sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Soittamisen kaipuu

Tämä kirjoitus on niin henkilökohtainen, että vähän pelottaa. Minun on silti pakko kirjoittaa suhteestani soittamiseen, koska tämä asia ei päästä minua rauhaan. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka pohdiskelee tällaisia, joten ehkä tämän lukemisesta voi olla jotain iloa jollekin. Tästä postauksesta tulee kilometrin pituinen ja poukkoileva, mutta antaa tulla.

Aloitetaanpa ihan alusta:

Tarina kertoo, että olen joskus 4-vuotiaana saanut kohtauksen isosiskon pianomatineassa. Olin huutanut: "Miksi pienet tytöt eivät saa soittaa?!" Oli minut istuettu matinean päätteeksi istumaan flyygelin ääreen, sitä en tiedä uskalsinko soittaa säveltäkään. Myöhemmin aloitin pianotunnit kansalaisopistossa. Jonkin ajan kuluttua aloitin paikallisessa pienen musiikkiopiston pienessä sivutoimipisteessä. 12-vuotiaana muutin Helsinkiin ja pienen musiikkiopiston pienet touhut vaihtuivat vähän isomman konsan toimintaan. Sitten käteni hajosivat, eikä pääkään kestänyt pianonsoittoa. 9-luokkalaisena päätin, etten ikinä tule koskemaan pianoon. Halusin silti soittaa jotain. 9. luokalla musiikkiluokan teemana oli jazzin historia. Sitä kautta kiinnostuin saksofonin äänestä. En vieläkään ymmärrä miten minä, enemmän tai vähemmän arka teini, sain aikaiseksi soittaa saksofoniopettajalle ja järjestettyä soittimen vaihdon kesken lukuvuoden. Saksofonin soittaminen olikin aivan huikeaa ja neljässä vuodessa olin suorittanut koko musiikkiopiston. Sitten piti hakea toiselle asteelle, jos aikoi vielä jatkaa opetuksessa. Sinne menin, mutten missään vaiheessa uskonut, että minusta tulee ammattimuusikko. Sitten menin yliopistoon ja valitsin toisen uran. Nyt minua tuskastuttaa.

Nyt sama tarina vähän syvemmältä:

Minä en ikinä rakastanut pianon soittoa. Sanoisin, että olin syyntakeeton soitinvalintaani. En edes tiennyt, mitä soittimia on olemassa, ja isosiskon matkiminen tuossa iässä on muutenkin luontevaa. Pienellä paikkakunnalla ei soitinvalikoima ollut huima. Pianon lisäksi siellä soitettiin ainakin viulua ja harmonikkaan, ehkä selloakin. Muistan, että ala-asteella luokkakaveri kävi sadan kilometrin päässä huilutunneilla. Aloitin pianonsoiton suzuki-metodilla, mutta ei sillä varmaan kovin pitkälle menty. En tiedä mistä johtui, mutta ehdin soittaa pianoa aika monta vuotta, ennen kuin joku huomasi, etten osaa nuotteja. Muistan olleeni jotain 8–9-vuotias, kun äiti teki sellaiset kortit, joissa toisella puolella oli piirrettynä nuotti viivastolla ja toisella puolella nuottinimi. Itkun kanssa niitä opettelin. Mun musiikinteoriapohjani on surkea. Olin jo menossa 2/3-tutkintoa pianolla suorittamaan, kun joku huomasi, etten ole käynyt millään teoriatunneilla. Jonkun viisaan päätös oli sitten pistää minut suoraan 2/3-teoriaan. Kopioin kaverin 1/3-teorian vihkon ja yritin niitä opetella, mutta eihän siitä mitään tullut.

Sitten tuli muutto Helsinkiin. Siellä oli teorioissa alkavat ja jatkavat kurssit, eli siinä missä maalla oli käyty asiat vuodessa, helsinkiläiset olivat käyneet ne kahdessa. 3/3:n alkavalle teoriakurssille mennessäni olin istunut teoriatunneilla vuoden, kun ne muut olivat olleet neljä vuotta. Olin niin pihalla. Ei minulle oltu opetettu solmisaationimiäkään. Myöhemmin kyllä pidin esimerkiksi kenraalibassosta ja sointuanalyysistä, mutta etenkin solfapuoli on jäänyt minulle pimentoon. Sointukuuntelu ja melodiadiktaatit ovat erityisen hankalia. Prima vista  -laulussakin huomaan lopussa ajatuneeni ihan väärään sävellajiin.

