Musiikki teki hyvää Nepalille ja minullekin

Nepal-konsertti maanjäristyksen uhrien auttamiseksi
Tampere-talon aula 19.5.2015

Musiikki on tehnyt minut tänään onnelliseksi. Olen vähän sellaista herkistyjätyyppiä, että ei kovin kummoinen juttu tarvitse olla, että ripsivärit ovat vaarassa. Musiikki on minulle sydämen ja tunteiden asia. Tässä on hyvä perata vähän sitä, mitkä monet asiat minua tänään Tampere-talon aulassa sykähdyttivät.

Konsertti järjestettiin Tampere-talon aulassa. Miinuksena tietenkin se, että monenlaista seminaarivierasta ramppasi korkoineen ohi. Mutta sekin tavallaan kuului asiaan. Olihan ajatuksena sekin, että konsertttiin voi tulla ja mennä miten haluaa. Tässä konsertissa oli myös ihan ok, että oma 1-vuotias käveli ympäriinsä ja välillä höpisikin. Jos olisi ollut kovin virallishenkisestä konsertista kyse, en olisi ottanut poikaa mukaan. Ajattelin etukäteen, että haluan ehdottomasti ottaa hänet mukaan, koska haluan altistaa lastani musiikille ja muille elämyksille niin paljon kuin mahdollista. Tällainen tilaisuus oli pienellekin sopiva. Sitä en tiedä, mikä oli konsertin musiikillinen anti pojalle. Tampere Chamberin esityksen alussa hän jaksoi katsella soittajia minun sylissäni. Selvästi kuunteli. Mutta sitten piti päästä kävelemään. Onhan siellä aulassa tilaa kävellä ja kaikkea muutakin jännää tutkittavaksi. Minun jalkani olivat hieman soossina eilisen musiikin ja liikunnan yhdistelmän jäljiltä, mutta melkein urheilusuoritus tuli tästäkin. Välillä hytkyttelin ja ketkuttelin kaveria sylissä, mutta suurimman osan ajasta kävelin pojan perässä. Olisi pitänyt katsoa askelmittarin lukema ennen ja jälkeen.

Varmasti olisin saanut itse musiikista enemmän irti ja kuullut spiikit kappaleiden nimistä lähtien, jos olisin ollut liikkeellä ilman lasta. Olisin halunnut kuulla varsinkin sen, mitä kaikkea Nepalista kerrottiin. Silti tämä konsertti meni meidän poppoolla hyvin juuri näin. Yksi vetistelyn aihe olikin se, kun mietin, että tässä mun pieni poikani istuu mun sylissäni ja katsoo, kun jousikvartetti soittaa. Myöhemmissä vaiheissa olin ihan iloinen siitä, että kaveri oli niin onnessaan Tampere-talon aulasta ja oli ihan nätisti. Aika hieno mahdollisuus tuoda noin pieni lapsi musiikin äärelle! Kaikesta käytävillä kulkemisesta huolimatta tämä konsertti oli oikein nautinnollinen. Lisäksi poika oppi taputtamaan konsertin aikana. Ei hukkareissu ollenkaan.

Käyhän se konsertin kuuntelu näinkin.

Etukäteisasetelmat konsertille olivat mielenkiintoiset. Tiesin, että luvassa on klasaria ja kansamusiikkia, osa ehkä tuttua, osa ihan uutta minulle. Reilussa tunnissa tuli kuultua monipuolinen valikoima kappaleita, jotka kuitenkin sopivat samaan konserttiin aivan loistavasti. Pelimannihenkinen kansanmusiikkimeininki, omalaatuinen sitar-kitara-yhdistelmä ja perinteisempi klassinen upposivat. Aloin miettiä, että olisipa mahtavaa kuunnella vastaavalla tavalla rakennettuja konsertteja muutenkin. Joku ehkä tuli paikalle kuuntelemaan eritoten tiettyä esiintyjää, mutta saikin samalla tutustua moneen muuhunkin. Tästä päästäänkin taas yhteen sykähdyksen aiheeseen.

