lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kirjan ja ruusun päivästä lukemiseen uusi alku

Kävin kirjakaupassa ostamassa kirjan muksulle. Ja koska se maksoi enemmän kuin 15 euroa, sain kaupan päälle Kirjan ja ruusun päivän -erikoisteoksen, Kari Hotakaisen Kantajan. Olen lukenut viime vuosina häpeällisen vähän kirjoja. CV:ssä taitaa lukea vielä vanhentuneena tietona vapaa-ajan harrasteissa lukeminen. Tosi asiassa lukeminen lopahti viimeistään graduntekoaikaan, kun tieteellistä tekstiä oli lukulistalla niin paljon. Ajattelin, etten ehdi nyt lukea hupikirjoja. Vähän päätinkin, ettei ole lupa lukea mitään muuta kun niitä gradukirjoja, kunnes se gradu on valmis. Gradussa kesti aika kauan. Ja samaan aikaan seurasin kyllä telkkarista vaikka mitä kokkikilpailuja ja muuta hupia.

En edes muista, minkä kirjan olen viimeksi lukenut ja milloin. Viime vuonna yritin lukea Dan Simmonsin Hyperionia, mutten tainnut päästä edes puoliväliin. Scifi ei kiinnosta, eikä tuollainen kirja tainnut olla muutenkaan paras valinta univelkojen ja vauvanhoidon lomaan. Koko ajan tekstissä tuli eteen olemassaolevia ja keksittyjä sanoja, joiden merkityksestä ei ole tuon taivaallista hajua. Viimeisen vuoden aikana onkin tullut luettua lähinnä aikakausilehtiä. Mukavan lyhytjänteistä. Joskus lukioaikaan sitä tietty tuli luettua pakotettuna ja vapaaehtoisesti jotain Kafkaa ja Herman Hesseä. Ne kuulostavat hienolta. Esikoisen pikkulapsiaika meni lähinnä pohjoismaisia dekkareita lukiessa. Sen jälkeen on tullut luettua yksittäisiä kirjoja silloin tällöin. Jotkut kirjat ovat jääneet keskenkin. Ainakin Danten Jumalainen näytelmä. Kokeilin muutama vuosi sitten äänikirjojakin, mutten oikein innostunut niistä. Aina jossain vaiheessa havahduin siihen, että toi lukija on papattanut tuolla taas vaikka kuinka kauan ilman, että olen yhtään kuunnellut.


Tänään ajattelin, että voisinpas lukaista tuon Hotakaisen tässä siivoustoimia vältellessäni. Reilut 130 sivua, ei varmaan kestä kauan. Alussa minulla oli todellisia vaikeuksia keskittyä lukemaan. Vähän väliä piti muka netistä selata jotain, lähinnä tilannekatsausta Kärppien ja Tapparan pelistä. Piti ihan siirtyä toiselle sohvalle, kauas tietokoneesta. Pääsin sitten ihan lukemisen makuun. Mukavaa lukea fiktiota pitkästä aikaa. Tosin sivulla 44 nukahdin, mutta se ei ehkä ollut kirjan vika. Heräsin pari tuntia myöhemmin ja jatkoin lukemista.

Syksy oli pidemmällä kuin minä koskaan. 

Aluksi pidin yllä olevan kaltaisista lausahduksista, mutta sivulla 58 se alkoi jo ärsyttää, kun päähenkilö keräsi rohkeutta, joka oli murusina maailmalla. Pikkunäppärää. Mielessäni kuuluu Speden äänellä ehe ehe. En ole Hotakaista tätä ennen lukennut, joten en tiedä, onko tällainen hänen tyyliään yleisemminkin. Ei nappaa pitemmän päälle. Tarina sen sijaan oli mielestäni ihan toimiva. Yksinäinen vanhapoika, teoreettisen filosofian maisteri ei ole saanut koulutustaan vastaavaa työtä. Nyt on pätkätyössä hautausmaalla puutarhahommissa ja pääsee aina välillä kantamaan niiden arkkua, joilla ei ole läheisiä kantamassa. Lisäksi hän on jumissa nuoruuden rakkaudessa. Mielenkiintoista kerrontaa yksinäisyydestä ja elämän ohi menemisestä.

Ehkä uskaltaudun lukemaan taas enemmänkin. Masterchef Australiaakaan ei tule enää telkkarista, joten arki-iltoihin on vapautunut aikaa. Tosin telkkaria katsoessa voi samaan aikaan vaikka siivota keittiötä tai viikata pyykkiä tai osallistua nettiarvontoihin. Silloin kun lukee, pitäisi keskittyä vain siihen. Vaikeaa, mutta varmaan tekisi ihan hyvää.

Kirjan ja ruusun päivään en ole kiinnittänyt koskaan sen suurempaa huomiota. Viime vuosina en ole kummoisena lukijana itseäni pitänytkään. Kirjakauppaliiton jäsenet siis antavat kaupanpäällisinä teoksen, joka on tarjolla ainoastaan Kirjan ja ruusun päivän tienoilla, eikä sitä saa ostettua mistään. Kun minä tänään sain kaupanpäällisenä tämän kirjan, myyjä jutteli, että tämä on sitten todellinen harvinaisuus, että ne kirjat, jotka tänään jäävät jakamatta, tuhotaan. Eli kirjaa ei tämän jälkeen ole saatavilla. Ymmärrän kyllä sen ajatuksen, että tämän kirjan halutaan olevan harvinaisuus, erikoispainos. Silti kyllä korvaan korahtaa se, että hyvät kirjat heitetään jonnekin silppuriin. Miksei niitä kirjoja voisi lahjoittaa vaikka kirjastoihin lainattavaksi tai sairaaloihin luettavaksi? Mikä sanoma tällä Kirjan ja ruusun päivällä oikein on? Wikipedia sanoo, että UNESCON mukaan kirjat ansaitsevat oman päivänsä "vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina". Minkäslainen symboliikka liittyy kirjoihin, jotka tuhotaan, ettei ne vaan pääse kenenkään sellaisen käsiin, joka ei kolmen päivän aikana ostanut kirjoja vähintään 15 eurolla?


lauantai 18. huhtikuuta 2015

Erikoisin kuulemani Kullervo

Tampere-talo 16.4.2015
Mieskuorofestivaali

Sibelius: Kullervo
Tampere Filharmonia
Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari
Marjukka Tepponen, sopraano
Kevin Greenlaw, baritoni
Suomen mieskuoroliiton suurkuoro


Pakko aloittaa tämäkin kirjoitus henkilökohtaisella muistelolla: Kun minä olin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa konserttia, jossa silloinen rakastukseni, nykyinen aviomieheni, soitti sinfoniaorkesterissa, Oulu Sinfonian ohjelmassa oli Sibeliuksen Kullervo. Oli kuulkaa tunnetta siinä konsertissa. Voi olla, ettei paraskaan tulkinta tästä teoksesta pääse sen konsertin tasolle, vaikken tuolloin varmaankaan keskittynyt musiikkiin kovin syvällisesti. Taisin keskittyä patarumpuihin. Tällä kertaa siipan soiton katselu johti kyllä sellaiseen pohdintaan, että enpäs ole koskaan tullut ajatelleeksi, minkälaisia erilaisia triangeleita onkaan olemassa, ja minkähän takia.

