Perjantaina sain allekirjoitettavaksi irtisanomispaperin toimittaja-juontajan työstä Radio Classicilla tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Aloitin työssä vajaat 3 vuotta sitten, tosin ehdin olla vuoden äitiyslomallakin tässä välissä. Tulin töihin määräiaikaisena, mutta minut vakinaistettiin myöhemmin. Classicille tullessani opinnot olivat vielä kesken ja ainoa radiokokemus oma klassisen musiikin ohjelmapaikka Radio Moreenissa. Suoraa lähetystä en ollut tehnyt kuin ne muutamat hassut kerrat, mitä opiskellessa piti.
Sikäli hauska juttu, ettei minusta mitään radiotoimittajaa pitänytkään tulla. Opinnoissa piti valita, tekeekö syväntevät opinnot tv- radio- vai lehtityöstä. Tein lehtityön ja tv-työn jatkokurssit, mutten radiokurssia. Päädyin Moreeniin vähän vahingossa: Luovan kirjoittamisen kurssilla kysyttiin osallistujien taustoja. Kerroin erikoistuneeni klassiseen musiikkiin ja kulttuuriin, jolloin kurssin vetäjä ilmoitti, että Moreeniin tarvitaan joku tekemään klassisen musiikin ohjelmia. Lopulta suostuin. Yksi parhaista päätöksistäni ikinä, siinä tuli opittua paljon työtä tehdessä. Niillä kannuksilla tulin valituksi Classicille toimittaja-juontajaksi.
Ensimmäisen suoran lähetykseni tein kahden tunnin varoitusajalla. Oma ensimmäinen liveni oli suunniteltu muutamaa päivää myöhemmäksi, mutta sairastapauksen vuoksi minut heitettiin tositoimiin. Ehkä ihan hyvä, eipä ehtinyt ymmärtää tilanteen jännittävyyttä. Tai kyllä se jännitti. En ehkä halua kuunnella ensimmäisten viikkojeni haparointia. Sitä miettiessä tuleekin siinä mielessä hyvä mieli, että sellaisista asioista kun puhuminen ja haastattelu suorassa lähetyksessä on nyt tullut rutiinia. Olin tänä syksynä Helsigin kirjamessuilla Classicin kojulla tapaamassa ihmisiä ja tekemässä myös haastatteluja yleisön edessä. Menomatkalla kuulin, että minun pitäisi ajaa firman pakettiauto takaisin Tampereelle. Olen ajanut eläessäni pakettiautoa ehkä n. 200 metriä, enkä mitään autoa pariin vuoteen. Oli mielenkiintoista huomata, ettei minua pätkääkään jännittänyt mitkään haastattelut, mutta autolla ajaminen kylläkin. Pääsin ihan kunnialla Tampereelle, vain kerran liikennevaloissa moottori simahti.
Tietenkin on ollut lähetyksiä ja lähetyksiä. Toisinaan olen kaivannut sitä mahdollisuutta, mikä lehtijutun kirjoittajalla on: kierränpä korttelin tai teen jonkun muun homman tässä välissä ja yritän sitten uudestaan. Suora lähetys ei odota. On tullut sössötettyä, sanottua nimiä väärin, lausuttua päin honkia ja puhuttua muuten vaan epäloogisia lauseita. Sillä ei ole väliä, saitko juuri tekstarilla huonoja uutisia, nukuitko huonosti, onko äänesi ruvella tai oksensitko juuri suuhusi. Kun biisi loppuu, puheen pitää luistaa. Pitäisi siis. On palautettakin tullut, joskus syystä toisinaan syyttä. Parhaista kriittisistä palautteista on oikeasti saanut hyviä neuvoja.
Classicilla työskennellessäni olen oppinut paljon, mutta opittavaa vielä jäikin. Nyt on aika muistella taakse päin niitä parhaita hetkiä ja huipuimpia haastatteluja. On ollut hauskaa ja innostavaa. Tämä teksti on varmasti ennen kaikkea muistiinpano itselleni, mutta haluan kirjoittaa näin varhain sunnunaiaamuna tähän asioita Classicilla työskentelyyni liittyen.