Välillä jo musiikkia kuunnellessa minulle tulee sellainen olo, että aivostani puuttuu jokin musiikkipalikka. Joskus teininä suhtauduin musiikinteoriaan samoin kuin matikkaan: liian vaikeata, en osaa, miksi edes yrittäisin. Mun aivojani ei ole luotu tähän. Missään vaiheessa soitto-opintoja teoria ei liittynyt käytäntöön. Hahmottaisinko musiikkia eri tavalla, jos ymmärtäisin tuon teoriapuolen paremmin? En minä ole osannut ajatella, kuinka tietty sävellaji olisi tietyn luontoinen, tai mihin suuntaan mikäkin soinnun intervalli pitää virittää (pianistina vireistä ei tietty tarvinnut välittääkään). Jos joku on kysynyt, että missäs sävellajissa tuo sun kappaleesi menee, en ole nuottiin katsomatta sitäkään osannut sanoa. Olen soittanut säveliä toisensa perään, opetellut kappaleita ulkoa.

Niin kauan kuin vain muistan, halusin aina lopettaa pianonsoiton. Siinä joulun tienoilla aina päätin lopettaa, mutta äiti sanoi aina, että pitää soittaa maksettu lukukausi loppuun. Sitten kevätmatineassa oli aina niin kivaa ja kaikki kiitteli, että aina päätin jatkaa. Vuodesta toiseen sama homma. Maalla koko musiikkiopistotouhu, tai ainakin minun soitteluni, oli pelkkää puuhastelua. Helsingissä soitolla piti olla jokin päämäärä. Minun opettajani oli kuuluisa siitä, että hänen oppilaansa pärjäävät ja saavat aina tutkinnosta erinomaisen arvosanan. Minä muistan sen, kun hän kysyi minulta yhdellä soittotunnilla, että kuinka paljon olin harjoitellut edellisenä päivänä. Kaksi tuntia. Se ei kuulemma riittänyt, jos aikoo ammattipianistiksi. Olin silloin seiskaluokkalainen soittanut pianoa jo 7-8 vuotta. Silloin ajattelin, että enhän minä halua ammattipianistiksi, en ole koskaan halunnut. Musiikki ammattina ei ollut ollut minulle minkäänlainen mahdollisuus päässäni, vaikka toisaalta olin aina ajatellut, että haluan olla aina musiikin kanssa tekemisissä. Sikäli mikäli tuossa iässä ammatteja vielä valitaan. Mutta en kerta kaikkiaan keksinyt mitään syytä, miksi harrastan pianonsoittoa. Se oli tottumus ja tapa, mutten tainnut paljon nauttia siitä. Esiintymisestä olen aina pitänyt, mutta ei ollut kiva itkeä ennen ja jälkeen soittotunnin.

Kävin yläasteeni Kruununhaassa musiikkiluokalla. Tuo aika avarsi paljon käsitystäni musiikista. Huomasin myös, että ympärilläni on superlahjakkaita ihmisiä. Mitä mieltä minun on pimputtaa pianoa, jos joka nurkalla on minua parempiakin pianisteja? Tänä päivänä monet noista samaan aikaan yläasteella olleista ovatkin ammattimuusikoita tai muita luovia taiteilijoita. Minä en osannut nauttia soittamisesta. Kamarimusiikkikin pianistina oli kamalaa pakkopullaa. Soitin lähinnä nelikätisiä siskon kanssa. Sitten kun olisi pitänyt säestää jotain sellistiä, ei tullut mitään. En tajunnut, miksi minut pakotetaan siihen. Halusin soittaa mielummin yksin, jos sitäkään. Lopulta minut vapautettiin tehtävästä ja sellisti sai jonkun motivoituneemman säestäjän. Mitään muuta kamarimusiikkia ei ikinä ollut.

