lauantai 14. syyskuuta 2013

Whatever...

Tampere Filharmonia
Pe 13.9. klo 19 Tampere-talo
Jani Sivén, kapellimestari
Tuija Knihtilä, mezzosopraano
Aarne Pelkonen, baritoni
Tampereen Filharmoninen Kuoro
San Francisco Choral Society
Pirkanpojat

Rautavaara: Cantus arcticus
Elgar: Merikuvia
Kortekangas: Seven Songs for Planet Earth(Suomen ensiesitys,TF:n yhteistilaus Washingtonin Choral Arts Societyn kanssa)


Konserttiin valmistautuminen oli melko hankalaa tällä kertaa. Olin kuunnellut koko viikon mieheni mielipiteitä tulevasta konsertista, ja niiden perusteella asennoiduin kuulemaan ehkä huonointa ja tylsintä konserttia ikinä.  Olli Kortekankaan kantaesitys ei siis ainakaan kaikkien soittajien mielestä tulisi olemaan mikään konsertin suuri huipennus. Olin myös lukenut Washington Postissa julkaistun kritiikin teoksen Yhdysvaltojen kantaesityksestä. Sekään ei mitään maailman suurinta musiikkielämystä lupaillut. Vaikkakin ristiriitaista sanoa, että teos oli "fine, not fantastic" ja kuitenkin sanoa, että "it didn't come to life". Onko se edes fine, jos teos jää hengettömäksi?

Itse odotin erityisesti Einojuhani Rautavaaran Cantus arcticusta, koska en ole koskaan kuullut sitä konsertissa. Sen lisäksi Tuija Knihtilän äänestä olen aina pitänyt, joten varmaan edes jotain siedettävää konsertissa tulisin kuulemaan.

Yleensä tykkään laittautua nätisti konserttiin. Nyt oli pieni stressi pohjalla ja tulin Tampere-talolle polkupyörällä. Päällä pari päivää töissä olleet vaatteet, dödö petti matkalla ja tukka litsaantui kypärän alla. Normaalia epäjuhlavampi fiilis tulla konserttiin. Tällaisessa mielentilassa olisin kaivannut jotain syvälle sieluun menevää, jonka tahdissa olisi voinut vaikka päästää kyyneleen tai pari. No en sitä saanut, mutta tulipahan istuttua mitään tekemättä pari tuntia. Tosin se paikallaan istuminen tuotti välillä tuskaa.

Konsertti rakentui luontoaiheiden ympärille. Cantus arcticus pääsi lähimmäksi aihettaan. Nauhalta kuuluvat linnun liverrykset ovat toki konkreettinen yhteys luontoon, mutta ne sulautuivat musiikin kanssa yhdessä hienoksi maisemaksi. Hieno kappale siis. Kun silmät pisti kiinni, tuntui kun suolla olisi istunut maisemaa kuuntelemassa. Tuoksut ja tuulenvire vaan puuttui. Siihen tunnelmaan olisinkin voinut jäädä loppuillaksi.

Edvard Elgarin Merikuvia oli minulle outo kappale. Tässä olisi taas ollut etukäteen perehtyminen paikallaan. Minua kyllä häiritsee kuunnella vokaalimusiikkia, jonka sanoista ei ole hajuakaan. Ei sitä klassisesta laulusta vaan saa sanoista selvää. Jotenkin pääsisi paremmin tunnelmaan kiinni, jos tietäisi, mistä lauletaan. Satuinpa katsomaan töissä aiemmin päivällä Trololoo-miestä, enkä voinut olla ajattelematta, että ihan sama vaikka Knihtilä olisi laulanut vain trololoo. Suoraan sanottuna en kyllä itse ollut vaivautunut selvittämään asioita senkään vertaa, että olisin tiennyt koko biisissä olevan tekstiä.

Elgarin kappaleeseen ei siis sanoja ollut käsiohjelmassa, mutta Kortekankaan kappaleeseen Seven Songs for Planet Earth oli oma vihkonen sanoineen. 

