lauantai 9. heinäkuuta 2016

Savonlinnan Oopperajuhlat: Don Giovanni

Savonlinnan Oopperajuhlat
Mozart: Don Giovanni
Kenraaliharjoitus
Olavinlinna 7.7.2016

Musiikinjohto:  John Storgårds
Ohjaus: Paul-Emile Fourny
Lavastus: Poppi Ranchetti
Puvut: Giovanna Fiorentini
Valaistuksen suunnittelu: Patrick Méeüs
Kuoron valmennus: Matti Hyökki

Leporello ja Don Giovanni, eli Tapani Plathan ja Waltteri Torikka.
(Kuva: Soila Puurtinen, Itä-Savo)

”Ei kai tuollaisia kusipäitä ole oikeasti olemassa?” Tämä oopperaseurana olleen tyttäreni kysymys tiivistää aika hyvin Mozartin DonGiovanni -oopperan nimihahmon. Aivan yököttävän puistattava limanuljaska ja kieroilija, joka sattuu kuitenkin olemaan sen verran komea ja lipevä kieleltäänkin, että saa naiset uskomaan hääkellojen soittoon, vaikka tyypillä ei ole muuta mielessä kuin häipyä petipuuhien jälkeen taas etsimään seuraavaa valloitusta.

Oli mielenkiintoista kuulla ja nähdä Waltteri Torikka Don Giovannin roolissa. En ole kovin paljon Torikan laulua oikeastaan kuullut, mutta tokihan olen ollut tietoinen hänen suosiostaan muunkin kuin klassisen musiikin kuulijoiden keskuudessa. Minun silmissäni ja korvissani Torikka ei ole leimautunut mitenkään erityisesti, mutta mietin kyllä sitä, että varmasti jonkun muun mielessä niin voi olla. Huomionarvoista on se, että Torikka on kiinnitetty tähän rooliin Oopperajuhlille jo ennen Tähdet, tähdet -ohjelman tuomaa julkisuutta. Torikka on siis laulamassa Don Giovannina, koska on ollut Jorma Silvastin mielestä hyvä oopperalaulaja, eikä siksi, että Torikan nimi ja naama on varmasti tänä päivänä hyvä yleisöhoukutin. Loppuun myytyjähän Don Giovannin esitykset ovatkin.

Torikka oli mielestäni aivan loistava Don Giovannin roolissa. Aika varhaisessa vaiheessa esitystä ajattelin, että kuka muu tässä roolissa voisi ollakaan? Niin lipeviä ilmeitä ja eleitä sieltä irtosi, niin kukkoilevaa ja pöyhkeää patsastelua kuin Don Giovannilla pitääkin olla. Laulusta minun on sanottava, että mielestäni Torikan baritoni oli oikein rooliin sopiva ja muutenkin miellyttävä. Baritoni on edelleenkin itselleni mieluisin ääniala kuunneltavaksi.

Myös Don Giovannin palvelijan Leporellon roolissa laulanut Tapani Plathan oli mielestäni mies oikeassa roolissa. Narrimaiset ilmeet ja eleet, miellyttävä basso. Tämä hahmo oli 11-vuotiaan suosikki.

Donna Elvira on myös nostettava esiin. Sopraano Helena Juntunen oli tässä roolissa aivan mainion mentaali. Tykkäsin hänen laulustaa yllättävän paljon sopraanoääneksi, mutta tytär kommentoi, ettei naisten korkealta laulamista ylipäätään jaksaisi kovin paljon kuunnella. Täytyy sanoa, että tässä oopperassa minua miellyttääkin baritonien ja bassojen suuri osuus. Tenori Tuomas Katajalan tiesin kyllä etukäteen miellyttävä-ääniseksi. Ja kun vielä Komtuurina kuullaan Jaakko Ryhästä bassosaundeineen, niin etukäteenkin osaa jo odottaa aika paljon!

Kysyin tyttäreltä, kuinka hän vertaisi Don Giovannia edellisenä iltana nähtyyn Verdin Otelloon. Hän sanoi, että oopperoita on vaikea verrata, koska ne ovat niin erilaisia. Olen samaa mieltä. Molemmissa oli kusipäinen ja muiden tunteista ja kohtaloista piittaamaton henkilöhahmo, kehvelöintiä rakkaussuhteissa ja kuolemaakin. Mutta Otello oli tarinana raskaampi ja vakavampi. Don Giovannissa on esillä todella rajujakin ikuisesti ajankohtaisia teemoja, ja esityksessä vuorottelevatkin sydäntä riipivät aariat ja narrimainen hassuttelu. Varmasti sekä libreton kirjoittajan että ohjaajan taituruutta saada vakava ja hauska vuorottelemaan niin sujuvasti. Don Giovanni on oopperana mielestäni melko näytelmämäinen. Esiintyjiltä vaaditaan muutakin kuin laulutaitoa, ja mielestäni tässä Oopperajuhlien toteutuksessa näytteleminenkin meni nappiin. Monet hahmot ovat kyllä karikatyyrimäisiä, mutta mielestäni esiintyjät toteuttivat hahmonsa sopivan överisti eikä liian.

Ehkäpä juuri vakavan ja hauskan vuorottelu on syy siihen, että Don Giovannin musiikki on hyvin monipuolista. Monipuolisempaa kuin vaikka Otellossa. Tämä koskee niin orkesterin roolia kuin sitä, kuinka erilaisia äänen värejä ja äänen käyttötapoja solistien laulussa on kuultavissa. En ole ollut mikään resitatiivifani, ei sitä ainakaan levyltä jaksa kuunnella, mutta niin vain nautiskelin niistäkin kohdista ihan tyytyväisenä. Resitatiivikin voi olla eläväistä, ja sen kuunteleminen saa jonkin pointin, kun se liittyy tarinaan ja visuaaliseen esitykseen.

Jos minun olisi pitänyt viime viikolla valita suosikikseni Verdi tai Mozart oopperasäveltäjänä, olisin ehdottomasti sanonut Verdi. Mutta näistä kahdesta oopperasta ja näistä kahdesta produktiosta valitsisin kuitenkin Mozartin. Olen jotenkin vierastanut koomista oopperaa ja hakeutunut ennemmin vakavien ja jylhien teosten pariin, joissa sitä rakastamaani suurta oopperakuorosaundiakin saa koko rahan edestä. Don Giovannissa ei kuorolla ole kovin paljon tekemistä, mutta se ei minua haitannut lainkaan. Monesti olen pitänyt musiikkiesitystä itselleni kuulijana onnistuneena, jos olen käynyt jonkinlaisen tunnemyrskyn ja sisäisen puhdistautumisen läpi sen aikana. Olen kova itkemään ja oikein pakahtumaan jostakin mystisestä musiikin aiheuttamasta tuntemuksesta. Ei Don Giovannista sellaiseen ole, mutta ai että, kun nautin olostani! Minua nauratti, minua vihastutti Don Giovannin kusipäisyys, minua kiinnosti seurata jokaista juonenkäännettä ja pientä elettä. Niin tuttu ja simppeli kuin tarina onkin, eläydyin sen verran, että olisin voinut tuohtumukseltani vetää kunnon litsarin Don Giovannin poskelle! Jotenkin tunnelmaan sopi sekin, että vieressäni istunut nainen välillä kommentoi puoliääneen ”oi voi”, kun jokin henkilöhahmo hieman lavalla kompuroi tai jotain hurjaa tapahtui.

En tiedä, mikä vaikutus fiiliksiini oli itse esityksien erilaisuudella ja mikä eri istumapaikalla, mutta jotenkin Don Giovanni imaisi minut mukaansa Otelloa paremmin. Otelloa seurasimme siis edessä vasemmassa reunassa, kun Don Giovannin esitykseen tytär valitsi meille eturivin paikat heti kapellimestarin takaa. Nyt kuulokuva oli hyvin balanssissa, tai ehkä ihan parissa paikassa orkesteri meinasi jyrätä solistin, kun solisti ei laulanut suoraan yleisöön päin. Missään kohdassa ei myöskään lavan tapahtumat peittyneet vaikkapa selin meihin olevan kuoron taakse, vaan koin olevani hyvinkin lähellä tapahtumien keskiötä. Lisäksi juuri tässä oopperassa oli mukava nähdä hyvin esiintyjien ilmeet ja pukujen yksityiskohdat. Eli oliko kyse vain istumapaikoista vai oliko Don Giovannissa enemmän imua kuin Otellossa, en osaa sitä täysin sanoa. Tai mikä merkitys on sillä, että tämä sama Don Giovannin ohjaus on nähty Oopperajuhlilla jo aiemmin, Otello taas on tämän kesän uutta tuotantoa.