Jostain syystä ensimmäisenä mieleeni tulee urani varhaisvaiheilta sattumus, kun stt:n uutiset pomppasivat pois soittolistalta kaksi minuuttia ennen uutisia. Olin ehtinyt spiikata, että kohta on uutisten vuoro, mutta uutisia ei siis ollutkaan tulossa. Muistaakseni vanhaa kunnon teksti-tv:tä hyödyntäen kirjoitin muutaman uutisen rennolla kielellä ja improvisoin kuulijoille uutislähetyksen. Se oli vähän jännää, mutta toiminnan naisena pistin menemään: Jahas. Stt:n uutisia ei teknisten ongelmien vuoksi kuulla, mutta ei hätää. Nyt vuorossa on Anna Eveliinan improvisoitu uutislähetys.
Olen välillä halunnut ottaa riskejäkin. Tekemäni muutaman minuutin taiteellinen audiopläjäys room escapen pelaamisesta ei ollut kaikkien kuulijoiden mieleen. Yksi lempipalautteistani liittyykin juuri tähän juttuun, kun eräs kuulija kehoitti esimiehiä pistämään minut kuriin. Olin kuulemma muutenkin liian hurja. En ole varma, mihin hän viittasi. Olin tietty edellisellä viikolla haastatellut Allu Tuppuraista ja soittanut lähetyksessä yhden Rölli-biisin ja pätkän Tuppuraisen omakustannelevyltä. Ehkä se oli sitten liian radikaalia. Lisäksi olen tykännyt valita soittolistalle silloin tällöin yllättäviä kappaleita, ehkä joskus koetellen niiden sopivuutta ihmisten aamukahviseuraksi. Sopivasti modernia ja dissonanssia, kunhan konsonanssiin päädytään. Ei niistä ole kyllä kukaan ikinä valittanut. Perään voi aina laittaa vähän Joutsenlampea tai muuta kepeää, niin kaikki ovat tyytyväisiä.
Alan tammikuussa tehdä väitöskirjaani musiikin ja äänen käytöstä journalismissa. Vuosia pohdin tätä aihetta oikeastaan vain television näkökulmasta. Jossain vaiheessa lamppu syttyi päässäni, että toteutanhan minä tätä journalistista musiikin käyttöä omassa työssäni koko ajan: mietin, mitkä kappaleet sopivat peräkkäin, ja mikä musiikki sopii tai ei sovi tiettyyn puheenaiheeseen. Ymmärsin, että se kolmituntinen suora lähetys ei ole suora lähetys vain silloin, kun on air -valo palaa. Se on sitä ensimmäisestä biisistä viimeiseen asti. Musiikkivalinnoilla voi luoda lähetyksen tunnelman, ja se tunnelma siirtyy kuulijoille. Eipä sitä aina olekaan tullut ajatelleeksi, että vaikutan ihmisten aamupalahetken tai työmatkan tunnelmaan aika paljon musiikkivalinnoillani. Laitanko soimaan synkeän kuolemaliedin, omaa inhokkiani eli humppa-Straussia, kenties HumppAvantia tai Jaco Pastoriusta? Joskus oma fiilis on vaatinut Mahlerin kakkosta, ja siitä ovat saaneet sitten kuulijatkin nauttia. On tullut tirautettua kyynel jos toinenkin musiikin vuoksi studiossa. En kuitenkaan myönnä laulaneeni mukana. Ainakaan usein. Seitsemän aikaan on toisaalta toimitus vielä aika tyhjä...