Kullervo on kyllä niin hyvä kappale, että hyvää on aina lupa odottaa. Viime aikoina olen kuunnellut sitä melko useinkin, tosin en kertaakaan alusta loppuun. Ajattelin meneväni kuuntelemaan kappaletta, jonka tunnen melko hyvin, vaikken muistaakseni olekaan partituuria koskaan tutkinut.

Melko varhaisessa vaiheessa tuli selväksi, ettei tänään kuulla ihan perinteistä Kullervoa. Sitten muistin kuulleeni, että tämähän on jokin "kriittinen editio". Sitä en ollut jaksanut etukäteen selvittää, mitä se tarkoittaa. Mutta nyt jälkikäteen asia alkoi vaivata siihen malliin, että kirjoitin ratkaisevat hakusanat googlen hakukenttään ja päädyin tänne. Kriittinen editio on valmistunut vuonna 2006, ja sen ajatellaan olevan enemmän Sibeliuksen alkuperäisten suunnitelmien mukainen kuin mitä aiemmin esitetty versio on. En osaa sanoa, olenko kuullut tätä kriittistä editiota edes levyltä, mutta joka tapauksessa hyvin omituiselta monet kohdat kuulostivat.

En tiedä, mitkä näistä omaan korvaan kuulostavilta kohdilta johtuivat kriittisestä editiosta ja mitkä Santtu-Matias Rouvalin omaa tulkintaa, mutta tämä Kullervo loikki hyvin erilaisia polkuja kuin olen koskaan ennen kuullut. Mikä sitten oli eri tavalla? Rouvalilla tuntui olevan erittäin vapaa rytminkäsittely. Mielestäni "vouasi" liikaa. Crescendot ja tempovaihtelut olivat toisinaan minun makuuni liian äkkinäisiä. Välillä tuli nykivä fiilis. Ihan selvästi näillä tauoilla, toisinaan erittäin hitailla tempoilla ja äkkinäisillä kiihdytyksillä haluttiin korostaa jotain, mutta minulle jäi auki, että mitä. Jotain suurta paatosta ja pauhua, joka tuntui minun mielessäni enemmän teennäiseltä kuin aidolta.

Toisen osan kohdalla mietin, että onko tämä aina ollut näin tylsä? Ehkei Kullervon nuoruudessa ollut paljon kiinnostavaa. Vieressäni istunut mieskin hengitteli niin raskaasti ja pää retkotti sen verran rentona, että mietin hänen nukahtaneen. En ole varma.  Totta puhuakseni, kun olen viime aikoina kuunnellut Kullervoa sieltä täältä, enpä ole juuri tähän osaan kajonnut. Täytynee kuunnella levyltä ja miettiä, onko se vielä yhtä haukotuttava.

Kolmas osa se upein onkin. Ja viides. Ja neljäskin on hyvä. Ja ensimmäinen. Monessa kohtaa illan esitystä ajattelin, että on se Sibelius ollut nero mieheksi. Olisipa kiva tietää, miltä tuntuu synnyttää tuollaisia maaimoja päässään. Käsittämätöntä, minkälaisia sävyjä musiikilla voi maalata. Kylmiä väreitä kulki moneen kertaan konsertin aikana. 150-henkinen kuoro oli minun mielestäni konsertin tähti. Aika harvoin pääsee noin suurta mieskuoroa kuulemaan, ja kyllä se jylhästi jylysi! Sen jylyn jälkeen solistien äänet kuulostivat hiirien piiperrykseltä. Se oli yllätys, koska istuin sentään rivillä 10, enkä sen kauempana. Onneksi myöhemmässä vaiheessa heidänkin äänensä pääsivät kuuluviin, tosin volyymiero oli aika selvä Greenlaw'n voitoksi ja Tepposen tappioksi.

Kullervossa hienoa ovat myös sanat. Ihan erilaista kuunnella kappaletta, jossa lauletaan suomea, kuin jotain italiaa, josta en ole jaksanut vaivautua sanoja kääntämään. Eikä sekään riitä, että näkee käännöksen, jos ei kuitenkaan tiedä niiden yksittäisten sanojen merkitystä. Paitsi eihän tuosta Kullervostakaan tietty kaikkia sanoja ymmärrä. Tänä vuonna ehdin jo miettiä Kalevalan päivän aikoihin, että onhan se suuri synti, etten ole koskaan lukenut Kalevalaa. Osan kyllä, mutta koulussa ei ollut pakko enempää lukea, eikä ole tullut luettua. Konsertissa luin Kullervon sanoja käsiohjelmasta ja mietin, että on se kiehtovaa tekstiä. Pitäisiköhän tarttua siihen Kalevalaan ja perehtyä hieman niihin omituisiin sanoihinkin?

Olin kyllä katsonut useaan kertaan esiintyjälistaa, mutta jotenkin vasta konserttipäivän aamuna sitten hoksasin, että tosiaan, Kullervonahan laulaa Kevin Greenlaw, yhdysvaltalainen baritoni. Aloin miettiä, että minkähänlaista lausumista mahdetaan kuulla? Eipä juurikaan laulusta pystynyt sanomaan, että laulamassa ei ollut suomalainen. Aivan pieniä häivähdyksiä, muttei mitään räikeää. Sitä paitsi laulettu kieli on niin erilaista, että voihan sitä laulaa khuule vaikka miten vaikka suomalainen olisikin. Osoittaa laulajalta ammattitaitoa omaksua kielen kuin kielen ääntämys noin hyvin. Ehdin hieman harmitella sitä, että kuinka en hoksannut tätä aiemmin, jotta olisin voinut haastatella häntä aiheesta. Mutta joskus sattuu hauskasti: Olimme sopineet Marjukka Tepposen kanssa haastattelusta perjantaille ja pariskunta saapuikin toimitukseen yhdessä. Kun toinen Kullervo oli vielä tuloillaan, niin teinpä sitten ex tempore haastattelun Greenlaw'nkin kanssa. (Ihan vaan sivuhuomautuksena: Mielenkiintoinen juttu siitä tulikin, mutta voin sanoa, ettei ollut meikäläiselle ihan helppo homma tehdä haastattelua englanniksi ilman paperia. Vakiolauseeni näissä sössötyksissä on, että minun kysymyksiäni tärkeämpää on se, mitä haastateltava vastaa. Silti, kyllä minä kadehdin niitä, jotka puhuvat vieraita kieliä kuin vettä vaan.)

Takaisin konserttiin... Neljännessä osassa ajattelin hetken, että olen jo tottunut tähän versioon ja sen kulmikkaaseen, irtonaiseen ilmaisutapaan. Mieleeni tuli kepeä kansanmusiikki ja kuinka Kullervo tanssahtelee kiveltä toiselle trallalaa … mennessään sotimaan? No sanotaanhan siellä Kalevalassa, että läksi soitellen sotahan, mutta jotenkin olen aina ajatellut tuonkin osan melkoisen synkeänä ja tekstinkin surullisena. Mun mielestäni Kullervo on uhmakas ja niskojaan nakkeleva sotaretkeilijä, ei mikään hilpeä veikko. Tässä kohti mietin, että koska kyseessä on teos, jossa musiikki kertoo niin puhtaasti tarinaa, noin suuret muutokset vaikuttavat väistämättä siihen, miten tarinaa pitäisi lukea. Minä en ymmärtänyt, mitä näillä ilmaisullisilla ratkaisuilla haluttiin sanoa. Mutta eipä minulla ole tässä varaa sanoa paljon Kalevalan tulkinnoista, joten voihan olla, että oma käsitykseni Kullervon sotaanlähdöstä on jokseenkin väärä. Tokihan kävin sen kohdan juuri lukemassa.