Ei Don Giovanninkaan juoni ole saippuasarjoja kummempi: naistenmies Don Giovanni se etsii uusia valloituksia, mutta muut alkavat saada touhusta tarpeekseen. Don Giovannilla on harhaluulo, että olemalla uskollinen yhdelle naiselle hän oikeastaan tekisi suurta vääryyttä kaikille niille naisille, jotka eivät silloin pääsisi hänen kanssaan muhinoimaan. Lopulta Don Giovanni saa kokea, että monien muiden mielestä hän onkin megaluokan kusipää, jonka on kannettava sikailustaan seuraukset. Don Giovanni on melko pitkään täysin sokea sille, miten hänen käytöksensä vaikuttaa ihmisiin hänen ympärillään. Hahmo on siis kaikesta limaisuudestaan ja ääliömäisyydestään huolimatta myös aika ressukka tapaus. Kukapa meistä ei joskus olisi toiminut tökerösti muita kohtaan ja tajunnut sen vasta jälkikäteen. 

Jostain syystä esitys veti mukaansa niin hyvin, että en tylsistynyt aarioidenkaan aikana. Ehkä Don Giovannissa ei vaan ole niin pitkiä pönötysaarioita, kuin jossain muissa näkemissäni oopperoissa? Toisaalta mietin, että lavalla tapahtui lähes jatkuvasti jotain, mitä seurata.  Joko päähenkilöt puuhaavat jotain, tai sitten lavalla olevissa kyläläisissä tai ”mysteerihahmoissa” riitti seurattavaa. Kiitokset Mozartille musiikista ja ohjaajalle taidosta tehdä näinkin pitkästä teoksesta niin mukaansatempaava, ettei kelloa ole tarpeen vilkuilla.

Lavastuksen osalta sain jälleen kerran ihmetellä, miten Olavinlinnassa tuntuukin niin vähäinen lavastus riittävän. Linnan seinät ja oviaukot sulautuvat parhaimmillaan osaksi niin modernia kuin vanhempaakin aikaa edustavaa lavastusta.

Tämä oli minulle ensimmäinen visiitti Savonlinnan Oopperajuhlilla sitten muutaman vuoden takaisen kesätyöpestini Oopperajuhlien pressitoimistossa. Mieleen tulvi valtavasti muistoja oopperantäyteisestä kesästä ja monista varmasti ainutlaatuisiksi jäävistä hetkistä. Voin sanoa, että työskentely oli intensiivistä, toisinaan hyvinkin rankkaa, mutta samalla valtavan antoisaa ja opettavaista. Tällä viikolla Olavinlinnaan kulkiessani olen mielenkiinnolla seurannut niitä lukuisia vapaaehtoisia, kesätyöntekijöitä, taiteilijoita ja Oopperajuhlien vakiväkeä, jotka ovat tänäkin kesänä tehneet valtavan työn luodakseen ilta toisensa jälkeen taianomaisen elämyksen oopperayleisölle. Minulla on sellainen tuntu, että Oopperajuhlissa ja Olavinlinnassa on jotain, joka lisää pienen ekstrataian oopperaesityksiin. Sen haluaisi kokea aina vaan uudestaan. 

Olen niin iloinen, että sain nyt tarjota lapselleni nämä kaksi elämysiltaa. Tuuletan myös sille, että hän piti niistä! Tokihan asiaan kuuluu se, että laitettiin vähän huulikiiltoa, käytiin alkoholittomilla drinkeillä ennen ja ostettiin yögrilliltä ruokaa esityksen jälkeen. Muistoksi ostettiin libretot ja viltti. Minua ei kyllä paleltanut lainkaan, vaikka varta vasten Don Giovannin esitykseen puettiin vähän edellisiltaa kevyemmin päälle, jotta viltille tulisi käyttöä. Nautin oopperasta, mutta vähintään yhtä paljon tuosta ihanasta oopperaseuralaisesta!

Jos muuten haluaa Savonlinnan Oopperajuhlille töihin, kannattaa seurata sivua www.operafestival.fi,  sinne tulee tietoa hyvissä ajoin, minkälaisille työntekijöille seuraavaksi kesäksi on tarvetta.

Don Giovannin esitykset Savonlinnan Oopperajuhlilla 9.–25.7.


Ps. Minä sain kokea Oopperajuhlilta ennakkopalat Otellon ja Don Giovannin kenraaliharjoituksissa. Toki juhliin mahtuu muutakin. Katso täältä koko ohjelmisto. 

torstai 7. heinäkuuta 2016

Savonlinnan Oopperajuhlat: Otello


Savonlinnan oopperajuhlat
6.7.2016
Verdi: Otello (kenraaliharjoitus)
Musiikinjohto: Xian Zhang
Ohjaus: Nadine Duffaut
Lavastus: Emmanuelle Favre
Puvut: Katia Duflot
Alkuperäinen valaistuksen suunnittelu: Philippe Grosperrin
Valaistus: Marc Delamézière
Videosuunnittelu: Arthur Colignon
Kuoron valmennus: Matti Hyökki


Kuva: Soila Puurtinen/Itä-Savo





Oopperajuhlat ovat alkamassa, ja vaikken itse juhlien aikaan Savonlinnassa olekaan, pääsin tunnelmoimaan kenraaliharjoituksiin. Ensin vuorossa oli Verdin Otello.

En lähde kirjoittamaan tähän juonikuvioita sen enempää, mutta yritän tiivistää oleellisen: Tarinassa on rakkautta, valehtelua, petosta ja kuolemaa. Kauniit ja rohkeat oopperalavalla. Tarkemmin oopperan libreton voi lukea vaikka täältä. En katso televisiosta Kauniita ja rohkeita tai muitakaan vastaavia saippuasarjoja. Ei tämä Otellonkaan tarina sisällä kovin huikeaa syvällisyyttä. Jos lukisin tuollaisen elokuvan juonikuvauksen, en varmasti jaksaisi katsoa kyseistä filmiä. Miksi sitten kannattaa istua kolme tuntia katsomassa tätä tarinaa oopperassa?

En tykkää kuunnella oopperaa levyltä tai radiosta. Tallennan toisinaan digiboksille oopperoiden tv-taltiointeja, mutten koskaan katso niitä. Mutta kyllä minä oopperasta pidän! Ooppera on minulle sellainen musiikin laji, joka pitää kokea livenä. Ooppera tuntuu parhaimmillaan niin mielessä kuin kropassa ihan joka sopukassa. Siksi juonen syvällisyydelläkään ei ole paljon väliä.

Olen kuuntelijana varmaan aika vaativa. Odotan aina jonkinlaisia säväreitä, enkä aina pysty selittämään, miksi jokin teos, musiikin teema tai tietyn laulajan ääni menee ihon alle, mutta jokin toinen ei. Niin vaan tapahtuu, ja se on varmasti osa musiikin mysteeriä. Otello ei lähtökohtaisesti sisällä itselleni mitään elämää suurempia sävelmiä. Se ei ole suosikkini Verdin oopperoista, en oikeastaan ole ollut siitä mitään mieltä. Tosin en ole sitä koskaan livenä nähnytkään, ainoastaan kuunnellut levyltä.

Kokonaisuudessaan Otello pitää otteessaan vaihtelevasti. Osassa kohtauksissa riittää intensiteettiä, mutta välillä taas se mielenkiintoani ylläpitävä lanka pääsee katkeamaan. Tämä tapahtuu minulle oopperan parissa melko usein silloin, jos teoksessa on pitkiä aarioita tai duettoja, joissa juoni ei etene nimeksikään eikä lavallakaan tapahdu muuta kuin patsastelua. Otellossa melodiat eivät ole niin iskeviä, että kannattelisivat mielenkiintoani riittävän pitkään. Silloin keskityn kuuntelemaan ja katselemaan orkesteria tai lavastuksen yksityiskohtia. Monesti oopperoista tuodaan esiin juurikin ne päähenkilöiden aariat ja duetot, joissa solistit pääsevät esittelemään taitojaan. Olen usein hieman melkein nolona miettinyt, että minä kyllä saan kiksini oopperoissa yleensä ennemminkin kuorokohtauksissa. No, riippuu aariasta ja riippuu solistista.