Oli melko haastavaa alkaa kuunnella teosta neutraalilla asenteella kaiken saamani alustuksen jälkeen. Yritin kyllä kovasti. Mutta ei se kyllä kovin hyvä kappale ollut. Lavalla oli sekakuoro ja poikakuoro ja melko iso orkesterikokoonpano. Aika usein, kun orkesteria vilkaisi, soittajat tuntuivat olevan nukahtamaisillaan paikoillaan. Melko vähän soitettavaa tuntui olevan, ja se vähäkin jotenkin omituisen merkityksetöntä. Teoksen ensimmäisessä osassa jossain vaiheessa havahduin siihen, että jouset soittavat jotain kuoron taustalla. Heräsi vain kysymys, että miksi? Monissa kohdissa teosta orkesterin mukanaolo ei tuonut soinnillisesti eikä harmonian kannaltakaan mitään uutta. En ole mikään kuoromusiikin suurin asiantuntija, mutta jotenkin tuntui siltä, ettei siitäkään koneistosta saatu paljon irti. Iso kuoro laulamassa todella simppeleitä juttuja. Dynamiikkavaihteluita ei juuri ollut. Sitä en tiedä, onko siitä syyttäminen säveltäjää vai toteutusta.

Kolmannessa osassa meinasi tulla epätoivoinen olo. Koko kappale pysähtyi junnaamaan paikoillaan. Kuoro ei vain laulanut samaa lausetta sen iäisyyden, vaan myös samaa fraasia ja kahta sointua minuuttitolkulla. Kolmen soinnun popissakin on enemmän vaihtelua. Koko teoksessa punainen lanka taisi olla toisteisuus. Samat, yksinkertaiset teemat toistuivat ilman variaatiota. Ja jos se poppibiisi kestää sen kolme minuuttia, tässä saatiin viipyä aika lailla kauemmin. Miksi?

Nämä seitsemän osaa tuntuivat melko erillisiltä kappaleilta. Ehkä ne sitä ovat tarkoituksella. Välillä oltiin jazztunnelmissa. Neljäs osa oli tietyllä tavalla erikoisin. Tuija Knihtilä lauloi Joiku-nimisessä osassa paljon sooloa. Jos osan nimeä ei olisi lukenut paperissa, en olisi arvannut sillä olevan tekemistä joiku-perinteen kanssa. No, ehkä perinteinen klassinen laulu vibroineen sopi teokseen paremmin kuin aito lappalaisnuotti. Taas aloin ajatella Trololo-miestä. Tässä osassa nimittäin laulettiin vain mitään tarkoittamattomia tavuja. Jotenkin sitä odotti, että Knihtilä olisi jossain vaiheessa päässyt taiturimaiseen iloitteluun, mutta ei. Kadenssi ei kyllä ollut kummoinen, ja koko osa muutenkin melkein pelkkää pitkää ääntää vibratolla. Tasapaksua. 

Aarne Pelkosta en ole aiemmin livenä kuullut. En tiedä johtuiko kappaleesta, että tämä palkittu laulaja ei saanut minussa aikaan mitään säväreitä. Olen kyllä Knihtilääkin paremman materiaalin parissa kuunnellut.

Poikakuoro kuului todella huonosti, varsinkin ensimmäistä kertaa heidän laulaessaan. Istuin melko edessä permannolla, mutta toisella puolella kuin he olivat. En innostunut puhutuista teksteistä, vaikka hyvin kirkasäänisinä pojat niitä lausuivatkin. 

Välillä meinasi kyllä pää hajota turhautumiseen. Tämä teos ei tarjonnut sitä moniulotteisuutta ja syvyyttä, mitä klassinen musiikki niin usein antaa. Liian vähän niitä hetkiä, joita kuunnellessa oikeasti viihtyi. Ei rikkaita värejä, harmoniaa, yllättävyyttä. Halusin kuulla musiikissa jotain,  johon tarttua ja josta saada jotain sisimpääni. Mutta ei. En saanut. Toisinaan olen ollut pää pyörällä nykysäveltäjien teoksia kuunnellessani, kun en ole löytänyt punaista lankaa ja teemoja. Valitsisin ennemminkin kuitenkin sellaisen teoksen uudestaan kuunneltavaksi kuin tämän Seven songs for Planet Earth. Teoksen sanoitukset olivat osin ihan mielenkiintoisia maailmanparannustekstejä, mutta ei pelkät sanat riitä. Kappaleen jälkeen olo oli "whatever".  Ihan sama, yhdentekevää, tympeää. Toisaalta, kyllä tuli pohdittua konsertin jälkeen hyvinkin paljon tätä teosta ja ihmeteltyä, että miksi... Syvällisemmän yhteyden luontoon ja tähän maailmaan antoi Cantus arcticus. Ei mitään suuria säväreitä tästä konsertista kuitenkaan.