Hoksasin, että minulla ei ole tapana etsiä tietoisesti uudenlaisia musiikkielämyksiä. Hakeudun niiden vanhojen suosikkien pariin ja törmään uusiin juttuihin vahingossa. Työn kautta tietenkin näitä vahinkoja sattuu kuitenkin kohtuullisen usein. (Viimeksi muutama päivä sitten sattumalta löysin kanavan biisilistoja selatessani Kirmo Lintisen Trion saksofonille, sellolle ja pianolle. On hieno.) Tänään sain kuulla niin paljon upeaa minulle uutta musiikkia, että meinasi siitäkin jo itku tulla. Pahaksi onneksi en kuullut juuri minkään kappaleen esittelyspiikkejä, niin en ole ihan varma, mitä kuulin. Arvo Pärtin nimen tulin kuulleeksi ennen Dennis Kimin esitystä. Googlen avulla sain selville, että kappaleen nimi oli Fratres. Tykkäsin, enkä ainakaan muista ennen kuulleeni. Hoksasin, että enpä muuten ole koskaan Pärtin musiikkiin kunnolla perehtynyt. Pitää perehtyä.

Kaapit avaimineen olivat konsertin
kiinnostavimpia juttuja.

Pekko Käpin nimi on tullut vastaan etenkin lehtiartikkeleissa, mutten ole koskaan hänenkään musiikkiinsa perehtynyt. Lukemani perusteella olen kuitenkin ajatellut, että hänen musiikissaan on asennetta ja omaa ääntä. Hän esiintyi yhdessä vaimonsa Petra Käpin kanssa. Jouhikko ja sormipiano, ei ihan joka duon repertuaaria. Mukavan rohevaa meininkiä. Anne-Mari Kivimäki harmonikkansa kanssa oli niin upea, että meinasin hypätä. Vähän hypinkin sillä varjolla, kun poika oli sylissä. Taas meinasi kyynelkanava aueta, ihan silkasta musiikin riemusta. Konsertin päätteeksi kuultiin vielä Vilma Timosta kitaristiystävineen. (Sori, ei mitään hajua myöskään kaikkien nimistä.)

Hoksasin senkin, etten ole ikinä sukeltanut kansanmusaskeneen ihan ajatuksella. Kansanmusiikkia on silloin tällöin tullut vahingossa kuultua, muttei koskaan tarkoituksella. Silti muistelisin, että kansanmusiikki eri muodoissaan menee jalan alle, tekee hyvän fiiliksen melkein takuuvarmasti. Olisiko siis syytä hakeutua kuuntelemaan kansanmusiikkia ihan varta vasten? Jo tämän konsertin tiimoilta pystyy sanomaan, että on sitäkin niin monen sorttista, että joka makuun on jotakin. Ei muuta kun tonkimaan.

Sitar-kitara-duo Lari Aaltonen ja Janne Melanen ei ole kovin helposti määriteltävissä. Heidän esityksensä alussa vahdin erään pikku-ukon porrasharjoituksia, mutta jotain kuulin silti. Aluksi jotain, joka saattoi olla nepalilaissävytteistä musiikkia, ilmeisesti ihan uusi teos. Toisessa kappaleessa oli svengiä niin, että taas jouduin muuttamaan kangistuneita kaavojani. Kappaleessa oli jotain tutun kuuloista, mutten päässyt jyvälle, mitä. Olikohan kyseessä sovitus jostain tutusta kappaleesta tai tuliko muuten vain joku mieleeni? Vaikka sitar ja sillä yleensä soitettava musiikki ovatkin minulle vieraita, silti minulla muka oli jokin käsitys siitä, että minkälaista musiikkia sillä soitetaan ja hämmästyin alkuun jälkimmäisen kappaleen menoa. Toimii!