Tavallaan ihan hieno juttu, ettei kapellimestari lähde automaattisesti toistamaan niitä samoja valintoja, jotka on tehty aina. Ehkä tämä on juuri niitä kappaleita, joita on tullut kuultua aika paljon ja hyvin yhtenäisnä tulkintoina. Vaikka olen kuullut viime aikoinakin hyvin erilaisia levytyksiä, en ole kiinnittänyt juurikaan huomiota muihin erovavaisuuksiin kuin laulajien ääniin, mikä on aika selkeä juttu. Ainahan jotain pientä eroa löytyy, mutta ei näin selkeitä eroja ole tullut vastaan kuin tässä konsertissa. Ei se erilaisuus välttämättä ole huono asia, mutta se tekee kuuntelukokemuksesta hieman vaativamman verrattuna aivan tutun jutun kuuntelemiseen. Ehkä minun asenteeni oli konserttiin tullessa liian vahvasti se, että muka tiedän, mitä tulen saamaan.

Joiltakin osin esitys jäi vaisuksi ja keskityin kummastelemaan erikoista tulkintaa. Orkesterin soitosta pääosin tykkäsin, mutta ihan kaikki ei vakuuttanut, sen enempää yksityiskohtiin menemättä. Minä kun aina kiinnitän huomioita näihin meluasioihin, niin mainittakoon vielä sekin, että oli kyllä flunssapotilaita  yleisössä paljon. Kauhea köhinä etenkin osien välillä, mutta toisinaan myös musiikin aikana. Vieruskaveri tuhisi, jonkun sylissä olevassa käsilaukussa heiluva avaimenperä kilisi ja oman tytön puinen istuinkoroke natisi ärsyttävästi penkin käsinojaa vasten. Vaikka meteliä tuntui olevan melko paljonkin, en jotenkin antanut sen häiritä niin paljon kuin ehkä yleensä.

Kaikesta huolimatta sanoisin, että konsertti oli kuulemisen arvoinen. Omat tunnelmani konsertin jälkeen olivat kyllä ristiriitaiset, kylmiä väreitä ja valjuutta samassa paketissa, lisänä tietenkin tämä erikoinen tulkinta, josta en tiedä mitä mieltä pitäisi olla. Tosin pitkästä aikaa konsertissa mukana ollut 9-vuotias oli sitä mieltä, että surkein konsertti ikinä, mutten kyllä saanut mitään kovin uskottavia perusteluja tälle väitteelle. Sitä paitsi edellisestä konsertista on hänellä kuukausia aikaa. Saipahan lapsi vähän yleissivistystä. Onhan Kullervo nyt sellainen kappale, joka suomalaisen pitää tietää.

Kappaleen viimeisen sävelen jälkeen Rouvali näytti kaikkensa antaneelta. Niin voipuneena en ole häntä konsertin päättyessä ennen nähnyt. Yleisö nousi seisomaan ja taputuksia riitti pitkään, ihan syystäkin.

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Kuka saa meluta yleisössä ja kuinka paljon?

Tuntuu jotenkin pelottavalta kirjoittaa tästä, etten vaan loukkaisi ketään. Kai sitä silti voi asioita pohdiskella.

Luin juuri Hesarin netistä uutisen, jonka mukaan Tukholman kuninkaallisen filharmonisen orkesterin konsertissa oli käynyt seuraavanlainen tapaus: joku mies yleisössä oli tuskastunut kehitysvammaisen tytön pitämään ääntelyyn ja huomauttanut siitä kovaäänisesti. Tyttö vanhempineen poistui paikalta. Uutisen mukaan ensimmäistä kertaa konsertissa ollut tyttö nautti musiikista niin kovasti, että äänteli sen vuoksi. Konserttitalon toimitusjohtaja Sten Crannes otti kantaa asiaan pitämällä väliajan jälkeen puheen, jossa sanoi konserttisalin olevan avoin kaikille:  "Joskus tapahtuu asioita, joita ei pysty kontrolloimaan, mutta se kuuluu konsertteihin", hän sanoi Hesarin mukaan.

Helppo olisi sanoa, että ilkea setä sanoi vammaiselle tytölle pahasti, koska tyttö pilasti hänen konsertti-iltansa. Hyi hyi, ei saa sanoa vammaiselle pahasti. Pitää ymmärtää. Ymmärrän tätä miestä siitä näkökulmasta, että totta kai hän haluaisi nauttia musiikista ilman häiriöitä.

Tämä ei taida olla kuitenkaan kovin yksinkertainen asia. Minäkin olen moneen kertaan tässäkin blogissa kirjoittanut, kuinka häiriinnyn monenlaisista asiaankuulumattomista äänistä. Lähes eniten minua konserteissa ärsyttää kahina. Eihän niin pieni ääni kauas kuulu eikä soittajia häiritse, mutta minun kuunteluun virittyneet korvani meinavat mennä rullalle etenkin silloin, jos vieressä joku kuivakätinen vanhus kahistelee niitä käsiänsä. Se ääni on ällöttävää ja inhottavaa. Se häiritsee ja oksettaa. En kyllä ikinä kehtaisi kahistelijalle huomauttaa aiheuttamastaan äänestä. Todennäköisesti siksi, että tiedän tämän olevan ihan absurdi ällötys ja varmaan ainoastaan minun ongelmani. Emmehän me tiedä, minkälaista ääntä kehitysvammainen tyttö konsertissa piti. Oliko ääni oikeasti äänekäs vai jotain samaa sarjaa tuon käsien kahistelun kanssa? Mikäli ääntely oli volyymiltaan voimakasta (mitä se sitten tarkoittaakaan), onko väärin häiriintyä siitä sen vuoksi, että ääntä päästi kehitysvammainen henkilö?

Äänet siis ärsyttävän minua. Toisaalta, on minulla joskus taito myös sietää joitain ääniä paremmin, kun tiedän niiden äänilähteen. Sellainen pieni naksutusääni saa minun korvani kiehumaan, kun se kuulostaa siltä, että joku naksuttelisi kynsiään. Mutta jos huomaankin, että ääni tuleekin vaikka kynän naksuttelusta, se ei ällötä enää, ainakaan niin paljon. Voisikohan itselläni tällaisessa tapauksessa sitten ärsytystä lieventää se, kun huomaisin ääntelijän olevan kehitysvammainen? Olisiko lupa huomauttaa, jos ääntä pitäisi 15-vuotias teini, vaikka ihan ärsytysmielessä? Onko tässä kyse siitä, että teinipojalla ääntely olisi tahallista ja hallittua, kehitysvammaisen tytön tapauksessa tahatonta ja siten hyväksyttävää?

Olen kyllä aikamoinen huomauttelija ja sääntöjen tuijottelija. Tänäänkin kehoitin paria täti-ihmistä menemään jonon päähän, kun eivät sen vertaa ympärilleen katsoneet, että olisivat ymmärtäneet oman paikkansa. Onhan niitä tilanteita ollut, joissa joku on konsertissa supissut tai vastaavaa, mutten siltikään muista sellaisesta huomauttaneeni. Ehkä olen mulkaissut vihaisesti. Varsinkin lapsen kanssa konsertissa ollessani olen kyllä noissa tilanteissa ajatellut, että 1) eipähän ole kenelläkään varaa huomauttaa mun lapseni mahdollisista penkissä pyörimisistä tai haukotuksista (jotka ilmeisesti lapsella on toisinaan vaikea pitää täysin äänettöminä), 2) voinpas taas kerran todeta, että lapsi osasi olla konsertissa nätimmin kuin jotkut täysikasvuiset.