Yläasteen aikana käteni hajosivat. Pari vuotta taisi mennä, ennen kuin lääkärit huomasivat, että syynä on hermopinne rintalastassa eikä mikään rasitusvamma. Käsiäni potiessa olin ehtinyt olla välillä kokonaan soittamatta. Puolisen vuotta soitin vain yhdellä kädellä. Siihen kaatui viimeisinkin into ja sain opettajalta poikkeusluvan suorittaa sen 3/3-tutkinnon, vaikken saisikaan siitä erinomaista tai muutenkaan hyvää arvosanaa. Kolmosen taisin saada, eli eihän se mitään ole. Pianonsoitosta ei ole kyllä jäänyt paljon käteen. Vaikka opiskelin vuoden vapaata säestystäkin, en oikeasti osaa säestää. Muutaman kerran olen soittanut pianoa tuon lopettamisen jälkeen. Aika nopeasti rapistuneella tekniikalla saa taas kätensä kipeiksi, eikä piano muutenkaan ole houkutellut.

Kamalan negatiivista kirjoitusta. On minulla hyviäkin muistoja pianosta. Pikkutyttönä soitin pianoa musiikkileirillä. Siellä oli venäläinen opettaja, joka ei puhunut suomea, mutta yhteinen sävel löytyi joka kesä. Hän taisi pitää minusta, sillä sain vuosia postissa venäläisiä pianovihkoja soitettavaksi.

Soittimen vaihtaminen 15-vuotiaana muutti täysin suhtautumiseni musiikkiin. En lähtökohtaisesti suhtautunut saksofoniin kovinkaan kunnianhimoisesti. Ajattelin olevani niin vanha, etten voisi enää oppia uutta soitinta kunnolla. Kunhan soittelisin omaksi ilokseni, koska en halunnut olla soittamatta mitään. Rakastuin kuitenkin saksofoniin nopeasti. Muistan vielä sen, kuinka ylpeä olin omasta uudesta soittimestani. Äiti nauroi, kun kuljin fonin kanssa peilin ohi ees taas. Foni kiilteli hienosti. Olin innoissani ja ylpeä kuin lapsi. Pianoa soitin harvoin huvikseni. Harjoittelin, koska niin pitää tehdä. Saksofoni imaisi minut kuitenkin aivan uuteen maailmaan. Harjoittelin tunteja ihan vain soittamisen ilosta. Saksofoni tuntui heti minun soittimeltani. Pianon kanssa ahdistuin aina siitä, kun pitää seurata kahta viivastoa ja soittaa montaa eri ääntä samaan aikaan. Saksofonissa montaa sormea pitää liikutella saadakseen sen yhden äänen. Toki naamankin ja koko kropan pitää olla yhteistyössä. Sopii minulle paremmin. Minusta on aina tuntunut myös siltä, että kun soittimeen puhaltaa, se on jotenkin enemmän osa minua. Varmasti merkitystä oli myös opettajalla. Melkein nolostutti kuulla jotain kehuja soittamisesta. Itse asiassa se oli niin outoa ja noloa, että joskus alkuaikoina saatoin soittaa fonitunnilla tahallani väärin. Hyvänen aika, positiivinen palaute ja kannustava ilmapiiri, eihän ne kuulu soittoharrastukseen!

Soitin niin paljon, että minusta tuli varmaan aika nopeasti parempi saksofonisti kuin pianisti. Olin aika kunnianhimoinen soiton suhteen. Halusin soittaa hyvin ja minulle tuotti jotain sairasta mielihyvää soittaa kappaleita, jotka tuntuivat alussa mahdottoman vaikeilta.

Minä en missään vaiheessa ole halunnut lopettaa soittamista. Olisin halunnut jatkaa toisen asteen opintojen jälkeenkin, mutta sehän olisi tarkoittanut oikeita ammattiopintoja. Minä asetin soittamisessa koko ajan tavoitteita tulla paremmaksi ja oppia lisää. Minulla ei kuitenkaan ollut sitä konkreettista tavoitetta, että soittamisesta tulisi ammatti. En tiedä miksi, en ikinä ainakaan uskaltanut sanoa sellaista ääneen.