Hyväntekeväisyys on tietenkin yksi herkistelyn aihe sekin. En ole ikinä käynyt Nepalissa enkä siellä päinkään, enkä missään katastrofialuella muutenkaan. Elämä täällä Suomessa on aika helppoa siinä mielessä, ettei tarvitse olla huolissaan suurista luonnonkatastrofeista. En voi millään hahmottaa, minkälaista elämää maanjäristyksen jälkeen eletään. Toisinaan tulee ajateltua, että oma puuhastelu on melko merkityksetöntä ja turhaa. Ajatella, puhua kulttuurista aamuradiossa. Voisihan sitä keksiä uutta syöpälääkettä tai leikata jonkun aivoja parhaillaan. Tai voisi olla kaivamassa ihmisiä raunioista tai vähintään kuljettamassa telttoja kotien korvikkeeksi. En ole koskaan kokenut maailman katastrofeja niin henkilökohtaisesti, että olisi tullut mieleenkään tehdä jotain. Niin se kai usein on, että katastrofit tulee ja menee. Ei niitä kohta enää muistakaan, koska ne ovat tapahtuneet tuolla jossain kaukana. Helpompi keskittyä vaan oman elämän iloihin ja murheisiin. Satunnaisesti olen tiputtanut kolikon lippaaseen ja ehkä ajatellut hoitaneeni osani. Mutta en edes harkitse ryhtyväni minkään järjestön kuukausilahjoittajaksi. Enkä kuulu siihen toimittajaporukkaan, joka on valinnut ammattinsa lähtökohtaisesti parantaakseen maailmaa.

Hieno juttu, että muusikot halusivat käyttää omaa ammattitaitoaan keräämään apua Nepaliin. Monilla tuntui olevan henkilökohtainen suhde maahan. Minulla ei ole mitään kontaktia tapahtuneeseen. Oli kuitenkin ilo osallistua projektiin SPR:n lippaaseen lahjoittamalla. Konsertin ilmapiiri oli hieno ja tulin antaneeksi enemmän kuin yleensä tuollaisiin keräyksiin annan. Ehkä koin tuovani pientä panosta talkoisiin myös haastattelun muodossa. Vaikka minä en tee mitään, niin voin sentään kertoa siitä, kun muut tekevät. Tästä voi kuunnella Radio Classicin podcastin konsertin taustoista. Mukana myös Lari Aaltosen sitarin soittoa.

Loppuajatukset: Pikkumiehen syntymän jälkeen konserteissa käyminen on jäänyt vähiin. Olen kaipaillut niitä tiloja, joihin livemusiikki voi viedä. Musiikki teki minut tänään onnelliseksi. Toivottavasti konsertti kantaa vielä paljon hyvää monelle taholle.

Musiikkia liikunnalla, liikuntaa musiikilla

Cafe Barock
Bachia Pyynikin uimahallissa 18.5.2015
Markus Hohti, sello

Hauska ajatus! Musiikkia Bachin soolosellosarjoista uimahallissa! Olin utelias, joten kirjastin tämän ihan kalenteriin. 9-vuotiaanikin sanoi heti tästä kuultuaan, että mennäänhän me paikalle. Toki mentiin.

Minulla oli aluksi vaikeuksia asemoida itseni tilanteeseen. Sellon ääni tuntui peittyvän veden loiskeen alle. Päätä meinasi alkaa särkeä, kun piti pinnistellä unohtaakseen taustamelun ja kuullakseen musiikin. Eritysen tutuissa melodioissa tietenkin aivot osasivat täyttää kuulumatta jääneet sävelet. Tätä blogia aiemmin lukeneet tietävät, että olen kova häiriintymään äänistä. Ehkä vähän yliherkkä, kuulemma kuulokin on keskimääräistä tarkempi. Tänään uimahallissa sain itseni kiinni toivomasta, että kovaääninen pikkupoika menisi vähän kauemmaksi polskimaan. Niin, poika siis polski ja leikki, uimahallissa. Ajatella! Sitten aloin pohtia koko tapahtuman ideaa. Mikäli tarkoitus olisi hiljentyä Bachin äärelle, esitys ei tapahtuisi uimahallissa vaan tilassa, jossa voisi yleisö asiaankuuluvan sievästi istua ja nieleskellä yskäänsä. Tässä tilaisuudessa idea oli siinä, että ihmiset uivat ja sellisti tulee paikalle vähän tilanteeseen normaalisti kuulumattomana elementtinä. Vaikka kuinka olin kyllä mielestäni tietoinen tilanteen luonteesta, niin aivot eivät silti omaksuneet sitä.