Otelloa Olavinlinnassa kuunnellessani mietin, että kuorokohtaukset ovat suosikkejani varmasti siksi, että niissä on voimaa. Kun orkesteri soittaa fortissimoa, kuoro ja solistit laulavat keuhkojen täydeltä, se tuntuu yleisönkin kropassa, enkä tarkoita nyt korvasärkyä. Kyllä tuntui mahtavalta tuntea musiikki kehossa! Näin raskauden loppuvaiheilla ollessa fyysistä kokemusta tietty tehostaa vatsassa asuvan reaktiot musiikkiin. Ajatella, että hänkin kuulee ja tuntee saman minkä minäkin! Mitähän mieltä hän oikeastaan olikaan vaikkapa oopperan alun pauhusta?

Yleensä pidän erityisesti baritoneista, ja niin tälläkin kertaa. Jagon roolissa laulanut Tommi Hakala oli ehdoton suosikkini solisteista. Mielestäni Otellona laulanut Kristian Benedikt jäi hänen varjoonsa jo äänen volyyminkin suhteen heidän duettokohtauksissaan. Toisaalta Otelloltakin kyllä löytyi paikoin ytyä omissa sooloissaan. Sopraano ei jotenkin äänialana minua miellytä, mutta varsinkin teoksen loppupuolella nautin kovastikin Desdemonan aarioista Ekaterina Goncharovan laulamana. Kaunista ja kuulasta, eikä lainkaan kireää kimeyttä, joita mielestäni korkeiden äänialojen laulajilla joskus on.

Lavastus Oopperajuhlien produktiossa oli pelkistetty, mutta mielestäni selkeydessään toimiva. Esityksessä nähtiin myös videota, joka elävöitti kivasti sellaisia kohtauksia, jossa muutoin vaan seistiin ja laulettiin. Videoista tuli mieleen välillä Suomi-filmi, välillä kauhuelokuva tyyliin Andalusialainen koira. Videoissa sinällään ei ollut mitään pelottavaa tai kauhistuttavaa, mutta tunnelmaltaan ne tavoittivat hyvin Otellon ja etenkin Desdemonan mielenmaisemaa.

Keskityn oopperassa paljon myös orkesteriin. Otellossa orkesterista kiinnitin huomiota erityisesti lukuisiin englannintorvisooloihin. Kauniita melodioita niin sooloina kuin laulusolistien rinnalla, ja valtavan hyvällä saundilla! Lisäksi loppupuolella teosta bongailin kovasti Mahlerin kuuloista sointi- ja sävelmateriaalia. Minun pitää varmaan myöhemmin perehtyä siihen, minkälainen yhteys onkaan löydettävissä. Mieleeni tuli teema Mahlerin toisesta sinfoniasta (jos oikein muistin), joka on sävelletty 1884–1894. Verdin Otello taas on kirjattu sävelletyksi vuodelle 1887. Kuinka paljon he olivat tekemisissä tuossa vaiheessa vai kuinka sattumaa samankaltaisuus sitten onkaan?

Oopperaseurana minulla oli 10-vuotias tyttäreni, jonka näkemys hyvästä istumapaikasta erosi hieman omastani. Minä haluaisin istua oopperassa jossain kauempana, josta kokonaisuuden näkee hyvin ja kuulokuvakin tulee tasaisesti lavan joka kolkasta. Tyttö halusi mennä eturiviin orkesterimontun viereen ja lavan eteen. Kuulokuvan suhteen olen edelleen sitä mieltä, että taaempana keskemmällä olisi parempi: jos kaksi solistia laulaa samaan aikaan eri puolilla lavaa, tottahan toki sen itsestä metrin päässä seisovan ääni kuuluu omaan korvaan paljon lujempana. Varsinkin alussa kaipasin kuoron saundilta enemmän yhtenäisyyttä ja mietin, olisiko kuoro kuulostanut enemmän yhdeltä instrumentilta hieman taaempana katsomossa. Tosin mitä pidemmälle kenraaliharjoitus eteni, sitä vähemmän kiinnitin huomiota asiaan. Lisäksi parissa kohtauksessa saimme katsella lähinnä kuorolaisten takaraivoja.

Hyvääkin tässä istumapaikassa oli. Pidin esimerkiksi siitä, että pienellä vilkaisulla näki hyvin orkesterimonttuun. Kapellimestari Xian Zangia oli hauska katsella työssään. Energisen näköistä johtamista. Lisäksi tuolla paikalla lapsi varmasti arvostaa sitä, että esiintyjät ovat välillä hyvin lähellä, jolloin esiintyjien ilmeet sekä lavasteiden ja pukujen yksityiskohdat näkyvät hyvin.

Tyttäreni on aiemmin nähnyt joitakin oopperaharjoituksia ja Oopperan kummitus iski häneen täysillä. Muistaakseni hän ei ole kuitenkaan tätä ennen istunut ns. oikeaa oopperaesitystä. En oikein osannut ennustaa, minkälaisen vastaanoton ehdotus parista oopperasta Savonlinnan lomareissulla saa, kun tuollaisten 10-vuotiaiden kiinnostuneisuutta asioihin tuntuu olevan hankala ennustaa. Kylmä hiki nousi siinä vaiheessa, kun tajusin molempien kenraaliharjoitusten menevän jalkapallon em-kisojen välieräotteluiden päälle. Suunnittelin jo monenlaisia lahjontapanoksia, mutta yllätyksekseni oopperailta itsessään riitti.

Omalta kohdaltani sanoisin, että tämä Otellon kenraaliharjoitus oli oopperaelämyksenä ”perus”. Mikään ei ollut pielessä ja pidin näkemästäni ja kuulemastani, mutta en kokenut mitään suuria säväreitä. Sanoisin silti, että hyvän oopperaelämyksen Oopperajuhlien Otellosta saa. Omaa iltaani kohotti vielä se, että lapseni tykkäsi esityksestä todella paljon. Ei huokaillut tylsistyneenä, vaan seurasi mielenkiinnolla. Hän kommentoi juonen olleen ihan jännä ja mielenkiintoinen, ja sitä oli helppo seurata. Olavinlinna miljöönä sai myös kiitosta, koska se on niin erilainen kuin vaikka Kansallisooppera. 



Ps. Olin katsomassa kenraaliharjoitusta, enkä varsinaista esitystä. En ala tässä nyt ruotia pikkujuttuja, sillä mitään kokonaisuutta rikkovaa ei edes tapahtunutkin. Haluankin sanoa, että jos jollekin joskus tarjoutuu mahdollisuus päästä seuraamaan kenraaliharjoitusta, kannattaa mennä. Ei kannata pelätä menevänsä katsomaan jotain keskeneräistä. Olen itse ollut monenlaisissa kenraaleissa teatterissa tai oopperassa. Joskus on jotain teknistä tai muuta säätöä ollut, mutta harvemmin. Yleisesti ottaen katsojana saa kenraaleissakin huippu elämyksen, onhan siinä jo ensi-ilta ovella. Silloin harvoin, kun jotain on tapahtunut, olen mielenkiinnolla seurannut, kuinka ammattitiimi toimii ja selvittää yllättävät tilanteet.

Otellon esitykset Savonlinnan oopperajuhlilla 8.7.–29.7.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Murha, ahdistusta ja värien iloa Amos Andersonissa

Helsingin reissuillani vierailu jossakin taidemuseossa on usein tehtävälistalla, jos vain suinkin sille on aikaa. Valitettavan usein ei ole. Tänään minun ei edes pitänyt olla Helsingissä: Varasin toissapäivänä ex tempore halvan hotellimatkan Tallinnaan. Sitten hoksasin, ettei passini ole voimassa. Muuta passia ei tähän hätään saanut kuin expresspassin, jota ei voi noutaa kuin Pasilasta tai Helsinki-Vantaalta. Näin ollen päädyin odottamattomalle passinnoutoreissulle Helsinkiin. Sama siis tehdä tästä mahdollisimman kiva päivä.