Olen pohtinut tätä hiljaisuuden ja "sallitun metelöinnin" rajaa erityisesti siitä näkökulmasta, uskaltaako lapsen viedä konserttia kuuntelemaan ja kuinka hiljaista käytöstä lapselta voi vaatia. Pohdintani johti siihen, että tein kyselyn kaikille suomalaisten klassisen musiikin ammattiorkestereiden intendenteille tai muille johtajille siitä, kuinka heidän orkestereissaan suhtaudutaan lapsiin konserttiyleisössä. Jututin myös Atso Almilaa, joka tunnetusti johtaa paljon lapsille suunnattuja konsertteja. Sain aika paljon vastauksia niin isoista kuin pienemmistäkin orkestereista. Vastausten perusteella kirjoitin Radio Classicille nettiartikkelin. Yleisesti ottaen lapset haluttiin toivottaa tervetulleiksi, mutta sitä korostettiin, että vanhempien pitää itse arvioida, kykeneekö lapsi olemaan konsertissa pilaamatta muiden kuuntelurauhaa. Joissain orkestereissa, kuten Sinfonia Lahdessa, on ikäraja. Konsertit ovat yli 5-vuotiaille. Moni korosti sitäkin, ettei täyttä hiljaisuutta voi edes vaatia. Tuosta Lapset konsertissa -teeman haastatteluista mieleeni on jäänyt erityisesti tämä Atso Almilan lausahdus: "Tietenkin joidenkin toive on, että he voisivat yksin kuunnella, eikä salissa olisi muuta yleisöä lainkaan. Elämä on elämää, ja siihen kuuluu elämän äänet." Sepä se. Olisihan se hieno kokemus varmaan olla ainoana yleisössä nauttimassa esityksestä. Tai sitten ei. Konsertti on elävä tilanne, ja sellainen yleisöstä lähtevä tasainen ja vaimea humina varmaan kuuluu asiaan. Tuntuisi varmaan oudolta ilman sitä.

Pitäisikö sitten olla ihan erikseen sellaiset konsertit, joihin saa tulla nekin, jotka eivät kykene hiljaa olemaan? Sitten olisi ne hiljaiselle ja paikallaan pysyvälle suunnatut konsertit ihan erikseen. Joopa. Väittäisin, että melko paljon on sitä porukkaa, joka kuvittelee kuuluvansa jälkimmäiseen osastoon, mutta ei vaan tajua aiheuttamansa metelin määrää. Ihan vähän vaan supistaan naapurille, ihan vähän vaan kaivellaan sitä käsilaukkua, ihan vähän maiskutellaan pastillia. Ja mitäs sitten, kun siellä hiljaisen yleisön konsertissa jollekin tulee yskänpuuska? Ai että sitä murhaavien katseiden määrää. Ehkä joku sakkomaksu olisi silloin paikallaan? Juu ei tuollaista. Mutta kukapa osaa sanoa, millainen ääntely sitten on vielä hyväksyttävää ja mikä taas on sitä kohtuutonta muiden häiritsemistä? Onko sama ääni hyväksyttävää, jos sen päästää joku "syyntakeeton", eli kehitysvammainen, sairas tai vaikkapa pieni lapsi, mutta paheksuttavaa, jos sen päästää ihan terve aikuinen tai riittävän vanha lapsi? Eli onko se kontrolloimattomuus synninpäästö?

Jos mietin sitä, mitä orkestereiden edustajat vastasivat kyselyyni lasten konserttikäynnistä, voisiko sitä soveltaa ihan kaikkiin yleisön edustajiin, oli terve tai ei? Eli olit sitten 5-vuotias, viiskymppinen, dementikko, kehitysvammainen, diabeetikko, kasvissyöjä, adhd, kyllästynyt teini tai mikä vaan, olet tervetullut konserttiin, jos pystyt antamaan kuuntelurauhan myös muille. Se onkin sitten vaikeampi sanoa, mitä se kuuntelurauha tarkoittaa. Ei varmasti ole kaikille sama asia. Kenellä on oikeus nauttia konserteista?

Minä en tiedä.


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

En ymmärrä – ja se on ihan okei!

7.4.2015 Teatterimonttu

Jelinek: RECHNITZ (Tuhon enkeli)

Jalostamo-kollektiivi
Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen (vier.)
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen (vier.)
Esitysdramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen ja Jukka-Pekka Pajunen
Lavastus, valo- ja videosuunnittelu: Petri Tuhkanen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Hast (vier.)
Pukusuunnittelu: Paula Varis
Koreografia: Jarkko Mandelin
Näyttämöllä: Anna Lipponen, Jarkko Mandelin (vier.), Hannes Mikkelsson (Näty), Tanjalotta Räikkä (vier.) ja Elisa Salo
Esitysoikeudet: Agency North / Rowohlt Verlag GBMH

Minä harrastan arvontoihin osallistumista. Toisinaan käy ihan hyväkin tuuri. Olen ajatellut, että voittamani palkinnot ovat kaiken sen näppäimistön näpyttelyn ja ajan tuhlauksen arvoista.  Suurimman osan kilpailuvoitoista voisi ihan itsekin rahalla ostaa. Mutta yllätykset ovat kivoja. Tällä kertaa voitin kaksi teatterilippua. Kaksi lippua Jalostamo-kollektiivin esitykseen Rechnitz – Tuhon enkeli. Mikä kollektiivi? Mikä näytelmä? Koskaan kuullut kummastakaan, vaikka työn puolesta luulen olevani jokseenkin selvillä tämän maan kulttuuritoimijoista. Ajattelin, että osallistutaan huvikseen. Ainahan sitä voi jotain uutta kokeilla.

Hieman piti jännittää, pääsenkö teatteriin lainkaan. Nimittäin vatsatautihan se piinasi pääsiäisenä ankarasti. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun joku kiva juttu menee pöpön takia mönkään. Onneksi tällä kertaa näin ei käynytkään.

Tässä tekstissä ei ole luvassa juonipaljastuksia tai mitään syväanalyysia esityksestä. Juonen tai tapahtumien selostaminen ei ole millään muotoa tarpeellista. Syväanalyysiin minulla ei olisi kompetenssia. Sen sijaan kirjoitan muutamia oivalluksia, jotka pulpahtivat päähäni esityksen kuluessa. Eikä kyse ole vain tähän näytelmään liittyvistä oivallalluksista, vaan teatteriin, taiteeseen ja elämään yleensäkin liittyvistä oivalluksista, jotka syntyivät tämän esityksen katsomisen seuraksena. (Ah, eikö kuulostakin hienolta!) Mutta jos et halua spoilata omia oivalluksiasi lukemalla näitä minun ajatuksiani, niin lue vasta sen jälkeen, kun olet itsekin käynyt esityksen katsomassa. Voin paljastaa jo tähän alkuun, että suosittelen esitystä lämpimästi.