Jätin uimalasit kotiin, koska ajattelin, etten kuitenkaan mahdu radalle enkä kuule musiikkia, jos pää jojottaa veden alla. (Tosin pakkohan sitä oli kuunnella, miltä musiikki kuulostaa korvat veden alla. Aika hauskalta!) Olin siis ajatellut kuunnella musiikkia ja suorittaa samalla vesijumpparutiinini, ettei nyt ihan alkaisi paleltaa. Tämä ajatus ei ihan toiminut. Olisin halunnut vääntää selloa kovemmalle ja taustamölyä pienemmälle. Jälkeenpäin kuulin, että uimahallin perus taustamelun voimakkuus on 90 desibeliä. Aika paljon! Ehkä sitä normaalisti uimahallissa ollessaan turruttaa korvansa. Nyt, kun halusi herkistää korvat kuulemaan, uimahallin normaali äänimaisemakin tuli selvemmin esiin. Minä olin tullut paikalle ennen kaikkea musiikin takia. En olisi tullut vesijumppailemaan juuri tuona hetkenä, ellen olisi tiennyt erikoislaatuisen musiikkiesityksen olevan tulossa. Varmasti lievä ahdistukseni tilanteessa olisi ollut sitäkin lievempi, jos olisin tullut paikalle uimisen takia, ja musiikki olisi tullut yllätyksenä.

Homma alkoi toimia, kun käänsin ajatuksen toisin päin. Ajattelin siis, että olen täällä uimahallissa tekemässä vesijumppaa ja nautiskelen samalla musiikista. Ei ahdistanut enää sen jälkeen muu kuin se, että alkoi jo lihaksissa hapottaa, muttei oikein voinut keskenkään jättää. Aloittelin jumppailua hyvän aikaa ennen soiton alkua. Menin vähän laskuissa sekaisin, mutta noin tunnissa ehdin pyörittää jalalla pitkälle toista tuhatta ympyrää ja tehdä toista sataa dippiä ja punnerusta laitaa vasten. Voin sanoa, että normaalisti en tee niin paljon. Musiikki siis selvästi edisti tässä liikuntasuoritusta.

Lähdin hieman kesken pois. Tai kesken ja kesken. Lähdin pois, ennen kuin musiikki loppui. Olisin halunnut olla vielä, mutta väsy alkoi painaa lihaksissa ja arvelin kuntosalin ohjelmassa olevan kehonhuoltotunnin olevan tarpeen. Ilman sitä en varmaan pääsisi aamulla sängystä ylös.

Jo altaassa ollessani pohdiskelin liikuntaa ja musiikkia. En ole sitä tyyppiä, joka kaipaisi juoksulenkille mitään biittiä korviin tai taustamusiikkia yleensä muihinkaan toimiin. Kuntosalillakin soi aina se sama hittilista, joka on niin lyhyt, että mietin vain, kuinka henkilökunta selviää järjissään päivät pitkät sitä kuunnellessaan. Ehkä joku osaa olla huomioimatta ne renkutukset, mutta minä en. Altaassa ajattelin, että onpas tämä Bach mukavaa treenausmusiikkia. Mikäs siinä jalkoja heilutellessa. Ihan tuli elegantti fiilis ja nilkkoihin luonteva ojennus, ihan kun olisi jotain hienoakin ollut tekemässä. Mutta yhtä kaikki, siinä hetkessä musiikin tehtävänä oli olla läsnä muun toiminnan ja touhun ohessa. Ja se oli hyvä. Vaikka yleensä haluan kuunnella musiikin siihen keskittyen, enkä minään taustana.

Kehonhuoltotunnilla ohjaaja laittoi ämyrit päälle ja sieltä alkoi taas biisikimara alkaen Hallelujasta, siitä maailman kulutetuimmasta biisistä. On muuten tainnut koko kevään olla sama soittolista tällä tunnilla. Tuli mieleen, että olisi saanut Markus Hohti tulla sinne kehonhuoltotunnille Bachia soittamaan. Siinä kun pari minuuttia kärvistelee tuskaisassa venytyksessä, niin Bach sopisi hyvin kuvioon. Enkä nyt viittaa siihen juttuun, että olen ennen barokillista valaistumistani varhaisnuoruudessa käyttänyt Bachin nimeä kirosanana. Tässä tilanteessa musiikki varmaan helpottaisi sitä pitkäpiinaista samassa asennossa jököttämistä. Yleensä konsertin jälkeen en halua kuunnella mitään musiikkia, koska haluan päässäni vielä nautiskella jälkisoinneista ja makustella kuulemaani. Yritin venytellessäni päästä takaisin Bachin rauhoittavaan tunnelmaan, mutta mahdotontahan se oli, kun hitaat pophitit tulvivat korviin.