Onneksi muusikon vaimona ei tarvinnut maksaa konsertista kuin euro. Lapsi ei tällä kertaa ollut mukana. Ehkä olisi ollut mielenkiintoista kuulla hänen mielipiteensä. Ehkä tämä olisikin ollut kaikessa yksinkertaisuudessaan lapselle mieluisaa musiikkia. Tai sitten aliarvoin lapsia, ja tytöllänikin olisi ollut normaaliakin vaikeampaa pysyä paikoillaan.

En itse asiassa katsonut kelloa kun teos alkoi, joten en tiedä oliko kesto lähempänä 40 minuuttia vai tuntia. Vieressäni istunut nainen kyllä vilkuili kelloa aika tiuhaan kappaleen aikana, ja lähti aika nopeasti pois kappaleen loputtua. Yleisö taputti moneen kertaan säveltäjän, kapun ja solistit kumartamaan. Tykkäsiköhän joku oikeasti tästä musiikista, vai taputtivatko he noinkin riemukkaasti vain siksi, koska kantaesitykselle kuuluu?

Kapellimestarin otteita voisin kommentoida sen verran, että Jani Sivénin johtamisesta huomasi, että kuoronjohtaja  on kyseessä. Myös silloin, kun hän johti pelkkää orkesteria. 

Käsiohjelmassa oli mielestäni pieni puute. Kortekankaan kappaletta oli kutsuttu laulamaan San Fransisco Choral Societyn jäseniä. Siis kuoron, joka oli yksi teoksen tilaajista. Kuoron nimi kyllä luki ohjelmalehtisessä, mutta siitä ei ollut esittelytekstiä. Kun alkuviikosta katsoin Filharmonian sivuilta konsertin tietoja, juuri tuon kuoron nimi vaikutti kiinnostavalta. Miksi he ovat täällä? Konserttiohjelmassa oli kyllä esitelty solistit, Pirkan pojat, orkesteri... Kaikki muut paitsi tuo kuoro. No, toimittajana halusin ottaa siitä selvää, ja sainkin haastatella paria kuorolaista. Tosin en tiennyt etukäteen edes ketä haastattelen, enkä muutenkaan hommasta paljon mitään, mutta ihan mielenkiintoisia asioita sain kuitenkin selville pikahaastattelussa. Tosin harmikseni en sitä, kuinka kuoro oli päätynyt yhdeksi teoksen tilaajista.

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Sirkus Finlandia

Meillä oli viime vuonna tytön kanssa sellainen diili, että jos soittaa tietyn määrän "rakseja", urakointi palkitaan esimerkiksi leffareissulla, tai mitä tyttö nyt toivookin. Sellainen rajoitus systeemissä on, että palkinto on jotain yhdessä tekemistä, ei tavaraa. On käyty teatterissa, leffassa, millon missäkin. Kesäaikana soittaminen ei olisi voinut tyttöä vähempää kiinnostaa, enkä odottanut kovin suurta intoa nyt syksyllä soittotuntien alkaessakaan. Muutama viikko sitten kuitenkin kadulla kävellessämme tyttö bongasi Sirkus Finlandian mainoksen. Yllättäen alkoi soitto taas maistua.

Jostain lehtiartikkelista kyllä luin jonkun asiantuntijan mielipiteen, että soittoasioissa sun muissa lahjominen ei olisi suositeltavaa. Että lapsi kyllä soittaa, jos aidosti sitä haluaa. Että on väärin, jos siihen soittimeen tarttuu palkinto mielessä eikä aidosta musisoinnin riemusta. Pah, sanon minä. Ei ainakaan tuo meidän vekara osaa vielä olla pitkäjänteisesti innostunut. Soitto on välillä kivaa, välillä ihan tyhmää. Eihän tässä olisi mitään järkeä, jos antaisin sen harrastaa tuuliviirimielensä mukaan. Joka toinen viikko alotettaisiin uutta soitinta, välillä jotain urheilulajia ja vaihdettaisi taas viikon päästä... Pienellä kannustimella pitkäjänteinen työskentelykin tuntuu onnistuvan. Vaikkakin joskus se ainoa syy soittaa soittoläksyjä olisi lapselle se, että vielä kun muutaman kerran soittaa, pääsee leffaan...