Tai olihan minulla muutama vuosi sitten opiskelupaikka ammattikorkeakouluun musiikkipedagogin opintoihin, mutta luovuin siitä. Oli pieni lapsi, oli yliopisto ja työtarjouskin tuli samaan sumaan. Soittamista ei ole järkeä opiskellla, jos ei ole aikaa treenata. Niinpä valitsin sen työtarjouksen ja ajattelin opiskelevani soittoa sitten myöhemmin. Tein valinnan järjellä, en sydämellä. Järki sanoi, että kannattaisi ehkä käyttää aikansa ja energiansa johonkin, mistä ehkä on eurojakin joskus luvassa.

Monta vuotta rakentelin mielessäni suunnitelmaa, että minusta tulee sellainen sekatyöläinen, joka opettaa soittamista parina päivänä viikossa, kirjoittaa freelancerina kulttuurijuttuja ja soittaa kamarimusiikkia lopun ajasta. En kuitenkaan ole tehnyt sellaisia valintoja, että suunnitelma voisi toteutua. Ei auta, että puhun kuinka haluan soittaa, jos en soita. Valehtelisin jos sanoisin, että suunnitelma olisi ollut mahdoton toteuttaa. Haastava kyllä, mutta se ei ole minulle mitään uutta. Ehkä tämä on itsetuntokysymys, en ole uskaltanut luottaa siihen, että se onnistuisi. Tätä kirjoittaessa tulee mieleen, että ei ole vielä myöhäistä. En ole vielä edes kolmikymppinen, joten äkkiäkös sitä vielä yhden tutkinnon opiskelisi...

Puhallinsoitin on armoton. Heti huomaa, jos ei ole harjoitellut. Joku on sanonut, että puhallinsoittajalla kestää viikon tauon jälkeen kaksi viikkoa päästä siihen, missä oli ennen taukoa. Minulla ei tämän arjen keskellä ole aikaa enää niihin viisituntisiin soittosessioihin. Olen yrittänyt järkeillä, että tehokkaalla harjoittelulla saa kyllä hyviä tuloksia ja vartti päivässä pitää kyllä perustatsin yllä. Ongelma vaan on se, että en soita sitä varttia päivässä. Tietenkin on päiviä, jolloin paahtaa aamusta iltaan jonkun kiireen parissa eikä sitä varttia ehtisikään soittaa. Usein kuitenkin minulla on aikaa katsoa paskaa telkkarista paljon kauemmin kuin se vartti. Viimeisin tauko soittamisesta oli kestoltaan 2,5 kuukautta. Työni radion aamujuontajana vie veronsa. Usein suuntaan töiden jälkeen suoraan sohvalle päiväunille. Tämän viikon maanantaina pyöräilinkin pitkästä aikaa treenikämpälle kokeilemaan, mahdanko saada ääntä tuosta torvesta enää ollenkaan.

Kun pitkän tauon jälkeen taas tarttuu soittimeen, soitto on usein masentavaa räpellystä. Naaman lihakset menevät nopeasti maitohapoille. Tuntuma äänen virittämiseen on kadonnut. Korvat kuulevat, että matalaksi jää, mutta sormet, naama ja kurkku eivät osaa toimia. Päässä soi se, miltä musiikin pitäisi kuulostaa, mutta ulos tulee jotain aivan muuta. On raivostuttavaa tietää, että parin päivän treenillä saisi jonkun kohdan menemään, mutta ei ole sitä paria päivää. En kestä soittaa huonolla saundilla ja väärin. Olen ehkä hieman ehdoton tyyppi. Kaikki tai ei mitään. Täydellisesti tai ei ollenkaan. Miksi en sitten soita kunnolla? Ei ole mitään, mitä varten soittaa. Aina välillä innostun soittamaan asteikkoja ja kappaleita. Saatan innostua jammailemaan. Sitten hoksaan, että yksinhän minä soitan. Soittaminen on minulle jotain terapiaa ja itseilmaisua, mutta en silti näe paljon ideaa soittaa ilman yleisöä.