Ensimmäinen osa: Luento. Kuva: Petri Kovalainen.
Kuvassa vasemmalta oikealle: Elisa Salo, Hannes Mikkelsson, Anna Lipponen ja Tanjalotta Räikkä


En ollut kovinkaan paljon perehtynyt näytelmään. Juuri sen verran, mitä Jalostamo-kollektiivin nettisivuilta ja käsiohjelmasta sai irti. Pohjana on Elfriede Jelinekin näytelmä Rechnitz, joka on kollektiivin käsittelyssä saanut hieman uudistuksia. Tarinan lähtöasetelma on siis se, että Rechnitzissä tapahtui vuonna 1945 Unkarin-juutalaisten joukkomurha. Näytelmän alussa asetelma tuotiin selvästi esiin. Sen jälkeen selkeys katosi, ainakin minun päässäni. Viittauksia mm. Nietzscheen (kyllä, minun piti tarkistaa googlaamalla, menikö nuo konsonantit oikeaan järjestykseen) ja tuttavallisesti Siegmundiin sekä johonkin teatteriohjaajaan, josta en sitten tiedä mitään. Tekstiä tuli valtava määrä, enkä millään sisäistänyt. Tuntui siltä, että kaikki ei edes päätynyt aivoihin asti, ja se mikä päätyi, meni irrallisina äänteinä jonnekin aivojen pimeään unohdettuun kolkkaan. Shokki. Minä en ymmärrä. Minä en sisäistä. Minun pääni tuntui ontolta, ajattelin, kun lavalla luettiin T.S. Eliotin tekstiä Ontot Miehet.

Älykkönäytelmä, ajattelin. Tämä on sellainen snobbailuesitys, jossa se yleisöön kuuluva eliitti saa jotain orgastista mielihyvää ymmärtäessään kaikki älylliset viittaukset ja tietäessään, ettei minun kaltaiseni vain vähän teatteria ja kirjallisuutta seuraava tollo pääse leikkiin mukaan. Hetken aikaa siis oikeasti kuvittelin, että minun pitäisi kuulla, ymmärtää ja tulkita ihan kaikki. Silloinkin, kun lavalla joku henkilöhahmo puhuu toisessa nurkassa ja toisessa nurkassa tapahtuu jotain ihan muuta, jota katsoessa viimeistään korvat sulkeutuvat tekstille.

Parissakin kohtaa näytelmää, kun minulla oli hukassa oleva fiilis, esitys vastasi minulle aika suoraan: repliikeissä puhuttiin ymmärtämisestä, tai oikeastaan siitä, ettei kaikkea voi ymmärtää. Käänteentekevä kohta oli se, jossa tanssija hyppi hassusti vaikka kuinka monta kertaa peräkkäin. Muuta ei tapahtunut. Tilanne oli kuin taide-elokuvan pitkä kohtaus. Sitten se vapauttava lause tuli. Kutakuinkin näin siellä lausuttiin: Taidetta esitetään tuhansille, mutta vain kolme ymmärtää. Tämän jälkeen vapauduin. Hah. Tämähän olikin ironiaa. Ehkä jopa itse-sellaista. Ja olihan se esitys alusta lähtien muutenkin enemmän yhdistelmä sitä älykkönäytelmää ja kummallista satiiria. Jostain syystä luin teosta alussa ihan väärin ja asetin itselleni paineen ymmärtää.

Kuten todettua, en ole mikään teatterin suurkuluttaja. Ei äkkiseltään tule mieleen ainakaan viime vuosilta mitään näin modernia esitystä. Musiikki on minulle tutumpaa, joten lähestyin tätä musiikin kautta. On aivan eri asia kuunnella Mozartia tai Boulezia. Niinpä on aivan eri asia katsoa jotain Hamletia tai tätä kyseistä teatterikappaletta. Jos kuuntelee Mozartia, voi musiikista löytää teemoja, johdonmukaisuuksia, ennustettavuuta. Ylipäätään voi seurata jotain kaarta, joka kulkee fraasin, osan ja teoksen alusta loppuun. Nykymusiikissa sellainen on joskus mahdotonta, toisinaan ainakin erittäin vaikeaa. Niinpä minä kuuntelen nykymusiikkia aivan eri asenteella kuin vaikka sitä Mozartia. Nykymusiikissa minä kuuntelen ja nautin yksittäisistä hetkistä, siirtymistä, äänimaisemista ja mielikuvista. Onneksi tulin ajatelleeksi tätä teatterin penkissä istuessani. Voi olla, että joku minua sivistyneempi henkilö olisi kyennyt saamaan tekstistä enemmän irti, ymmärtämään ja seuraamaan niitä linjoja. Mutta ai että, kun tuli vapautunut fiilis siinä vaiheessa kun hoksasin, että sen ei tarvitse olla tämän teatterikappaleen katsomisen tarkoitus! Minun ei tarvitse ymmärtää, eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, voinko nauttia tästä esityksestä. Tämä on tajunnanvirtaa,  ja voin vain bongailla omaan tajunnanvirtaani siitä mielenkiintoisia juttuja, kuten heti alussa mainittu haemme aina sitä ennenkokematonta kokemusta, joka on kuitenkin tapahtunut jo tuhansia kertoja aiemmin. Mistäpä muusta minä tänne blogiinikaan kirjoitan, kuin kylmistä väreistä ja kiksien metsästyksestä, muka jostain ainutlaatuisesta?

Toinen osa: After Ski. Kuva: Petri Kovalainen /
Kuvassa takana: Anna Lipponen, Hannes Mikkelsson, Elisa Salo ja Jarkko Mandelin, edessä Tanjalotta Räikkä.

Siinä vaiheessa, kun annoin itselleni luvan olla ymmärtämättä, pääsin kunnolla nauttimaan siitä, mikä oli pitänyt otteessaan jo alusta asti. Laatu. Esitys oli viimeisen päälle upeasti tehty. Jossain vaiheessa esitystä mietin, ettei tule yhdestäkään esiintyjästä mieleen, että hänen paikallaan pitäisi olla joku muu. Vaikka Tanjalotta Räikkä oli ainoa, josta olin tätä ennen edes kuullut. Vaikka hänellä on kokemusta lähestulkoon enemmän kuin joillakin näyttelijöillä ikää, ei tullut sellaista kuvaa, että tähän esitykseen on nyt yksi konkari palkattu vetämään perässään keltanokkia, jotta saataisiin jotain uskottavuutta hommaan. Kaikki sopivat rooleihinsa aivan upeasti. Hahmot olivat moniulotteisia ja rajuja. Ajattelin, että on tuossa hommassa kyllä esiintyjillä kaikki pelissä. Ei lavalla voi olla puolivaloilla. Tuollaisessa esityksessä sellainen näkyisi. Joskus sitä voisi luulla, että näytteleminen on kovinkin helppoa. Vähän leikkii jotain muuta kuin on. Peruukki päälle jne. Eilen ei tullut sellaista fiilistä. Lisäksi rispektit niille, jotka kykenevät muistamaan tuollaisen määrän vaikeaa tekstiä.

Esityksessä oli mukana laulua ja tanssia. Aika usein näytelmään laitettu tanssi- tai laulukohtaus on jokseenkin irrallinen ja vaivaannuttavaa katsottavaa kaiken lisäksi. Joissakin kohdissa en saanut sanoista ihan selvää, mutta muutoin jopa ne pelkäämäni laulukohtaukset toimivat. Tanssista on vielä puhuttava ihan erikseen, nimittäin tanssija Jarkko Mandelin pisti ajattelemaan omalla tanssillaan ja roolillaan, mihin ihmiskeho taipuukaan ja miksi. Upeaa katsottavaa.