Tänään sitten oli se odotettu päivä, kun ahkeroinnilla ansaittu sirkusreissu oli luvassa. Viime vuonna kävimme myös Sirkus Finlandian esitystä Tampereella katsomassa.

Esitykset olivat hieman vaihtelevia. Tylsin oli taskuvaras. On ihailtavaa, kuinka hyvin ulkomaalaiset esiintyjät opettelevat puhumaan suomea kiertueen vuoksi, mutta tässä numerossa kieli oli ongelma. Taskuvaras kiersi yleisössä pöllimässä tavaraa millon keneltäkin. Mutta tehoa meinasi viedä se, ettei "uhri" eikä muukaan yleisö meinannut saada selvää puheesta. Tyttö sanoi jossain vaiheessa, että tylsää, milloin tämä loppuu. Minun piti toistaa perässä melkein kaikki, mitä taskuvaras oli sanonut, koska siitä ei lapsi selvää saanut. Pikkuyleisö alkoi käydä levottomaksi. Minä en älyttömästi arvostanut myöskään Aleksi Martinin avausnumeroa. Tai olihan siinä paljon jännitystä ja taitavaa tarkkuutta, mutta en kyllä arvosta jalkajousella (vai mikä se pyssy nyt oli) yleisöön osoittelua, vaikka ei jousta siinä ollutkaan. Ehkä sirkuksessa esitysjärjestys on aika tarkkaa suunnittelua vaativa asia. Alussa yleisö ei ole vielä oikein lämmennyt, ja loppua kohden varsinkin pienillä alkaa keskittyminen jo herpaantua. Toisaalta Aleksi Martinin avustajana toimineen Liina Aunolan taiteilu ilmassa oli hienoa katseltavaa. 

Kun jenkkiläinen Melanie Chy tuli lavalle, ajattelin, että tämä on tosiaan "koko perheen" sirkus. Tässä oli mieskatsojat otettu erityisen hyvin huomioon. Toisaalta mietin, että sirkuksessa on aika paljon nimenomaan fyysisiä numeroita, ja eihän niitä säkki päällä tehdä. Ihmiskropan ylistystähän sellaiset temput ovat. Silti tästä esityksestä tuli fiilis, että ei paljon tarvitsisis pidemmälle mennä, että se olisi sopinut myöhäiseen kellonaikaan jollekin klubille. Ehkä syynä ei ollut edes moottoripyörän selässä kummallisiin asentoihin taipuva hyväkroppainen nainen pienessä nahka-asussaan, vaan se olemus ja flirtti. Toisaalta, yleisö ei ollut vielä ihan lämmennyt taputtamaan esityksille, joten kai hänen oli pakko vähän iskeä silmää ja tehdä ilmeillä töitä, että ihmiset hoksaavat taputtaa.

Fysiikasta puheen ollen, minun suosikkiesitykseni oli koko show'n päätösnumero, Messoudi Brothersin taidokas akrobatia ja tasapainoilu mitä erikoisemmissa asennoissa. Pidän sirkuksessa muutenkin numeroista, joissa on akrobatiaa. Piti vain ihmetellä, että kuinka ihmiskroppa tuollaiseen pystyy? Sirkuksessa muutenkin mielestäni juju on siinä ihmetyksessä, kuinka mahdottoman oloisesta tulee mahdotonta. Taikatempuissa on kyllä jotain lumoavaa, eikä minua tavallaan edes kiiinnosta tietää, miten ne tehdään. Meillä oli hyvät paikat, ihan A-katsomon eturivissä kyätävän vieressä. Siinä keskikäytävällä tapahtuikin paljon myös ohjelmanumeroita. Juontaja, taikuri Timo Kulmakko teki perinteisen metallirengas numeron siinä aivan vieressä. Vaikka näin siinä 20 sentin päässä naamastani, kuinka  kaksi yhdessä olevaa rengasta irtosivat, en kyllä tajunnut mitä tapahtui. Tai kun oma tyttöni sai vetäistä irti renkaan, joka oli kahden renkaan välissä. Jännityskin kuuluu sirkukseen. Suoraan sanottuna en ole varma, oliko sen vaijerilla ilman mitään käysiä tai verkkoa taiteilleen Ramonin tarkoitus tippua roikkumaan yhden käden varaan vai ei. Ainakin se muistutti siitä, että aikamoisella riskillä siellä ylhäällä taiteillaan. Mietin vain, että tarvitseeko olla kovinkaan suuri lapsen yllättävä kiljahdus tai muu, mikä saisi vaijerilla tasapainoilevan säikähtämään ja menettämään tasapainonsa?