Tarkoitukseni oli käydä Amos Andersonin taidemuseossa jo viime syksynä, mutta sillä reissulla valintani olikin HAM ja Ai Weiwei. Edellisestä käynnistä Amos Andersonilla on jo useampi vuosi, mutta nyt Helsinki Noir -näyttely vaikutti sellaiselta, joka on pakko nähdä. Houkuttelevaa ja ihanaa, että tarjolla on jotain aivan erilaista: näyttely, joka on samalla murhamysteeri.

Samassa taidemuseossa on parhaillaan tarjolla paljon muutakin, joten kirjoitan näkemästäni kronologisessa järjestyksessä.

Taidemuseon 1. Ja 6. kerroksessa on esillä islantilaisten taiteilijoiden teoksia otsikolla Veden varassa. Amos Anderson on yksi useammasta suomalaismuseosta, joissa näyttelyn eri teoksia on nähtävillä 3.6.–12.9. Täällä teoksissa pääosassa oli videotaide. Pidän vedestä ja veden äänestä. Jostain syystä pidän tällaisesta videotaiteesta, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään tai ei ainakaan ole mitään juonta: pelkkä meri. Voisin katsella ja kuunnella tätä audiovisuaalista esitystä pidempäänkin, niin keinotekoista kuin se onkin. Sitä juuri mietinkin, kuinka videot olivatkin niin luonnollisia ja epäluonnollisia samaan aikaan.

Yksi näkövinkkeli teokseen Sirra Sigrún Sigurðardóttirin teokseen The Vanishing Point.


Toinen tuokiokuva, toinen vinkkeli.



Videotaide on myös siinä mielessä kiehtovaa, että monissa tapauksissa katsojana päätyy osaksi teosta tai valitsemaan oman näkökulman: seisot vahingossa tai tarkoituksella kankaan ja videotykin välissä, huomaat kummallisia heijastuksia videosta seinillä, oman puhelimesi pimeällä näytöllä, kellotaulussa. Katsoa voi niin monella tavalla ja monesta vinkkelistä.

Minä ja heijastus Hekla Dögg Jónsdóttirin videoteoksesta Margins.


Hissillä ei päässyt 6. kerrokseen asti. Jäin siis pois 5. kerroksessa ja kurkkasin pikaisesti jotain aivan muuta: Amos Andersonin omaa uskonnollisten teosten kokoelmaa. En ollut ihan varma, uskaltaisinko avata 6. kerroksen ovea: teoksen A year of existential doubt äänet olivat kuin kauhuelokuvasta. Lisäksi oven takana oli aika pimeää. Menin kuitenkin, ja viihdyin tässä tilassa yllättävän pitkään. Tilassa oli kaksi videoteosta ja eri puolilla kuului kaiuttimista erilaisia ääniä: sanoja, joilla on monta merkitystä. Jokin matalahko naisääni kuulosti ihan miellyttävältä, mutta suurin osa äänistä oli aika ahdistavan kuuloisia. Minulle tuli aika nopeasti ahdistunut olo. Istuin kuitenkin paikoillani, koska sanojen monimerkityksellisyys oli niin kiehtovaa. Luin paperista sanojen merkityksiä. Olisin ehkä jäänyt vieläkin pidemmäksi aikaa, mutta vatsassani kasvava pieni ihminen alkoi liikehtiä levottomasti. Mietin, reagoiko hän todella äänien ahdistavuuteen noin voimakkaasti? Käyn toisinaan taidemuseoissa kouluikäisen lapseni kanssa. Tuohon huoneeseen en olisi halunnut häntä viedä. Teos oli ahdistava, eikä asiaa auttanut se, että tekstin mukaan kyse on itsemurhapohdinnasta.

Kun laskeuduin portaat alas takaisin viidenteen kerrokseen ja avasin oven, hetken aikaa korvissani soi samaan aikaan ahdistava kiljuminen ja keskiaikainen kirkkolaulu. Aika absurdi hetki kahden näyttelyn välimaastossa! Oli pakko ravistella päänuppi selkeäksi kiertämällä pikaisesti Perustajan aarteet (näyttely avoinna 13.11.2015–23.6.2017).

Sitten oli vuorossa Helsinki Noir (näyttely 17.9.2015–9.1.2017). Lipputiskiltä olin saanut käteeni pienen vihkosen, jossa oli mysteeritarina luettavaksi näyttelyn seuraamisen lomassa. Tässä näyttelyssä teosten katsomisjärjestys on tärkeä, mutta en oikein tiennyt, tulisiko minun ensin lukea vihkosesta tiettyyn teosryhmään liittyvä luku ja katsoa teoksia vasta sitten, vaiko päin vastoin. En tiedä, mikä oli tarkoituksenmukaisin tapa, mutta tein aina vähän miten milloinkin. Välillä vilkuilin teoksia lukemisen lomassa, mutta siinä hukkui ajatus niin lukemisesta kuin teoksistakin.

Mutta jo alussa pidin ajatuksesta: Minulla on luettavana tarina, jonka kontekstissa näyttelyn teoksia voin lukea. Murhamysteeri sijoittui 1920-luvun Helsinkiin, joten tarjolla oli ennen kaikkea maisemakuvia vanhasta Helsingistä. Ne jo itsessään olivat kiehtovia, mutta toivat tarinaan kivan tason. Lisäksi korviin kuului monissa kohdissa tunnelmaan sopivia ääniä. Tosin jossain vaiheessa kummastutti se, kun mitään ei kuulunutkaan.

Pääosin luettavan tarinan, äänten ja teosten kombo tuntui toimivalta, mutta muutamassa kohdassa ne olivat hieman liikaa torta på torta.

Tämä oli selvästi erilaista taiteen katsomista kuin näyttelyssä ilman tarinaa. En ehkä pysähtynyt yksittäisten teosten äärelle tarkastelemaan maalipintoja tai yksityiskohtia, vaan katsoin kuvista sen, mitä tarjottavaa niillä on minulle tarinan kannalta. Toisaalta juuri tarina antoi teoksiin ihan uuden vireen: ajatella, juuri tuolla Töölön kaduilla he kulkivat!

Mietin, oliko hyvä lukea tarina itse, vai olisinko sittenkin halunnut kuunnella tarinan luettuna luureista? Lukeminen kesti välillä kauan ja näyttelyn alkupäässä olisin halunnut istua alas lukemisen ajaksi. Loppupuolella penkkejä kyllä riitti. Se, että jouduin välillä pähkäilemään, katsoisinko ensin teokset vai luenko koko luvun ensin, katkaisi katsomiskokemusta. Luurit korvilla olisi helpompi seurata näyttelyä nopeampaan tahtiin ja kohdistaa tarinan tapahtumia juuri oikeaan teokseen.
Nyt olin näyttelyssä yksin, mutta kuinka tämä toimisi seurassa? Istuisivatko kaikki nenä vihkosessa lukemassa tarinaa, vai lukisiko joku ääneen kaikille? Minkälaisia keskusteluja teoksista tarinan pohjalta syntyisi?

Itse tarina ei ollut kovinkaan mysteeri: juonen kulku oli aika alussa helppo arvata. Sellaisenaan luettuna tarina ei olisi kovin kummoinen elämys, mutta tässä näyttelyssä se oli kuitenkin oleellinen punainen lanka, joka yhdisti teokset toisiinsa. Ilahduin siitä, kuinka erilaisen näkökulman Helsinki Noir tarjosi taidenäyttelyihin ja taiteen katsomiseen. Tätä ideaa voi varmasti kehitellä vaikka mihin!