Pidin erityisen paljon efekteistä. Etenkin videot, mutta myös musiikki ja äänet muutenkin toimivat. Ne todella toivat jotain lisää, eivätkä olleet päälleliimattua kikkailua. Tekee mieli mainita myös lavastus. Ja puvustus. Ja valot. Ja… Ei tule mieleen kerta kaikkiaan yhtään mitään, mikä olisi negatiivisesti pistänyt silmään ja jäänyt mieleen. Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on kaiketi saanut potentiaalin irti koko työryhmästä. Sanoinko jo, että upeaa? Olisi paljonkin sanottavaa näyttelijöistä, tietyistä kohtauksista ja niin pois päin, mutta tästä tulee pian romaani, jos aivan kaikki kehut tänne kirjoitan. Sen vain kommentoin, että esityksen toisen osan alussa yllättäen esiintyjät esiteltiin. Hyppäys tarinatilasta toimi yllättävän hyvin, ja esittelyn jälkeen tunsin olevani jotenkin lähempänä esitystä. Tai että esiintyjät olivat lähempänä minua. Tai siis, jos alussa tunsin esityksen etäännyttävän, nyt pääsin kunnolla lähelle. Lisäksi tämä esittelykohtaus toimi oikein hyvänä alleviivaajana sille, mikä mielestäni oli esityksessä hyvinkin oleellista: tarinaa ei kerrota jostakin, joka on joskus tapahtunut tai joistakin, jotka joskus tekivät jotakin. Kaikki me olemme osallisia johonkin syyllisyyteen, uhriutumiseen, peittelyyn tai muuhun kehveilyyn. En minä katsonut näytelmää, joka kertoo siitä, mitä tapahtui Rechnitzissä vuonna 1945. Tai kertoi se siitäkin, mutta ennen kaikkea paljon muusta.

Uhriuden ja syyllisen käsitteitä kuljetettiin pitkin teosta. Kuka määrää, kuka on uhri, kuka on syyllinen ja mikä johtaa kumpaisenkin rooliinsa? Monenlaista ajatusta aiheeseen liittyen tuli ilmi ja pohdin niitä itsekin, mutta nämäkin teemat jäivät minulle kuitenkin sivuosaan. Oletukseni mukaan juuri tämä tematiikka oli se ydin. Minulle kuitenkin ajatus ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä nousi, ymmärrettävästi, keskiöön. Näytelmässä tapahtui aivan järjettömiä asioita. Sellaisia, joita ei voi ymmärtää. Maailman on niin absurdi paikka, etteihän sitä voi käsittää. Ihmiset toimivat oudosti. Mielettömyyttä, järjettömyyttä! Siinähän menee omakin järki, jos pinnistellen yrittää kaiken sisäistää, tulkita ja ymmärtää. Siinä olisikin moni ongelma maailmassa ratkaistu, jos kaikkeen löytyisi selitys. Vieläpä järkevä sellainen.

Kolmas osa: Illalliset. Kuva: Petri Kovalainen /
Kuvassa vasemmalta oikealle: Elisa Salo, Anna Lipponen, Jarkko Mandelin, Hannes Mikkelsson ja Tanjalotta Räikkä


Tällaisia, hieman vaikeammin tulkittavia, teoksia pohtiessa tulen usein ajatelleeksi, olenko omissa ajatuksissani ollenkaan niillä laduilla, joita esityksen tekijät ovat tarkoittaneet? Olenko ymmärtänyt vihjeet? Onko minulla tarvittava pohjatieto, että juuri ne konnotaatiot syntyivät, joiden pitikin? Ehkä on klassikko jos toinenkin jäänyt lukematta, ja jään siitä taas kerran kiinni. Eilen ajattelin, ettei minua loppujen lopuksi edes kiinnosta, kuinka minun olisi pitänyt tämä teos tulkita. Ei haittaa tippaakaan, jos meni ohi ja lujaa. Näytelmän pitää mielestäni olla joko ajatuksia herättävä tai vähintääkin viihdyttävä. Minulla oli mukava ilta teatterissa, koko reilu kolme tuntia. Esitys oli visuaalinen elämys, sitä oli mukava katsoa. Tai niin mukava, kuin tuollaista aihetta käsittelevää teosta nyt on seurata ylipäätään. Sain ajateltavaa. Mikä tärkeintä, ymmärsin, ettei minun tarvitse ymmärtää. Kokemisen arvoinen esitys siis.

Olin katsomassa esitystä mieheni kanssa. Viimeksi, kun kävin teatterissa, kävin yksin. Se oli ihan hyvä kokemus, kun esitys ei vaatinut suurtakaan aivotyötä katsojaltaan. Tässä esityksessä olisi ollut hieman orpoa olla yksin. Tarvitsin jonkun, jonka kanssa pohtia näkemääni. Niinhän siinä parhaimmillaan käy, että kotimatkalla kokemus vielä syventyy, kun joku toinen antaa uuden näkökulman. Esimerkiksi minä pohdin, että kirja on siinä mielessä helpompi media, että jos yht'äkkiä tuntee lukiessaan olevansa ihan kujalla, voi kääntää pari sivua taaksepäin. Teatterissa ei voi. Mies toi esiin sellaisen vertailun, että jos katsoo David Lynchin leffaa, sen voi katsoa aina uudelleen ja aina löytää jotain uutta. Teatterissa hieman vaikeampaa, tai ainakin kalliimpaa. Teatteri on yleisölle siis haastava taiteen muoto. Mieheni tiivisti kokemuksensa tähän: Tällaisessa pienessä teatterissa on intiimi tunnelma, ja jos esitys on kamala, myötähäpeä olisi suuri. Ei tullut myötähäpeää.


Vielä yksi irrallinen huomio. Tuotesijoittelu. En ole koskaan aiemmin tullut ajatelleeksi tällaista ilmiötä teatterissa. En tiedä, pitääkö sitä virallisesti siksi kutsua tässä yhteydessä. Kohtauksessa, jossa meikkejä putsataan ja huulipunaa lisätään, ihan varmasti oli Dr. Hauschkan tuotteet esillä. Tavallaan itsestään selvä juttu. Kun kyseinen kosmetiikkafirma sponsoroi esitystä, olisihan se outoa, jos siellä jonkun muun firman tuotteita olisi käytetty. Eikä se siinä kohtauksessa mitenkään huutanut, että katsokaa, sponsorin tuotteita lavalla! Ehkäpä tulin kiinnittäneeksi asiaan sen vuoksi erityistä huomiota, koska satuin voittamaan nämä lippuni nimenomaan Dr. Hauschkan järjestämästä arvonnasta. Kiitos vain sponsoroinnista!

Edit: Vielä pitää lisätä yhteenveto: Pelkäsin, etten ymmärrä. Pelkäsin, että olen liian tyhmä katsomaan tällaista esitystä. Ettei se ole minua varten. Lopulta taisin ymmärtää ihan riittävästi.

Edit2: Mietin usein, kuinka mahtavaa työtä saankaan tehdä. Toimittajana saan esittää kysymyksiä ja tutustua mielenkiintoisiin ilmiöihin ja ihmisiin. Tämä esitys jäi niin vahvasti mieleeni, että kutsuin näyttelijä Anna Lipposen ja ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisen vieraakseni Classicin aamun lähetykseen kertomaan esityksestä hieman tarkemmin. Vaikka tämä ajatus sotii tavallaan vastaan tätä koko tekstiäni ymmärtämättömyyden autuudesta, silti tuntui aavistuksen ilahduttavalta kuulla, että minun aivoni toimivat esityksen aikana hyvin paljon niin, kuin tekijät olivat ajatelleet.