Jotkut esitykset menivät ohi jotenkin hätäisesti. Duo Events taikoi kyllä hienosti tulesta suden häkkiin, mutta sitten esitys olikin jo loppunut, kun sen luuli vasta pääsevän vauhtiin. 

Tytön mielestä pellet olivat parhaita. Klovnit kyllä kuuluvat sirkukseen. On aina hassua, jos joku saa kananmunan päähänsä tai vettä niskaansa. Nämä klovnit osasivat soittaa saksofoniakin, ihan hienolta ja numeroon sopivalta kuullosti soittokin. Lapselle tärkeää oli myös se, että sai tuhlata omia rahojaan kaikkeen krääsään. Joskus pitää vaan äidin antaa periksi ja antaa lapsen ostaa rahoillaan seitsemän euron muovinen vilkkuva härpätin. Ja viiden euron pehmonorsu niiden kymmenien kotona odottavien kaveriksi. Ja kolmen euron kameliratsastus. Se oli kyllä minunkin mielestäni järkevä investointi. Poniratsastusta on tarjolla kyllä joka tapahtumassa, mutta kamelin selkään pääsee harvemmin. Taisi olla sen verran ikimuistoinen juttu, että ei sekään haittaa, ettei kameraa ollut mukana.

Sitä täytyy kyllä ihmetellä, miten paljon trafiikkia siellä yleisössä oli. Ehkä sitten lapsilla ja aikuisillakin tulee niin kamala pissahätä kesken kaiken, että pitää laukata ees taas. Isoin vaellus oli tietenkin väliajan jälkeen. Kyllähän sitä juontaja sanoo ennen taukoa, että esitys alkaa 20 minuutin kuluttua, mutta silti olisi mukavaa kuulla joku kuulutus tai torven töräys, että esitys jatkuu kohta. Nyt olimme vessassa jonottamassa käsien pesulle, kun musiikki alkoi soida. Kun pääsimme paikoillemme, varmaan puolet toisen puoliskon ensimmäisestä numerosta oli mennyt. Tosin se taisi olla aika lailla sama, kuin herra sirkustirehtöörillä viime vuonnakin. Onko sen tarkoituskin olla ohjelmanumero, jonka aikana ihmiset ehkä hoksaavat lähteä valumaan takaisin sisälle? No, paikallaan ajoissa istuvan yleisönkin näkökulmasta kaikki kulkeminen esitysten aikana on aika kurjaa. Monissa ohjelmanumeroissa voi tapahtuaa jotain jännää juuri sillä sekunnilla, kun joku jättiläinen kulkee nenäsi edestä omalle paikalleen. Minulla ei ole hajuakaan, mitä se miniponi lavalla teki, kun joku perhe hiissasi ohi juuri silloin. Sitten se poni jo jolkotti pois.

Sellaisen vinkin voisin antaa sirkukseen meneville, että kannattaa ottaa korvatulpat mukaan. Monilla pienillä olikin kunnon kuulosuojaimet korvilla. Etenkin trumpettia soittanut klowni Totti Alexis töräytteli niin kovaa, että korvat olivat kovilla, vaikkei hän aina siinä vieressä soittanutkaan.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Tervetuloa Tampereelle, Rouvali!

