esiintyville taiteilijoille. On hienoa, että TTT tekee paljon yhteistyöprojekteja ammattiopiskelijoiden ja joskus nuorempienkin kanssa. Tämänkin esityksen olisi varmaan voinut toteuttaa jonain koulun omana projektina konsan salissa, mutta ei se vaan olisi toiminut yhtä hyvin. TTT-klubi on täydellinen paikka juuri tällaiselle esitykselle, ja varmasti yleisökin löytää tänne paremmin kuin oppilaitoksen saliin.

Jasper Leppäsen trumpettikikkailut naurattivat äitiä ja tytärtä.
Kuva: TTT.

Sen lisäksi, että itse pidin tästä esityksestä, illan kruunasi se, että näin omassa lapsessani innostuksen kipinän. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että tulen varmasti käymään 10-vuotiaani kanssa jatkossa rohkeammin myös ns. aikuisten esityksissä. Suosittelen sitä myös muille, jos tuntuu, ettei lapsi enää ole kiinnostunut lapsille suunnatusta teatterista. Kannattaa rohkeasti kysellä etukäteen, sopiiko joku tietty esitys tietyn ikäiselle. 

Oopperan kummitus viihdytti visuaalisuudellaan ja tylsistytti toistollaan

En yleisesti ottaen pidä musikaaleista. Näkemissäni esityksissä on ärsyttänyt ennen kaikkea esiintyjien monenkirjavat laulutyylit. Kokonaisuus kärsii, kun samalla lavalla pahimmillaan samaan aikaan joku laulaa klassiseen ja toinen kevyen musiikin tyyliin, joku vibratolla ja joku ilman. Kun musikaali toteutetaan Kansallisoopperassa, ajattelin etukäteen laulupuolen olevan viilattu paremmin kuin teatteriproduktioissa.

En minä olisi tätäkään musikaalia tullut katsomaan, ellei viime kesänä 10-vuotiaani olisi sitä toivonut. Olivat musiikkileirillä soittaneet orkesterissa musiikkia Oopperan kummituksesta, ja siksi lippuostoksille päädyttiin. Itseäni hirvittää ostella lippuja tapahtumiin puoli vuotta etukäteen. Mistäs sitä voi tietää, jos silloin onkin aivan hirveä viikko ja haluaisi mielummin nukkua kotona kuin reissata Helsinkiin musikaalia katsomaan? Normaalisti haluaisin päättää tällaisista menoissa maksimissaan pari päivää etukäteen. Mutta minkäs teet. Jos ei olisi silloin elokuussa lippuja ostanut, olisi jäänyt koko esitys näkemättä.

Mutta sen verran myöhään lippuja kuitenkin olimme hankkimassa, että kolmea vierekkäistä paikkaa ei ollut monessakaan näytöksessä enää jäljellä. (Pari päivää myöhemmin tietty tuli lisänäytökset myyntiin...) Saimme liput 3. parven 2. riviltä aika sivusta. Ei mitkään parhaat paikat, mutta kohtuulliset silti.

En tullut ottaneeksi käsiohjelmaa, jossa olisi lukenut juuri kyseisen esityksen miehitys. Piippuhyllyltä ei kovin hyvin nähnyt kasvojakaan.

Esitys oli kyllä viihdyttävä ja etenkin lavastus vaikuttava kaikessa synkkyydessään. Esityksenä alkuun mukavaa ajanvietettä. Aluksi tuntui jotenkin hassulta kuunnella tuollaista musiikkia kasarisyntikkasoundeineen Kansallisoopperassa, mutta nopeasti siihenkin tottui. Pääosin esiintyjät lauloivat ihan hyvin musikaalin tyyliin sopivasti. Ainoa, jonka laulu omiin korviini jotenkin tökki, oli itse Oopperan kummitus. En tunnistanut laulajaa (Olisiko ollut Ilkka Hämäläinen vuorossa, Ville Rusasen olisin luullakseni tunnistanut), mutta hänen äänensä tuntui kovin väkinäisen puserretulta. Mietin jopa, onko sinne joku hevimies otettu miehistöön ooppera-ammattilaisten rinnalle. Mutta näin ei siis ollut. Melkein nauratti kohta, jossa Christine laulaa kuinka Phantomin ääni on jotain ainutlaatuisen suloista ja mahtavaa. Joopa joo, en ihan voinut eläytyä tähän. Kysymysmerkiksi jäi, oliko tällainen riipivä tuskainen artikulaatio jotenkin tarkoituksenmukainen ilmentämään Phantomin suurta tuskaa.

Musiikki oli itselleni pettymys. En ole tätä musikaalia koskaan kuunnellut kokonaisuudessaan telkkarista tai levyltäkään. En ollut tajunnut, kuinka tylsää musikaali voi olla. Väliajalla olin kuullut ihan riittävästi. Klassisessa musiikissa on tapana usein esitellä teema, jota sitten kehitellään ja varioidaan pitkin teosta. Tässä ei paljon kehitelty. Loppua kohti tuntui jo aika puuduttavalta kuunnella ties kuinka monetta kertaa sitä samaa melodiaa samanlaisena, kuin pari tuntia oli jo kuultu. Ehkä on sanottava, että Oopperan kummitus, it's not you, it's me. Musikaalit eivät vain ole minua varten.

10-vuotiaan kommentit: "Esitys oli tosi hyvä. Tarinassa pysyi hyvin mukana. Haluaisin nähdä tämä uudestaan! Mitä muuta mielenkiintoista täällä oopperalla voi katsoa?" Lisäksi hän pohti kovasti sitä, oliko Phantomilla oikeutus tappaa ihmisiä, kun häntä kohtaan oli oltu niin epäreiluja koko hänen elämänsä. Olin kovin iloinen siitä, että esitys herätti tällaisia pohdintoja.

Väliajalla tytöllä oli nälkä tai "nälkä", ja ostimme 8 euron kalamousseleivoksen. Ne lapselle sopivammalta kuulostaneet vaihtoehdot olivat loppuneet siinä vaiheessa, kun oli meidän vuoromme. Ei ollut mousseleivos yhtään mieleinen, mutta pakotin syömään siitä puolet, ettei ihan menisi haaskuuseen. Mietin vaan, että olisiko paikallaan olla tuollaisessa paljon lapsia ja nuoria paikalle houkuttelevassa esityksessä menussa jotain vähän vähemmän fiiniä? Tai olisiko luvallista kaivaa käsilaukusta banaani esiin? Tai sitten lapsella ei oikeasti ollut edes nälkä, olihan juuri käyty syömässä oopperalle tullessa, kunhan halusi jotain. (No ehkä silloin olisi suosinut jotain makeaa...)

Tytön kommenteista voimme päätellä, että reissumme oli onnistunut ja hän, jonka vuoksi reissuun ylipäätään lähdettiin, oli oikein tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi väliaikaeväisiin.