Siitä lähtien, kun oman lähetyksen soittolistan rakentaminen on kuulunut hommiini, olen kunnolla ymmärtänyt sen merkityksen. Joskus on mentävä lähetykseen koneen tekemällä listalla tarkistaen, ettei siellä nyt soi Saariahoa aamuseitsemältä tai kolme Mozartia peräjälkeen. Joskus olen rakentanut listan kappale kappaleelta miettien jokaisen kappaleen esimerkiksi päivän teeman mukaan. Ehkä joskus semioottinen näperrys menee liiankin pitkälle. Hassujakin mielleyhtymiä on tullut, kun en soittolistaa tsekatessani ole tullut kiinnittäneeksi kaikkeen huomiota. Ei ole montaa päivää siitä, kun useamman joulukappaleen jälkeen spiikkasin, että nyt on kuunneltu joulumusiikkia, ja sitä on vielä lopputunnista tulossa, mutta mennäänpä nyt ihan toisiin tunnelmiin. Edellinen kappale oli Jeesuksen seimessä. Se seuraava kappale toisissa tunnelmissa oli Astor Piazzollan Bordel 1900. En ollut hakenut ihan tietoisesti tällaista kontrastia.
Olen innostuvaa ja intohimoista sorttia. Parhaat jutut ovat ehdottomasti syntyneet aiheista, joihin minulla itselläni on kiinnostus ja palo, vaikka tokihan sitä pitää hyvä juttu tehdä silloinkin, jos pitäisi tehdä juttua vaikka inhokkiasiasta. Sellaisia ei kyllä tule mieleen. Kivoja juttuja muistelen mieluummin. Joskus ne hyvät jutut tulevat ilmi vasta haastattelutilanteessa, kun haastateltava on niin innostava. Sepä työssäni onkin ollut parasta, ja siksi olen toimittaja: minä rakastan sitä, kun saan etsiä ja löytää mielenkiintoisia asioita, joista keskustella intohimoisesti tekemisiinsä suhtautuvien ihmisten kanssa ja välittää näin se innostus yleisölle.
Minun täytyy kaivella Classicin ääniarkistoa ja etsiä sieltä niitä sykähdyttävimpiä haastatteluja. Ehkä teen niistä oman postauksen tännekin myöhemmin.
Radio Classic on ollut minulle ensimmäinen vakituinen työpaikka, ensimmäinen työpaikka opintojen jälkeen. Tänä aamuna heräsin kuuden pintaan, samaan aikaan kun töissä aloitan aamun lähetykseen valmistautumista, tirauttamaan muutaman haikean kyyneleen ja miettimään viimeisen työskentelykuukauteni lähetyksiä. Mitä kaikkia kappaleita soittolistoille haluan vielä laittaa? Mitä haastatteluja uusia? Kuinka selvitä etenkin viimeisestä lähetyksestä ääni värisemättä?
Kukaan tuskin haluaa tulla irtisanotuksi. Silti minulla on nyt hyvä olla. Odotan innolla väitöskirjaprojektin alkamista. Olen aamuihminen ja olen tykännyt herätä viideltä töihin. Nyt odotan sitä, että saan käytettyä aamun tehotuntini väitöskirjan lisäksi aamuliikuntaan. Lapset odottavat sitä, että äiti on heidän herätessään kotona. Odotan sitä, että minulla on paremmin aikaa tälle blogille. Odotan sitä, että minulla on aikaa kaivaa saksofonini ja puhaltaa sieluni soimaan pitkästä aikaa. Olen usein miettinyt, että vaikka minusta ei tullutkaan ammattimuusikkoa ja soittotekniikkani on heikentynyt, soittaisin nyt paljon paremmin kuin silloin, kun treenasin 5 tuntia päivässä. Olen oppinut ja ymmärtänyt musiikista niin paljon, ennen kaikkea haastateltavieni ansiosta. Olen pitänyt työstäni.
Odotan sitä, että saan taas kirjoittaa juttuja. Aiheita on välillä tullut mieleen, mutta radiotyön oheen ei ole artikkeleita mahtunut. Odotan, että saan jatkaa innostuneena ja intohimoisena ihmisenä minulle tärkeiden asioiden, eli toimittamisen ja kulttuurin parissa. Odotan elämää. Enkä vain odota, vaan minä etsin ja löydän.
Haluan tätäkin kautta kiittää kaikkia kuulijoitani, haastateltaviani ja muita ihmisiä, joihin olen työni kautta tutustunut. Aika on kuukauden mittaisten jäähyväisten. Viimeinen työpäiväni ja oletettavasti viimeinen aamulähetykseni Radio Classicilla on 4.1.2016.