Tampere Filharmonia
Pe 6.9. klo 19 Tampere-talo
Santtu-Matias Rouvali, kapellimestari
Kari Kriikku, klarinetti
R. Strauss: Ruusuritari-sarja
Saariaho: D’OM LE VRAI SENS klarinetille ja orkesterille
Dvorák: Sinfonia nro 9 ”Uudesta maailmasta”

Tätä konserttia odotin. Sain perehtyä konserttiin työn puolesta ja haastatella solistia ja kapellimestariakin, joten hieman erilaiset lähtökohdat oli lähteä tätä konserttia kuuntelemaan kuin normaalisti. Yleensä en kovin paljon jaksa teoksiin etukäteen perehtyä, vaikka olisikin outoja kappaleita.

No paljon tuttua tässä konsertissa olikin. Kun joskus teininä ostin viikkorahoillani ensimmäisen klasarilevyni kaupasta, yksi levyistä oli juurikin Uudesta maailmasta. Ruusuritariin en ole koskaan perehtynyt, eikä ole ollut niin väliksikään. Jotenkin sellaista tekopirteää ja välillä tekopaatoksellista humppaa ja valssia. Työn puolesta kuuntelin sitä levyltä vähän ennen, en jaksanut kokonaan. En nyt jaksanut konsertissakaan kovin tarkkaan keskittyä, vaikka oli siinä hetkensä. Keskityin katsomaan kapellimestaria, joka näytti Vili Vonkan ja Maija Poppasen sekoitukselta. Jotenkin näytti siltä, että Rouvali kiskaisee valtaisan takkinsa sisuksista sateenvarjon ja poppasee ilmoihin. Aika vauhdikasta menoa.

Saariahon klarinettikonsertto D'om le vrai sens oli se, mitä erityisesti konsertista odotin. Olin aiemmin nähnyt televisiosta RSO:n soittamana saman konserton, mutta siitä on aikaa. Tällä viikolla kävin kuuntelemassa yhden Filharmonian harjoituksen ja jonkin verran kuuntelin teosta levyltäkin. Tässä teoksessa uskoisin, että etukäteen perehtyminen oli ihan hyväksi. Toisaalta oli typerää tietää etukäteen, mitä solisti tekee missäkin osassa. Mutta ei se poistanut esitystilanteen viehätystä ja ainutlaatuisuutta. Solistin rooliin kuuluu tässä teoksessa niin paljon muutakin kuin sävelillä ilmaisua. Kari Kriikku todella eli roolissaan. Voi todella sanoa, että hän omistaa teoksen. Tietenkin sitä helpottaa tosiasia, että Saariaho sävelsi teoksen nimenomaan Kriikulle soitettavaksi. Pakko korostaa sitäkin, että tässä teoksessa aistit todella saivat monipuolista virikettä. Solistin liikkuminen salissa ei jäänyt irralliseksi. Valot, eleet, ihan kaikki toivat musiikkiin oman lisänsä. Ja tietenkin se itse soitto. Ihan velho klarinetistiksi tuo Kriikku. Ihmeellisiä asioita sitä voikin soittimella tehdä, eihän siinä ollut mitään rajoja.

Etukäteen luin siitä, mikä Saariaholla on ollut teoksen sävellyksessä lähtökohtana: myöhäiskeskiajan ehkä merkittävin säilynyt taideteos, Neito ja yksisarvinen. Loppujen lopuksi en konsertissa muistanut enää osien nimien järjestystä, mutta ajatuksen tasolla se tuntui tuovan jotain lisää tunnelmaa, että tiesi teoksessa olevan kyse aisteista, ja viimeisen osan kohdalla mysteeristä. Eipä silti, tuskin nekään ihan kylmäksi jäivät, jotka eivät lukeneet mitään teoksesta etukäteen. Joku oli tulostanut taideteoksen kuuden gobeliinin kuvatkin konserttiin mukaan, minä en nyt niin pitkälle mennyt.

En ole tainnut kuulla mitään Saariahon teosta aiemmin konsertissa. Nykymuusikin säveltäjistä sanoisin ihan mutulla, että Saariahon musiikki on kyllä harvinaisen miellyttävää. Vaikea löytää tässä oikeita sanoja sitä kuvaamaan. Mutta siis, vaikka tässäkin teoksissa kuullaan ihmeellisiä vinkunaääniä, koko ajan tuntui miellyttävältä kuunnella. Ei siis mitään melusaastetta.  