Portaita alas seuraavaan kerrokseen, ja olin taas aivan eri maailmassa. Taide elämänasenteena esittelee arkkitehti Sigurd Frosteruksen kokoelmaa. Hänestä en ollut koskaan kuullutkaan, mutta kokoelmassa oli paljon tuttua, mm. Enckellin, Sallisen ja Thomén teoksia. Jos ylemmissä kerroksissa oli paikoin hyvinkin synkeä tunnelma, täällä oli tarjolla pirteitä pastellisävyjä ja seesteisiä maisemia. Kolorismi iski. Mietin Magnus Enckellin teoksen Poikia rannalla äärellä, kuinka teoksen lilan sävyinen ranta tuntuikin juuri oikealta. Jotenkin vapauttavaa, kun värit eivät yritäkään olla sitä kuin tosielämässä. Miten tympeältä tuntuukin ajatella, etten varmaan itse rantamaisemaa maalatessani olisi saanut mieleeni käyttää tuollaisia värejä.

Olin iloinen saadessani päättää taidemuseoreissun juuri tällaisiin teoksiin. Huh, kaikki on hyvin taas. En jaksanut istua katsomaan dokumenttia Frosteruksesta. Ehkä olen kärsimätön, mutta nämä nonstoppina pyörivät asiasisältöiset dokumentit ovat museoissa vähän ongelmallisia: kun astun saliin, minulla ei ole hajuakaan siitä, onko filmi juuri alkanut vai kohta loppumassa. Mistä siinä edes puhutaan? Keitä puhujat ovat? Kesken kaiken on vaikea päästä mukaan, eikä kärsivällisyys riitä odottelemaan videon uutta alkua. Varsinkaan, jos filmin kesto ei ole tiedossa.

Kaiken kierrettyäni päällimmäinen ajatus oli, kuinka paljon erilaisia teoksia, erilaisia tunnelmia ja tuntemuksia mahtui samaan taloon. Ehkä tämä on sitä jokaiselle jotakin -tyyppistä tarjontaa.


Helsinki-päivänä 12.6. Amos Andersonin taidemuseoon on vapaa pääsy, ja silloin Helsinki Noiriin on yleisöopastus klo 12. Kuinkahan erilainen kokemus se on? Kertookohan opas teoksista vai onko hän tarinankertoja?

perjantai 1. huhtikuuta 2016

6000 päätöstä – taiteilijan itseironista elämää

6000 päätöstä – taiteilijan elämää
Kantaesitys 31.3.2016
TTT-klubi
Lavalla Niina Alitalo, Liisa Hytti, Anna-Maija Ihander, Noora Koski, Kia Laitakari, Jasper Leppänen, Julius Martikainen, Kaisla Ollila, Katriina Rajaniemi, Teemu Sytelä, Inna Tähkänen, Osku Ärilä, Tuomas Mattila sekä bändissä Annika Granlund ja Dora Lucas
Käsikirjoitus ja ohjaus Jemina Sillanpää
Koreografia Mariikka Kakko ja työryhmä
Lavastus ja puvustus Katri Innanmaa
Musiikin ohjaus Hanna Hurskainen, Kalle Elkomaa


TTT:n sivuilla oleva kuvaus ei kertonut minulle paljon siitä, mitä olen menossa katsomaan. Tiesin, että kyseessä on TTT:n ja Tamkin yhteistuotanto ja lavalla teatterimusiikin opiskelijoita. Luvattiin "lämminhenkistä ja tragikoomista" musiikkiteatteriesitystä. Tähän mennessä ihan selkeää.

Tämä sivulla oleva sitaatti esityksen tekstistä kuitenkin hämmensi:

"Olen työtön, mutta onneton. Olen nainen, jolla ei ole kantapäitä. Siellä missä muilla on kantapäät minulla ammottavat suuret aukot. Aukoista voi kurkistaa sisälleni onttoon ruumiiseeni, ja sanoa kukkuu. Syystuulessa kuulostan valtavalta urkupilliltä, joka tuulen kosketuksesta värähtelee."

Mitä ihmettä olen menossa katsomaan? Onko tämä nyt sitä lämminhenkistä jotain vai sittenkin epämääräistä konseptuaalista elämäntuskaesitelmää? Ennen muuta lukemani teksti pisti miettimään, että onko tämä sellainen esitys, mihin 10-vuotiaan kanssa voisi mennä. Eihän sen ikäinen saa tuollaisesta tekstistä mitään irti. Halusin kuitenkin ottaa hänet mukaan, joten varmistelin esityksen sopivuutta etukäteen. Viime vuonna teatteripohdinnoissani teemana tuntui olevan ymmärtäminen. Pohdin niin lastenesitykseen kuin omaakin katsomistani ajatellen, kuinka paljon esityksessä on tarpeen ymmärtää ja haittaako se ylipäätään, jos ei ymmärrä. Lopputulos pohdinnoilleni oli se, että katsomisen tarkoitus ei ole ymmärtää kaikkea, ei lasten eikä aikuisten esityksissä. Eli tännekin esitykseen voidaan mennä, kun ei ainakaan mitään lapsille haitallista ole luvassa.

10-vuotias tuntuu olevan monesti teatterissa väliinputoaja. Lastenesitykset eivät enää kiinnosta, ja monet nuorten esitykset on suunnattu yläasteikäisille. Ehkä kuuluu tuohon ikään muutenkin, että samaan aikaan on iso ja vähän pieni. Kysyin joskus TTT:n lipputoimistossa, että minkä ikäisille ns. aikuisten esitykset yleensä sopivat. Ennen ensi-iltaahan ei nettisivuilla ole vielä ikärajamainintaa. Yleisohjeena sanottiin, että 12-vuotias voi yleensä perusohjelmistoa katsoa, poikkeuksia tietenkin on.

Tyttärelle oli selvästi kiva juttu, että pääsi katsomaan jotain ei-lastenjuttua. Paikka myös tuntui kiehtovan: Onko tää joku k-18-paikka? TTT-klubi näyttää juuri siltä baaritiskeineen. Ohjelmistosta riippuu, kuinka nuoria sisään pääsee. Komediaesitysten ohella TTT-klubilla on tarjolla mm. stand-upia ja musiikkiakin. Paikka on mukavan rento komediallisten esitysten seuraamiseen. On kiva istua pöydän ääressä ja siemailla juomaa. Mekin suuntasimme baaritiskille ja kysyimme limua, mutta baarimestari totesi, että eiköhän pistetä nyt jotain erityisempää. Oikein kivat alkoholittomat drinkit saatiinkin!

Alokohiliton kippis asetti kivan tunnelman esityksen katsomiselle.


Nettisivuilla ollut sitaatti kuultiin ihan esityksen alkupuolella. Kohtaus oli satiiria hieman ylitaiteellisesta teatterista. Viime aikoina on tullut katsottua Kummelia, minkä vuoksi odotinkin vain, että kemiläinen teatteriohjaaja Martti Hakonen tulee paikalle ja huudetaan "paha kurki"

10-vuotiaskin ymmärsi, että tässä esityksessä ei ole yhtenäistä juonta, vaan se koostuu enemmän tai vähemmän toisiinsa liittymättömistä kohtauksista. Esityksen jälkeen kysyin lapselta, mikä niitä kohtauksia sitten yhdisti? Työ, näyttelijän työ. Jes! Vaikka selvästi monet jutut ja vitsit menivät tytöltä ohi, kun välillä kuului kuiskaus "Ai mitä hauskaa tossa oli?", hän ymmärsi sittenkin aika paljon. Ainakin riittävästi ymmärtääkseen esityksen teeman ja pystyäkseen sanomaan, että hauskaa oli.

Esityksen teema, esiintyvän taiteilijan työ, oli selvästi lähellä tekijöitä itseään. Hehän ovat juuri kouluttautumassa alalle, jossa työtilaisuuksista kilpaillaan tiukasti ja suurista roolien sijaan saattaa päätyä laulamaan tunnareita radiomainoksiin. (Pakko mainita, että Roope Lipasti kirjoitti hiljattain Kotivinkin kolumnissaan loistavasti siitä, miten outoja työtehtäviä kirjailijakin voi saada: ne eivät välttämättä ole sitä, mistä uran alussa haaveili, mutta vaikkapa pyyntö kirjoittaa elämänviisauksia postikortteihin saattaa osoittautua ihan mielenkiintoiseksi. Ja siitä saa rahaa.)