Haastattelun voi kuunnella Radio Classicin Soundcloudista


perjantai 3. huhtikuuta 2015

Huberin hyvää

30-vuotissyntymäpäiväni juhlinta huipentui ravinteli Huberiin. Olin kuullut paikasta kehuja, mutten vielä koskaan itse käynyt. Hieman pelästyin, kun menin lukemaan arvioita Huberista eat.fi:ssä. Siellä yllättävän moni koki saaneensa jänteistä pihviä, haistelleensa jotian käryjä tai saaneensa kurjaa palvelua. En tiedä missä ravintolassa he ovat käyneet, mutta minun ja mieheni eilisiltaisessa kokemuksessa ei ollut mitään noista. Heti kun astuimme sisään, taivaallinen paistetun lihan tuoksu leijaili nenään. Palvelu oli alusta loppuun erittäin miellyttävää.

Alkupaloiksi mies otti mustekalaa ja minä härkätartaria. Miehen mukaan tartar voitti. Oli kyllä erittäin hyvä annos. Alkuruoka ja jälkkäri myydään annoksina, mutta pääruuassa on eri konsepti. Ideana on tilata jotain lihaa ja lisukkeita erikseen. Valikoima vaihtelee sen mukaan, mitä on ravintolaan saatu ja mitä on jäljellä. Halusimme t-luupihviä, ja liitutaululla näkyi, minkälaisia paloja on vielä jäljellä. Reilu 800 grammainen pihvi riitti hyvin meille molemmille. Lisukkeita oli liikaakin. Ranskalaisia ihan valtavasti. Lisäksi mukava kipollinen perinnetomaattisalaattia ja perunapyree luuytimellä. Viimeisin oli minun suosikkini. Ranskalaiset eivät herättäneet intohimoja. Erityisen maukasta oli myös valkosipulivoi. Liha oli erinomaista. Hintaa pelkällä lihalla oli noin 70 euroa. Laseittain myytävä viinivalikoima ei ollut kovinkaan laaja. Olikohan punaviiniä vain yksi vaihtoehto? Ihan perus ok, mutta loistoviinillä olisi saanut vieläkin hienommat aterian. Varmaan lisää hintaakin. Jälkkäriksi suklaakakkua stout-jäätelöllä. Oli hyvää. Tosin tässä vaiheessa oli melko ylensyönyt olo, että vaikutti jo nautintoon heikentävästi.

Tykkään Huberin konseptista. On hauskaa koota pöytä täyteen lihaa ja lisukkeita yhdessä jaettavaksi. Rennosta konseptista viestii sekin, ettei keittiön aukioloaika ole kiveen hakattu. Etukäteen mietimme, ehdimmekö me syödä, kun keittiö sulkeutuu klo 22 ja me ehdimme paikalle vasta vähän ennen. Meille vakuutettiin, että hyvin ehtii. Kannattaa siis rohkeasti kysyä pöytävarausta myöhemmäksikin kuin nettivarasujärjestelmässä saa varattua.

Hintaahan tälle kolmelle ruokalajille tuli keskimääräistä ravintolakäyntiä enemmän (n. 190€), mutta ei sitä joka päivä pyöreitä vuosia juhlitakaan. Sanoisin, että laatu oli niin kovaa, että oli sen arvoista. Ei  silti voi varmaan kovinkaan usein käydä. Toisaaltahan sitä voisi miettiä, että käykö pari kertaa jossain keskinkertaisessa paikassa vai kerran Huberissa? Mitään kuvia en jaksanut syömisestäni räpsiä. Oli muutakin tekemistä.


Bruckner sopii Hannu Linnulle

Tampere-talo 2.4.2015

Tampere Filharmonia
Hannu Lintu, kapellimestari
Helena Juntunen, sopraano

Richard Wagner: Pitkäperjantain ihme oopperasta Parsifal
Aulis Sallinen: Neljä laulua unesta op. 30
Anton Bruckner: Sinfonia nro 7 E-duuri WAB 107 (Editio: Leopold Nowak 1954)


Pitkästä aikaa pääsin konserttiin! Se on valitettava tosiasia, että ei tuollaisen 1-vuotiaan äitinä niin vaan huidella pitkin kyliä. Tätä konserttia olinkin odottanut pitkään. Sen lisäksi, että satuin eilen juhlimaan 30-vuotista  olemassaoloani, konsertin ohjelmassa sattui olemaan yksi suosikkisinfonioistani, Anton Brucknerin sinfonia numero 7. Joskus aikoinaan olen sitä kuunnellut levyltä paljonkin, mutta viime aikoina en juurikaan. Ikinä en ole tätä ennen kuullut kappaletta livenä.

Joskus aiemmin kirjoitin blogiin konserttiarvion siltä pohjalta, kuinka konsertin seuraaminen menee enemmän tai vähemmän piloille, jos oma olotila on vittuuntunut. Nyt voin kirjoittaa siitä, miten valmiiksi erityislaatuisen mahtava fiilis vaikuttaa konserttikokemukseen. Eilen minulla oli aivan mahtava päivä. Mukavaa synttärijuhlintaa ja muutenkin hommat toimi. Siinä mielentilassa oli suorastaan riemukasta mennä konserttiin. Yksi huomio tosin esitettävä varoitukseksi muille: ennen konserttia ei kannata pitkin päivää syödä suklaatryffeleitä, vaikka kuinka rakas aviopuoliso olisi niitä yllätykseksi kokkaillut. Etenkään näin paaston päätteeksi ei kannata syödä övereitä. Ja jos syöt, pese hampaat ennen konserttia. Minä en pessyt, ja kyllä vaan inhottava tunne suussa vaikutti aavistuksen heikentävästi konserttinautintoon. Lisäksi ne tryffelit lurisivat vatsassa. Saattoi kuulua yhdessä pianissimokohdassa muidenkin kuin minun korviini. Enpä taas ollut tullut ajatelleeksi, minkälaisista asioista täydellinen konserttikokemus muodostuu. No, pikkujuttuja nämä olivat kokonaisuudessa.

Konsertin alkuun kuultiin Wagneria. Mukavan jylhää sointia, mutta samalla koko ajan ajattelin, että parempaa on tulossa. Tämä on vasta alkusoittoa.

Aulis Sallisen teosta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Tässä teoksessa ensimmäinen huomio oli se, etten kuullut Helena Juntusen laulusta paljonkaan, etenkään ensimmäisessä osassa. Voi olla, että sijaintini yleisössä vaikutti tähän: istuin etupermannolla hyvin edessä ja oikeassa laidassa. Solisti lauloi siis paikaltani katsottuna kapellimestarin takana. Niissä kohdissa, joissa orkesteri pauhasi vähemmän, kuului tietenkin laulustakin jotain. Oli silti erittäin hyvä, että ohjelmalehdessä oli laulun sanat, sillä muuten olisin ollut hyvin ulkona siitä, mistä laulussa oli kyse. Osittain olin kyllä nytkin. Ehkä hilpeä olotilani hieman vaikeutti keskittymistä mihinkään syvälliseen runontulkintaan. Mutta sen sijaan keskityin kuuntelemaan sen enempiä analysoimatta, ja upeita hetkiä musiikissa kuuluikin.