Dvorák oli mukava kuulla, en ole tainnut koskaan kuulla sitä konsertissa. Tavallaan on hauskaa kuunnella teosta, jonka tuntee niin hyvin, että voisi laulaa mukana. Toisaalta sitä on hieman sen tuttuuden vanki. Etenkin, jos on kuunnellut sitä samaa levytystä, mieli laulaa kappaletta sen levytyksen fraseerauksen mukaan. Toisaalta tänään se ei juuri haitannut, ehkä Rouvalin tempovalinnat  ynnä muut olivat niin samanlaisia kuin mihin olen tottunut. Pidin terävästä otteesta, joka etenkin jousilla oli. Uudesta maailmasta on hauska sekoitus jykevää menoa ja pauhua, sekä hempeää ja kevyttä lyyrisyyttä. Toisen osan alku englannintorvisooloineen on jotenkin aina saanut herkistymään, ja hieno soolo tänäänkin kuultiin. Sanoisin, että oli hyvä versio. Ainoa, mitä ehkä jotenkin jäin kaipaamaan, oli vaskipuolen terävyys. Se jäi jotenkin vaisuksi odotuksiini verrattuna.

Konsertin lopussa saatiinkin yllätys, kun Rouvali otti mikrofonin käteensä ja puhui muutaman sanan. Sen jälkeen kuultiin Rouvalin marimbaesitys. Siinä oli vauhtia ja meininkiä, ei paljon haitannut muutama hutisävel. Tunnelma oli hieno. Tuntui siltä, että yleisö otti uuden taiteellisen johtajan vastaan virallisessa kauden avauksessa lämpimästi, ja Rouvali otti yleisön vastaan lämpimästi. Aidon oloinen kaveri, vaikka show-miehen elkeitäkin löytyy.

Pakko vielä pohdiskella akustiikka-asioita, nyt kun Musiikkitalon konsertit ovat tuoreessa muistissa. Tosin pitäisi vielä istua Musiikkitalossa siellä orkesterin edessä, niin voisi verrata kunnolla. Mutta siis, Tampere-talossa tuntuu ääni tulevan jotenkin suoraviivaisemmin ja täyttävän tilan jotenkin täydemmin kuin Musiikkitalossa. Musiikkitalo on jotenkin herkempi, ehkä se on samaan aikaan hyvä ja huono asia.

Ja otetaan tähän vielä 8-vuotiaan näkökulma: Tänään ei ollut helppo konsertti, väsymys taisi painaa vähän jo ennen konserttiin tuloa. Kun Saariahon konserton alussa salissa valot sammuivat, alkoi tyttöä väsyttää kunnolla, ja äkkiä hän hakikin sopivaa uniasentoa. Olin nimenomaan ajatellut, että tämä teos olisi hänen mielenkiintoista nähdä, koska se on niin erilainen visuaalisesti. Välillä tyttö kurkki silmiensä raosta, mitä tapahtuu, mutta taisi mennä näköaistin osalta suurilta osin ohi. Teoksen lopussa, jossa viulistit lähtevät vaeltamaan portaille ja tulivat meidänkin viereemme, tökin tytön avaamaan silmänsä. Väliajalla yritin viritellä keskustelua, että eikös ollutkin jännää ja erilaista. Hänen mielestään se oli aivan sama, minkä ihmeen takia siellä muka piti liikkua. No, suhtaudun tällä hetkellä varauksella noihin lakonisella äänellä annettuihin arvioihin. Klarinettikonsertosta irtosi vain sellainen kommentti, että välillä ne äänet kuulosti ihan vuohen pieruilta. Ohi taitaa olla se aika, kun tuolta muksulta saisi oikeasti aitoja vastauksia kysymyksiin. Joku ihme asenne päällä koko ajan. Dvorák meni tytöllä aivan sopivan uniasennon etsimiseksi, asento vaihtui vähän väliä. Yritin hillitä sitä hääräämistä aina hiljaisissa kohdissa. Mutta taisi olla vähän vaikeaa olla siinä penkissä. Ensi viikolla taidan mennä konserttiin yksin.