Taiteilijan työ on sekalaista silppua, eikä seuraavasta keikasta ole tietoa. Vaikka teema oli tekijöiden näköinen, esitys ei ollut mielestäni liian sisäänpäin lämpiävä. Osa esityksen hauskuudesta tuli juuri siitä mahtavasta itseironiasta esiintyjiä itseään ja koko heidän alaansa kohtaan. Itsepä ovat tilkkutäkkiuransa valinneet. Samalla kun yleisössä istuessa ihailee monien esiintyjien monitaituruutta, joutuu toteamaan, että sitähän se juuri on, että esiintyjän kannattaa osata laulaa, näytellä ja soittaa trumpettia oudoissa asennoissa, jotta esiintyvänä taiteilijana itsensä voi elättää. Tragikoomista.

Itse en ole esiintyvä taiteilija (tai virallisesti olen kyllä muusikko, mutten yllä sen nimityksen tasolle), mutta lähipiirissäni niitä on paljonkin. Tai onhan toimittajan ammattikin jossain määrin luova ja ainakin kilpailtu ala, joten samastuin moneen juttuun ehkä senkin vuoksi. Varmasti parhaimmat naurut esityksestä saakin juuri itsekin luovalla alalla työskentelevä, mutta hassulla tavalla näyttelijän työn monista kivikoista pystyi näkemään yhtäläisyyksiä työelämään yleensäkin.

Minuun kolahti myös kohtaus, jossa käsiteltiin "itsesensuuria lahjakkuuden läsnäollessa" eli sitä, kuinka jonkun toisen lahjakkuus ja valovoimaisuus saattaa aiheuttaa sen, ettei itse kehtaa tuoda omaa taitoaan ja luovuuttaan esiin. Niin varmasti on käynyt monelle. Ei viitsi laulaa, kun joku toinen on parempi. Öhöm. Muistan yläasteella miettineeni, että mitä järkeä minun on soittaa pianoa keskinkertaisesti, kun tuossa vieressä toiset soittelee paljon paremmin ja vaikeampia kappaleita. Nyt jälkiviisaana voin todeta, että olin keskinkertainen tai ei, tulin verranneeksi itseäni nykyisiin ammattipianisteihin. Kuinkahan paljon vertailua mahtaa ihan ammattilaisten kesken olla? Tai vertailemmehamme me jatkuvasti itseämme muihin, luovissa asioissa ja muutenkin. Luovilla aloilla se vertailu on vaan niin framilla. Muusikoita laitetaan jonkun mielipiteen mukaan paremmuusjärjestyksiin koesoitoissa, näyttelijöitä koe-esiintymisissä. Paras palkitaan työllä, ja joku jää aina ilman, vaikka olisi tosi hyvä ja lahjakas. Raadollista kilpailuttaa itsensä kerta toisensa jälkeen.

Esityksestä huomasi, että se oli työryhmän yhteistyö. Osa kappaleista oli käsikirjoittaja-ohjaaja Jemina Sillanpään tai esiintyjien säveltämiä. Kohtauksia oli kirjoitettu myös tiettyjä esiintyjiä ajatellen. Lisäksi esityksessä kuultiin. mm. Emma Salokosken Liian auki ja Sano se sekä Tommy Lindgrenin ymmärtääkseni tätä esitystä varten tekemä kappale 6000 päätöstä. Vaikka kappaleet olivat usean ihmisen käsialaa, musiikillisesti esitys oli mielestäni kivan muttei liian yhtenäinen.

Kuva: TTT.
Olen nähnyt sen verran paljon ammattiopiskelijoiden produktioita, etten enää hairahdu epäilemään esityksen tasoa vaan sen vuoksi, etteivät esiintyjät ole vielä virallisesti ammattilaisia. Tästäkin esiintyjäporukasta olen osan nähnyt ja kuullut lavalla ennenkin, ja sen perusteella osasin odottaa kelpo esitystä. Olen yleensä marmattanut kaikissa musikaaleissa sun muissa siitä, että vaikka olisi isossa produktiossa paljon ammattilaisia lavalla ja kaikki laulavat tavallaan ihan hyvin, yleensä laulajien erilaiset laulutyylit sabotoivat koko homman ja sitä on sietämätöntä kuunnella. Mielelläni nautinkin teatterin ja musiikin erikseen, koska harvoin se yhidstelmä on toiminut. Tästä esityksestä voin sanoa, että varmaan musiikillisen yhtenäisyyden ja lauluäänien yhteensopivuuden suhteen paras musiikkinäytelmä, mitä muistan nähneeni. Kivoja yksilöllisiä soundeja, mutta olipas ilo kuunnella hyvin yhteen soivia ääniä kivasti sovitettuina!

Oli selvästi havaittavissa, että tähän teatterimusiikin opiskelijaryhmään kuului todella monipuolisia ja lahjakkaita esiintyjiä. Yleisössä oli mukava istua, kun vain nautiskelin hyvästä musiikista, hauskoista jutuista ja joistakin vähän syvemmällekin kolahtaneista teemoista. Toki tässä esityksessä, niin kuin yleensä kaikissa, intensiteetti ja mielenkiinto aaltoili. Esitys oli kuin tilkkutäkki, joka oli koottuu erilaisista tunnelmista ja tyyleistä. Kiva ja eheä täkki siitä kuitenkin tuli.

Pidin myös siitä, kuinka hyvin teatteri voi toimia ilman, että asioita näytetään. Useassa kohtauksessa tapahtumia selostettiin ja kuvailtiin esiintyjien seisoessa paikallaan. Ei tarvitse näyttää, kun osataan kertoa niin hyvin, että katsoja näkee kaiken päässään. Hauskoja oivalluksia nähtiin myös siinä, miten jotkut asiat voi esittää.

Suosittelen lämpimästi tätä esitystä. Toivon myös rohkeita ja menestyksekkäitä urapolkuja kaikille lavalla nähdyille esiintyville taiteilijoille. On hienoa, että TTT tekee paljon yhteistyöprojekteja ammattiopiskelijoiden ja joskus nuorempienkin kanssa. Tämänkin esityksen olisi varmaan voinut toteuttaa jonain koulun omana projektina konsan salissa, mutta ei se vaan olisi toiminut yhtä hyvin. TTT-klubi on täydellinen paikka juuri tällaiselle esitykselle, ja varmasti yleisökin löytää tänne paremmin kuin oppilaitoksen saliin.

Jasper Leppäsen trumpettikikkailut naurattivat äitiä ja tytärtä.
Kuva: TTT.
Sen lisäksi, että itse pidin tästä esityksestä, illan kruunasi se, että näin omassa lapsessani innostuksen kipinän. Tämän kokemuksen myötä sanoisin, että tulen varmasti käymään 10-vuotiaani kanssa jatkossa rohkeammin myös ns. aikuisten esityksissä. Suosittelen sitä myös muille, jos tuntuu, ettei lapsi enää ole kiinnostunut lapsille suunnatusta teatterista. Kannattaa rohkeasti kysellä etukäteen, sopiiko joku tietty esitys tietyn ikäiselle. 

Oopperan kummitus viihdytti visuaalisuudellaan ja tylsistytti toistollaan

En yleisesti ottaen pidä musikaaleista. Näkemissäni esityksissä on ärsyttänyt ennen kaikkea esiintyjien monenkirjavat laulutyylit. Kokonaisuus kärsii, kun samalla lavalla pahimmillaan samaan aikaan joku laulaa klassiseen ja toinen kevyen musiikin tyyliin, joku vibratolla ja joku ilman. Kun musikaali toteutetaan Kansallisoopperassa, ajattelin etukäteen laulupuolen olevan viilattu paremmin kuin teatteriproduktioissa.

En minä olisi tätäkään musikaalia tullut katsomaan, ellei viime kesänä 10-vuotiaani olisi sitä toivonut. Olivat musiikkileirillä soittaneet orkesterissa musiikkia Oopperan kummituksesta, ja siksi lippuostoksille päädyttiin. Itseäni hirvittää ostella lippuja tapahtumiin puoli vuotta etukäteen. Mistäs sitä voi tietää, jos silloin onkin aivan hirveä viikko ja haluaisi mielummin nukkua kotona kuin reissata Helsinkiin musikaalia katsomaan? Normaalisti haluaisin päättää tällaisista menoissa maksimissaan pari päivää etukäteen. Mutta minkäs teet. Jos ei olisi silloin elokuussa lippuja ostanut, olisi jäänyt koko esitys näkemättä.