Kuntosalin kehonhuoltotunti päättyy aina kymmenminuuttiseen rentoutukseen. Tästä osiosta en ole koskaan oikein nautiskellut. Mankasta soi meditatiivinen lilluttelumusa, ja ohjaaja kertoo rentoutustarinaa. Siinä lattialla maatessani taas ajattelin, että saadapa kuunnella tässä sitä Bachia sellolla. Voisi päästä aika sfääreihin. Sen sijaan yritin olla paikallani nauramatta, kun päivällä erehdyksessä nautittu kahvi piti sykkeen korkealla ja rentoutustarinaakin oli vähän vaikea ottaa vakavasti. "Katsot, kuinka vesikasvit heiluvat hypnoottisesti." Joopa joo. Ehkä jollekin toimii, mutta itselleni nämä mielikuvamatkat eivät luonnistu. Tuossakin tarinassa sanottiin, että nyt laskeudut kymmenen askelta portaita, ja minähän olin kipittänyt ne jo alas, kun ohjaaja sanoi, että nyt otat ensimmäisen askeleen ja sitten toisen. Tässä tarinassa ei sentään menty liukuportaita, kuten kerran. Minä ihmettelin, että no jo on rentouttavaa ajatella itsensä johonkin koliseviin ja kitiseviin liukuportaisiin. Mutta sen jälkeen sanottiin, että nämä liukuportaat ovatkin aivan erityiset, koska niistä ei pääse ääntäkään. Mun mieleni ei selvästi kykene odottamaan ohjaajan kuvausta tilanteesta, kun ensi sanoista jo luon mielikuvan. Ne liukuportaat kolisivat. Mutta mikäli kehonhuollon päätteeksi saisin maata selälläni lattialla silmät kiinni vaikka sitä Bachia kuunnellen, kymmenen minuuttia venähtäisi varmasti vähän pidemmäksikin rentoutustuokioksi.

Tästä hieman sivujuonteena tuli mieleeni alkuvuodesta lukemani uutinen mindfulness-oopperasta. Nauroin räkäisesti koko ajatukselle. Ettäkö oikein on sävelletty sellainen monituntinen teos, jossa vähän meditoidaan ja lillutaan jossain sfääreissä. Ainakin vähän pitää olla hurahtanut, että tuollaisesta innostuu. Mutta toisaalta, varmaan minä jotain samaa haen sillä ajatuksella, että makoilisin mielelläni lattialla mitään tekemättä ja kuuntelisin musiikkia. Lattialla makoileminen on oikein mukavaa. Joskus vuosia sitten kokeilin Feldenkraisia, jossa maataan lattialla ja ihan hitaasti liikutellaan jäseniä, pyrkimyksenä päästä eroon urautuneista liikeradoista. Silloin ymmärsin lattialla makoilun ihanuuden. Pitäisi varmaan kokeilla joku päivä ihan kotonakin, että heittäisi pitkäkseen olkkarin matolle ja kuuntelisi vaikka sitä Bachia. Jotenkin olen nyt jumittanut tähän Bachiin. Ehkä ne soolosellosarjat etenkin sopivat mun mieleni rauhoittamiseen.

Kuten minulla tapana on, utelen aina lapseltani kommentteja kaikesta koetusta. Tästä ei paljon ollut sanottavaa, koska tyttö keskittyi polskimaan kavereiden kanssa. Oli välillä huomannut musiikin, välillä unohtanut koko homman. No niinhän sen piti mennäkin, että uiminen oli pääosassa. Ehkä olisin jopa vähän huolissani, jos hän olisi seisonut paikallaan kuuntelemassa. Minähän en suinkaan yrittänyt mitään sellaista. Koko ajan ne jalat vedessä pyörivät.

Mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan. Ei tietenkään konserttielämyksenä kummoinen, mutta paljon ajatuksia heräsi musiikista ja sen laidoilta. Eihän tällaista pitäisi mihinkään konserttitilanteeseen verratakaan. Erittäin tervetullut poikkeus tavanomaiseen niin vesijumppailun kuin musiikin kuuntelemisenkin näkökulmasta. Vaikka minulla itselläni selvästi on asian kanssa opeteltavaa, tykkään ajatuksesta, että musiikki soi muuallakin kuin konserteissa ja konserttisaleissa.