Sitten tuli mystinen herääminen, kun Rouvali tarttui mikkiin. Tyttö tuumasi saman tien, että kapellimestari vaikuttaa hauskalta tyypiltä. Pitäisi kutsua se meille kylään, että hän saisi kertoa Rouvalille pari "hyvää" koulussa oppimaansa vitsiä. Rouvali varmasti kuulemma nauraisi niille. Epäilemättä. Rouvalin esittämä marimbabiisi oli tytön mielestä konsertin kohokohta. Ellei se sitten ollut väliajalla syöty jäätelö, joka on tehty Tampere-talon oman lehmän maidosta. Kun mainitsin viikko sitten kotona, että tällaista jäätelöä Tampere-talossa myydään, sitä onkin vaadittu hanakasti. Ihan hyvää se olikin.

RSO:n kauden avaus

RSO:n kauden avaus
Musiikkitalossa 4.9.2013


  • Tüür: Klarinettikonsertto Peregrinus Ecstaticus, kantaesitys (Ylen tilaus)
  • Ravel: Daphnis et Chloé
  • Kapellimestari: Hannu Lintu 
  • Solisti: Cristoffer Sundqvist, klarinett


Minulla ei ollut alun perin minkäänlaista suunnitelmaa istua Musiikkitalossa kuuntelemassa konserttia keskiviikkoiltana. Mutta koska olin Musiikkitalossa ja lippukin järjestyi konserttiin, tietenkin käytin mahdollisuuden hyväksi.

Tosin en ehtinyt kuulla konsertista kuin ensimmäisen puoliskon. Ehkä tämä ei olisi ollut niin pitkä kuin Concertgebouw'n konsertti, mutta myöhään olisin kotona taas ollut, jos olisin loppuun asti jäänyt. Klo 21 junaan ehtisi konsertista ehkä tuurilla, ja silloinkin olisi kotona vasta klo 23 jälkeen. Melko myöhäistä sekin, kun herätyskello piippaa aamuisin 5.30. Seuraavaan junaan 21.19 ehtisi varmaan melko todennäköisesti, mutta kotiovella olisin vasta puolen yön jälkeen. Siitä jos myöhästyy, saapuu Tampereen asemalle vasta 00.40. Olisi ahdistavaa istua konsertin lopussa kelloa kytäten ja sitten rynnätä kamalaa vauhtia narikalle ja asemalle. Keskiviikkonakin meni myöhään, vaikka lähdin väliajalla.

Ehdin kuitenkin siis kunnella Erkki-Sven Tüürin Klarinettikonserton. Paikka minulla oli jälleen orkesterin takana, tällä kertaa H-katsomossa. Voin sanoa, että kyllä häiritsi. Viime viikolla pianosolistin sentään näki, mutta nyt sai katsella pelkkää selkää. Solisti Cristoffer Sundqvist soittaa ilmeikkäästi, nyt en nähnyt siitä mitään muuta kuin heiluvan selän. Vaikka musiikki onkin enemmän kuunneltavaa kuin katseltavaa taidetta, minusta oli typerää olla siellä lavan takana. Oli hienoa olla kuitenkin ylipäätään paikalla, eikä tietenkään saa valittaa istumapaikasta, josta ei ole itse maksanut. Mutta kirjoitan tämänkin ajatuksen tänne, jotta sitten kun on itse lippuostoksilla osaa valita paikan ehkä paremmin.

Musiikkitalossa yskiminen ei ole kovin siisti juttu. Kun tietää, kuinka se yskä pamahtaa koko salissa, ei haluaisi olla se toisten musiikkielämyksen saastuttaja. No, sain kyseenalaisen kunnian röhäistä pari kertaa. Kurkkua alkoi kutittaa, vähän aikaa koitin pidättää niin, että kyyneleet valui silmistä. Mutta pakko se oli saada se kutina pois... Ehkä tästä johtuen missasin kyllä konsertosta jonkun punaisen langan. Toisaalta päällimmäiseksi fiilikseksi ylipäätään jäi tästä teoksesta se, että sen parasta antia olivat hetket soinnissa, välillä klusterimaiset pitkät sointimaailmat, joita kuunteli mielenkiinnolla. Padat ja muut lyömäsoittimet toimivat myös hyvin. Kun kappale loppui, en kyllä muistanut enää mitään siitä, mitä alussa tapahtui, joten vaikea esittää tässä mitään sen kummempaa arviota.