Mutta sen verran myöhään lippuja kuitenkin olimme hankkimassa, että kolmea vierekkäistä paikkaa ei ollut monessakaan näytöksessä enää jäljellä. (Pari päivää myöhemmin tietty tuli lisänäytökset myyntiin...) Saimme liput 3. parven 2. riviltä aika sivusta. Ei mitkään parhaat paikat, mutta kohtuulliset silti.

En tullut ottaneeksi käsiohjelmaa, jossa olisi lukenut juuri kyseisen esityksen miehitys. Piippuhyllyltä ei kovin hyvin nähnyt kasvojakaan.

Esitys oli kyllä viihdyttävä ja etenkin lavastus vaikuttava kaikessa synkkyydessään. Esityksenä alkuun mukavaa ajanvietettä. Aluksi tuntui jotenkin hassulta kuunnella tuollaista musiikkia kasarisyntikkasoundeineen Kansallisoopperassa, mutta nopeasti siihenkin tottui. Pääosin esiintyjät lauloivat ihan hyvin musikaalin tyyliin sopivasti. Ainoa, jonka laulu omiin korviini jotenkin tökki, oli itse Oopperan kummitus. En tunnistanut laulajaa (Olisiko ollut Ilkka Hämäläinen vuorossa, Ville Rusasen olisin luullakseni tunnistanut), mutta hänen äänensä tuntui kovin väkinäisen puserretulta. Mietin jopa, onko sinne joku hevimies otettu miehistöön ooppera-ammattilaisten rinnalle. Mutta näin ei siis ollut. Melkein nauratti kohta, jossa Christine laulaa kuinka Phantomin ääni on jotain ainutlaatuisen suloista ja mahtavaa. Joopa joo, en ihan voinut eläytyä tähän. Kysymysmerkiksi jäi, oliko tällainen riipivä tuskainen artikulaatio jotenkin tarkoituksenmukainen ilmentämään Phantomin suurta tuskaa.

Musiikki oli itselleni pettymys. En ole tätä musikaalia koskaan kuunnellut kokonaisuudessaan telkkarista tai levyltäkään. En ollut tajunnut, kuinka tylsää musikaali voi olla. Väliajalla olin kuullut ihan riittävästi. Klassisessa musiikissa on tapana usein esitellä teema, jota sitten kehitellään ja varioidaan pitkin teosta. Tässä ei paljon kehitelty. Loppua kohti tuntui jo aika puuduttavalta kuunnella ties kuinka monetta kertaa sitä samaa melodiaa samanlaisena, kuin pari tuntia oli jo kuultu. Ehkä on sanottava, että Oopperan kummitus, it's not you, it's me. Musikaalit eivät vain ole minua varten.

10-vuotiaan kommentit: "Esitys oli tosi hyvä. Tarinassa pysyi hyvin mukana. Haluaisin nähdä tämä uudestaan! Mitä muuta mielenkiintoista täällä oopperalla voi katsoa?" Lisäksi hän pohti kovasti sitä, oliko Phantomilla oikeutus tappaa ihmisiä, kun häntä kohtaan oli oltu niin epäreiluja koko hänen elämänsä. Olin kovin iloinen siitä, että esitys herätti tällaisia pohdintoja.

Väliajalla tytöllä oli nälkä tai "nälkä", ja ostimme 8 euron kalamousseleivoksen. Ne lapselle sopivammalta kuulostaneet vaihtoehdot olivat loppuneet siinä vaiheessa, kun oli meidän vuoromme. Ei ollut mousseleivos yhtään mieleinen, mutta pakotin syömään siitä puolet, ettei ihan menisi haaskuuseen. Mietin vaan, että olisiko paikallaan olla tuollaisessa paljon lapsia ja nuoria paikalle houkuttelevassa esityksessä menussa jotain vähän vähemmän fiiniä? Tai olisiko luvallista kaivaa käsilaukusta banaani esiin? Tai sitten lapsella ei oikeasti ollut edes nälkä, olihan juuri käyty syömässä oopperalle tullessa, kunhan halusi jotain. (No ehkä silloin olisi suosinut jotain makeaa...)

Tytön kommenteista voimme päätellä, että reissumme oli onnistunut ja hän, jonka vuoksi reissuun ylipäätään lähdettiin, oli oikein tyytyväinen kaikkeen muuhun paitsi väliaikaeväisiin.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Papparaisen uni on överi, mutta niin pitääkin

Tampereen työväen teatteri
Eino Salmelaisen näyttämö
23.1.2016

Dostojevski: Papparaisen uni

Ohjaus Sirkku Peltola
Rooleissa Tuire Salonius, Esko Roine, Maija Koivisto, Tuukka Huttunen, Jaana Pesonen, Eeva-Riitta Salo, Mika Honkanen, Jyrki Mänttäri, Miia Selin, Jaana Oravisto, Juha-Matti Koskela
Lavastuksen suunnittelu Hannu Lindholm
Pukusuunnittelu Matti Seppänen
Valosuunnittelu TJ Mäkinen
Video- ja äänisuunnittelu Kyösti Kallio




Tampereen työväen teatterin Papparaisen uni kertoo vanhuudenhöperöstä ruhtinaasta (Esko Roine), joka yrittää meikein ja peruukein huijata itseään ja muita siitä, että on yhä kuin nuorena. Muut ympärillä ovat leikissä mukana, eivät ruhtinaan parasta ajatellekseen, vaan omien kierojen suunnitelmiensa vuoksi. Oman tyttären naittaminen rikkaalle ruhtinaalle, joka toivottavasti kupsahtaa pian, kuulostaa monenkin mielestä houkuttelevalta ajatukselta. Eniten tätä suunnitelmaa hieroo Maria Alesandrova (Tuire Salenius), jonka tytärelle Zinalle (Maija Koivisto) olisi ottajana myös hömelö ja myöskin Marian huijattavissa oleva Pavel (Tuukka Huttunen)Sirkku Peltola on ohjannut näytelmän Fjodor Dostojevskin romaanista Vanhan ruhtinaan rakkaus.
Ruhtinas (Esko Roine) on omasta mielestään
eämänsä kunnossa. Kuva: TTT/Kari Sunnari.

Mistäköhän johtuu, että niin usein komediaksikin mainostetut esitykset saavat minut ajattelemaan syvällisiä ja synkeitäkin ajatuksia? Papparaisen unen alkupuolella minua ei naurattanut. Ajattelin, että tämähän on tragediaa, korkeintaan tragikomediaa.

Ei ole montaa viikkoa siitä, kun mietin, että voi kun itse saisi elää vanhaksi asti pää terveenä ja kupsahtaa sitten saappaat jalassa, viimeiseen asti mieli kirkkaana ja kroppa toimintakunnossa. Valitettavasti kaikki eivät ole niin onnekkaita. Vaikka en ole ihan kovin läheltä joutunut tällaista vanhuutta seuraamaan, minulle on tullut selväksi, että "vanhuudenhöperyys" ja pahimmillaan muistisairaus ovat vaikea asia niin ihmiselle itselleen kuin hänen läheisilleenkin. Minua ei naurata muistisairaan sähläykset, vaikka tokihan ne koomisilta monesti kuulostavatkin. Alkupuolella näytelmää en päässyt irti tästä ajatuksesta. Mietin vain niitä tilanteita, joista olen tosielämässä kuullut. Näytelmän papparainen, Esko Roineen esittämä ruhtinas oli säälittävä hahmo, jonka höperyydestä kaikki muut yrittävät hyötyä. Keisari ilman vaatteita, jolle kukaan ei halua paljastaa totuutta. Säälittävän ruhtinaasta tekee se, että hän yrittämällä yrittää peitellä vanhuuden raihnaisuuttaan ja iän mukanaan tuomia väistämättömiä muutoksia. Hän kuvittelee, että kukaan ei huomaa tukan olevan peruukki. Hän laittaa meikkiä naamaan, eikä peiliinkään katsomalla ymmärrä, että maalasi itsensä pelleksi. Toisella tavalla säälittävän hänestä tekee se, että hän on kykenemätön näkemään todellista tilaansa ja muut yrittävät hyötyä sitä.