Brucknerin seiska oli se, mitä tulin konsertilta hakemaan. Esityksen jälkeen olo oli hieman ristiriitainen, nimittäin sain kyllä rutosti niitä kylmiä väreitä, mutta välillä olin hieman hukassa. Heti teoksen ensimmäinen sävel vei minut tiloihin ja asetin itseni nautintomoodiin. Ai että, etenkin ne vasket ja jousien intensiiviset crescendot! Ne olivatkin täyttä rautaa. Tykkään siitä, kuinka Brucknerin musiikissa toistetaan samaa juttua tahti toisensa jälkeen, ja pikku hiljaa se kaikki johtaa suureen kliimaksiin. Itse asiassa sen puoleen oli hauska istua niin edessä, että pystyin näkemään jopa (poikkeuksellisesti sellistien paikalla istuneiden) kakkosviulistien nuotit ja seuraamaan viulistien ja kontrabasistienkin käsien liikkeitä. Soittajien katsominen jotenkin korosti tätä loputonta toisteisuutta, joka Brucknerin musiikissa kuuluu. Puhun tässä loputtomasta toisteisuudesta ihan positiivisessa mielessä. Ehkä Bruckner vetoaa minuun juuri sen vuoksi, että musiikista on helppo löytää teemoja ja rakenteita, mutta siitä huolimatta musiikki on nerokasta. Ei tarvitse päntätä partituuria ja lukea viisaampien analyyseja havaitakseen musiikin pitkiä linjoja ja kehitystä. No, kyllähän se partituuri ja viisaampien pohdinnat auttavat kuulijan kuin kuulijan vielä sinne syvemmälle levelille.

Ensimmäisen osan kertausjakson kolmannen teeman alussa tapahtui jotain. Mielestäni jousten lähtö tuli jotenkin eri aikaan, tai jotain rupua siinä oli. Vaikea kuvitella, että tuollainen pikkujuttu oikeasti saisi fiiliksiä lamaantumaan, mutta tuossa kohdassa minulle tuli sellainen olo, että musiikki pysähtyi. Tuli mieleen se, miten 9-vuotiaan soittoläksyjä seuratessa joskus pitää sanoa, että älä soita nuotti kerrallaan, vaan mieti, mihin se fraasi on menossa. Minun mielestäni tässä kappaleessa alusta loppuun kulkee kuminauha, joka kiskoo eteenpäin. Valtava intensiteetti, joka on läsnä yhtä lailla niissä kliimakseissa kuin hiljaisemmissa ja rauhallisemmissakin kohdissa. Tässä kohdassa se intensiteetti katosi.

En varmaan olisi oikeasti kovin hyvä kriitikko, koska en pysty sanomaan, tapahtuiko se intensiteetin lopahdus lavalla vai ainoastaan minun päässäni. Musiikki jatkoi kulkuaan, mutta jostain syystä minun oli vaikea päästä takaisin kyytiin. Ajatukset harhailivat hetken ja mietin, mitä tästäkin blogiini kirjoittaisin. Yleensä se on huono merkki, jos pohdin blogikirjoituksia kesken esityksen. Lähtökohtaisesti en käy esityksissä kirjoittaakseni jotain blogiin. Haluan nauttia esityksistä ilman paineita tiukista analyyseista tai muista viisasteluista. Haluan kirjoittaa ylös, mitä koin, miltä tuntui ja mitä pohdin.

Luvattoman kauan kesti, että nautin taas täysillä. Olisi mielenkiintoista kuulla sama kohta uudelleen. Ehkä silloin selviäisi, oliko tämä tipahdus vain oman mieleni liikkeistä johtuva. Keskustelin konsertista mieheni kanssa, joka oli konsertissa patarumpujen ääressä. Hän ei kuullut tuossa kohdassa mitään omituista. Tämä ehkä tukisi sitä totuutta, ettei siellä lavalla mitään outoa tapahtunut. Ehkä mieleni sitten oli niin herkkä, että se jousien rupuinen lähtö teemaan sai aivoni raiteiltaan. Ehkä odotukseni mahtavan synttäripäivän loppuhuipennukseksi ja mahtavan kappaleen kuulemiseksi olivat jotenkin liian överit. Onneksi tämä pieni notkahdus ei kuitenkaan pilannut koko kokemusta.

Muutamissa kohdissa tämä kappale kuulosti korviini jopa oudolta. Selvästi kyse oli siitä, että korvani ovat tottuneet erityisesti yhteen levytykseen tästä teoksesta (Haitink & Concertgebouw Philipsin julkaisemana) ja nyt korviini kuuluikin eri asioita. Ja syy siihen oli varmasti erityisesi se istumapaikka kakkosviulujen kohdalla, joka vaikutti kuulokuvaan. Balanssi ei ollut aina ihan kohdallaan, mutta onneksi tämä ei ollut suuri ongelma. Joissain kohdissa ykkösviulut jäivät kakkosten varjoon. Vasket kyllä kuuluivat hyvin. Vaskiosasto teki kyllä tästä esityksestä huipun. Kansallisoopperasta oli lainassa kaksi wagnertuubaspesialistia ja muutenkin vasket olivat huippuvireessä. Jos olisin orkesterimuusikko, haluaisin kyllä soittaa jotain vaskisoitinta. Niillä on ne päheimmät paikat niin monissa kappaleissa.

Konsertin ohjelmalehdestä luin, että Hannu Linnulle tämä oli ensimmäinen kerta Bruckneria johtamassa. Se hyvä puoli tuossa istumapaikassa oli, että näki hyvin kapellimestarin ilmeitäkin. Tykkään paljon Linnun tyylistä johtaa yleensäkin, ja niin myös tässä konsertissa. On sillä kapellimestarin energialla vaikutusta yleisön penkkiinkin asti. Pidin paljon siitä, minkälaisen Brucknerin Lintu esitti. Temposuhteiltaan esitys oli hyvin samanlainen kuin tuossa levytyksessä, jota olen kuunnellut. Draivi oli hyvä. Kliimakseissa oli voimaa ja syvällisyyttä, mutta löytyi myös sitä herkkyyttä ja keveyttä, jota teoksessa myös tarvitaan. Kai se on uskottava, että se intensiteettikin oli hyvä läpi teoksen, mutta minun aivoissani oli jokin pugi.

Käsiohjelmassa Lintu pohtii, että nyt on Brucknerin aika. Toisaalta hän sanoo, että ehkä Brucknerin johtaminen vaatii kokemusta ja ikää, mutta toisaalta toteaa, että ei ole vain tullut johtaneeksi. Sinfonian jälkeen purkautuneet bravoot ja erityisen kiivaat aplodit sen todistivat, että eilen kuultiin hyvää musiikkia hyvin tulkittuna. Tervetuloa Lintu Tampereelle toisenkin kerran Bruckneria johtamaan!

Loppuun vielä mielenkiintoinen huomio. Yksi lyömäsoittaja soitti koko konsertin aikana yhden äänen. Mua jotenkin huvittaa tämä homma. Ei varmaan ole paljon muita ammatteja, joissa pitäisi työviikko keikkua duunissa kyttäämässä, milloin saa toteuttaa tämän sekunnin kestävän työosionsa. Soitinvalintakysymys varmasti myös. Viulistit saavat aina hinkuttaa koko rahan edestä.