Raihnainen ja rikas ruhtinas (Esko Roine) olisi Maria Aleksandrovnan (Tuire Salenius)
mielestä oiva puoliso tyttärelleen Zinalle (Maija Koivisto). Kuva: TTT/Kari Sunnari.


Esityksen alkupuolella olin siis vakavalla mielellä. Vitsit tuntuivat typeriltä, enkä muista niistä enää ainuttakaan. Monet näytelmän henkilöhahmoista olivat niin karkeita karikatyyreja, että pisti aluksi pahasti silmiin ja korviin. Pakkasessa hytisevä mies sätkyttelee niin kovasti, että näyttää enemmän epileptikolta kuin palelevalta. Aina jonkun uuden karikatyyrin lavalle astuessa mietin hetken, että onpas ärsyttävän överi puhetyyli tai elehdintä, mutta totuin nopeasti. Lopulta karikatyyrit, vitsikkäät sutjautukset ja papparaisen säälittävyys sulautuivat päässäni sen verran, että pystyin keskittymään tarinaan. Väliajalla olin kuitenkin pienessä hämmennyksen tilassa. Mietin muun muassa sitä, että minusta taitaa tuntua vähän syylliseltä nauraa höperön papparaisen sekoiluille. Miltähän tuntuisi, jos oma vanhempi tai isovanhempi olisi sellaisessa jamassa? Nauraisinko silloin aivan todella makeasti vai en ollenkaan? Ehkä tällä hetkellä tämä aihe ei ole minulle riittävän lähellä eikä toisaalta riittävän kaukanakaan, että tietäisin kuinka suhtautua. Silti sen verran olen aihetta joutunut pohtimaan, että se yllättäen valtasi mieleni teatterissa. Ei se ole toisaalta paha juttu ollenkaan. Yleensä teatteri, kirjat, musiikki, taidenäyttelyt ja muut vastaavat ovat niin kiehtovaa ja koukuttavaa ajanvietettä juuri siksi, ettei niitä koskaan voi kokea ilman, että ne jotenkin koskettaisivat omaa itseä. Sekin on mielestäni kutkuttavaa, ettei esimerkiksi teatteriesityksen ohjaajalla lopulta ole kamalasti valtaa siihen, mitä yksittäisen katsojan mielessä esityksen aikana liikkuu, vaikka johonkin päin yrittäisikin ohjata. Jokaisen katsojan kokemus on uniikki.

Väliajan jälkeen ajatukseni eivät enää harhailleet. Seurasin mielenkiinnolla sitä, kuinka Maria Aleksandrovna ja muutkin naiset yrittävät ruhtinasta vedättää. Synkistä ajatuksistani huolimatta pidin näytelmästä alusta alkaen, ja karikatyyrimäisyydestään huolimatta nimenomaan näyttelijäsuoritusten vuoksi. Hahmot olivat samaan aikaan övereitä ja kovin aitoja. Överiyteen totuttuani se alkoi tuntua henkilöhahmojen todelliselta piirteeltä, ei lainkaan esimerkiksi ylinäyttelyltä. Roolisuorituksista ei löydy pahaa sanottavaa. Tuire Salenius oli luonteva Maria Aleksandrovna Moskaleva, nainen, joka ei kaihda vääntää läheisiäänkään juuri siihen vinkkeliin, mistä ovat hänelle eniten eduksi. Veemäinen ämmä, suoraan sanottuna. Kuten mainittua ruhtinas, papparainen, oli samaan aikaan sääliä, surkua ja huvittuneisuutta herättävä hölmö. Jaana Pesosen näyttelemä palvelijatar tuntui aluksi aivan äärimmäisen ylivedetyltä puhetyylinsä, eleidensä ja naurunsa vuoksi. Eihän kukaan tuollainen hössö ole? Lopulta hyväksyin hänetkin sellaisena hahmona kuin hän oli. Tässä näytelmässä palvelijatar oli luonteeltaan ylitsevuotavan pulppuava, eikä hän muutenkaan suostunut pysymään sellaisessa näkymättömässä roolissa, johon palvelijattaret varmasti usein on asetettu. Eikä sille mahda mitään, että överit naishahmot naurattavat, erityisesti silloin, jos niitä näyttelee mies. Juoruilevina seurapiirileideinä nähtiin Juha-Matti Koskela ja Jyrki Mänttäri. Mihinköhän se perustuu, että mies naisten vaatteissa naurattaa? Ei siihen riitä pelkkä mekko, peruukki ja meikkiä naamassa. Kaipa miesten tekemänä ne överit naiselliset eleet korostuvat paljon enemmän kuin naisnäyttelijän tekeminä. Esityksen lopussa hahmojen karikatyyrimäisyys ei häirinnyt yhtään. Päinvastoin tuli sellainen olo, että tässä komediassa oli tarpeen tehdä isosti, oikein korostaa sitä ruhtinaan harhaista kuvaa itsestään ja muiden itsekeskeisyyttä. Vähiten överi ja samalla eniten järjen ääntä edustanut hahmo oli Maria Aleksandrovnan tytär Zina (Maija Koivisto). Hänen hahmonsa toi esitykseen hyvää tasapainoa. Joku edes siinä hullunmyllyssä miettii, mikä olisi oikein. Silti Zinakin päätyy toimimaan välillä oman moraalinsa vastaisesti. Inhimillinen hahmo.

Siitä on joitakin kuukausia aikaa, kun kävin katsomassa TTT:n musikaalin Desiréen, mutta jotenkin sekä Tuire Saleniuksen että Tuukka Huttusen roolihahmot Papparaisen unessa toivat mieleeni heidän roolinsa musikaalissa. Jotain samankaltaisuutta oli, ehkä sekä ulkonäössä vaatetuksineen ja kenties luonteissakin. Ainakin Huttusen näyttelemät hahmoissa oli jotain samankaltaista hölmöyttä.

Jaana Oravisto, Miia Selin, Tuire Salenius, Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela
kunnostautuivat selän takana juoruilevina ja omaa etuaan tavoittelevina ämminä.
Kuva: TTT/Kari Sunnari.


Puvustus ja lavastus toimivat. Ne antoivat hyvin tilaa itse hahmoille, puvut välillä koomisia piirteitä korostaen. Lavalla ei ollut paljon tavaraa, eikä niitä liikuteltu kovinkaan paljon. Tuntui siltä, että kaikki, mitä lavalla oli, palveli tarinaa täydellisesti liikaa huomiota herättämättä. Lavastus oli melko väritön, mutta puvuissa sen sijaan oli mielenkiintoisia yksityiskohtia ja väriä. Erityisesti minua nauratti Maria Aleksandrovan rinnuksilla keikkuvat viinirypäleet.

En pysty kirjoittamaan mitään analyysia esityksen dostojevskimäisyyksistä tai vertailemaan näytelmää romaaniin. Häpeäkseni on myönnettävä, etten ole lukenut Dostojevskiä kuin vuosia sitten puolikkaan Karamazovin veljeksistä. Se oli silloin puuduttavaa, enkä ole juuri uskaltanut ottaa muitakaan venäläisklassikoita käsiini sen jälkeen. Ehkä täytyisi yrittää uudelleen. Papparaisen unen ohjaaja Sirkku Peltola kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, että häntä viehättää venäläisissä klassikoissa kirjoittamaton ajatus: Sääli ihmistä. Se ajatus tuli kaiken vitsailun ja kehvelöinnin alta, tai juurin niiden avulla, tässäkin näytelmässä esiin. Sääli vanhaa miestä, jonka mieli ei enää ole kirkas. Melkein enemmän sääli niitä seurapiirirouvia, jotka juoruilevat ja juonivat toisten kustannuksella. Dostojevski on saanut näytelmän Vanhan ruhtinaan rakkaus valmiiksi vuonna 1859, mutta se tuntui kovin ajankohtaiselta nytkin. Mitä kaikkea ihminen onkaan valmis tekemään rakkauden, aidon tai epäaidon sellaisen vuoksi? Rakkaus, rahanhimo, petollisuus, epärehellisyys... Eipä niistä ihmiskunta koskaan pääse.

Mitähän sitä vielä esityksestä sanoisi? Duoda duoda. Esityksestä poistuessani huomasin, että posket olivat nykineet esityksen aikana niin paljon ylöspäin, että ihan jomotti.