Nyt tauon jälkeen ääni tuli yllättävän helposti ja virekään ei ollut niin pielessä kuin yleensä. Tällä viikolla soitin neljä kertaa, alle puoli tuntia kerrallaan. Ei naama kestäisi enempää. Naamalihasten hyvä kunto näkyy siinä, onko hymykuopat näkyvissä vai ei. Ei ole hetkeen näkynyt. Suhteeni saksofoniin on ollut viime vuosina melko angstinen. Tälläkin viikolla olen ollut välillä todella onnellinen, ihan vain asteikkoja soittaessani. Soittaminen on niin tärkeä osa minua, että jos en soita, minusta puuttuu jotain. Samalla se säälittävä asteikkojen räpeltäminen tuntuu niin ahdistavalta: Tässäkö tämä on? Soitan täällä yksin, en edes mitään oikeita kappaleita.

Minulla on jokin sisäinen tarve soittaa ja esiintyä, mutta elämä vaan kulkee vauhdilla, enkä minä soita enkä esiinny. Välillä vaivun voivottelemaan itseäni, vaikka tiedän kyllä, että ei siitä voi syyttää ketään muuta kuin itseänsä, että ei ole ollut rohkeutta edes yrittää.

Muusikon ammatti vaatii jotain heittäytymimskykyä, mitä minulla ei ole silloin ratkaisun hetkillä ollut. Olen nuottiriippuvainen perfektionisti. En uskalla improvisoida, koska siinähän voisi tulla soittaneeksi jotain typerää. Turvallisempaa soittaa jonkun viisaan säveltäjän kirjoittamia säveliä. Ilmaisukykyä minulla mielestäni on aina ollut, mutta se ei taida riittää. Toisaalta en ole koskaan unelmoinut mistään solistin urasta. Ja saksofonia harvoin orkesterissakaan tarvitaan.

Välillä mietin, mitä varten olen käyttänyt tuhansia tunteja elämässäni soittamiseen. Mitä se hyödyttää? Olisinko nyt viisaampi, jos olisin sen ajan käyttänyt vaikka kielten opiskeluun? Tai urheiluun? Nyt olisi vähän ryhdikkäämpi kroppa ja lenkillä käynti olisi tullut tavaksi. Toisaalta olen kuullut, että intensiivisen urheiluharrastuksen loppuminen voi tuntua ihan yhtä tyhjältä. Jos on koko lapsuutensa ja nuoruutensa urheillut ja suurina tavoitteina on juosta tosi kovaa tai hypätä pitkälle, voi tuntua vähän ontolta, kun niitä tavoitteita ei enää ole. Jos nyt ihan järjellä ajattelee, jonkun kepin viskaaminen mahdollismman pitkälle tai jonkun kappaleen opetteleminen ei vaikuta kovin hyödylliseltä tavoitteelta. Varmaan olisi järkevämpää opetella vaikka viljelemään perunoita tai neulomaan villasukkia.

Toisinaaan minun on vaikea perustella omalle, nyt jo 8-vuotiaalle, tytölleni harjoittelun tärkeyttä. Hänkin on aivan omasta tadostaan aloittanut soittotunnit. Hän aloitti kinuamisen joskus 5-vuotiaana. 6-vuotiaana käytin hänet musiikkiopiston soitinkokeilupäivässä. Sitä ennen poikkihuilu oli ollut se ykkösvaihtoehto. Siellä ei huilusta ääntä lähtenyt, joten tyttö päätti, ettei ainakaan mitään puhallinta ala soittaa. Kirkkourut olisivat kiinnostaneet. Pääsykoeilmoitukseen raksin kuitenkin kohdan, että soitinvalinta on vielä epävarma. Pääsykokeessa tyttö sai kokeiltavakseen monia soittimia, lähinnä niitä jämäsoittimia, mihin ei ole hakijoita paljon ollut. Tyttö marssi pääsykoehuoneesta ulos ja ilmoitti, että hän alkaa soittaa alttoviulua. (Siinä käytävällä odotelessa tuli huomattua näiden pikkuisten ihana itsevarmuus. Kaikilla meni koe omasta mielestään hyvin. Sitten oli niitä isompia pyrkijöitä, jotka olivat kovin jännittyneitä ja epävarmoja.) Alttoviulua on nyt soitettu kaksi vuotta vaihtelevalla innostuksella. Välillä tyttö sanoo, että soittaminen on liian rankkaa, siitä tulee läksyä. Tästä pääsemmekin siihen dilemmaan, että missä vaiheessa minun tehtäväni on sanoa, että ei ole pakko. Minä uskon oppineeni soittamisen parissa paljon pitkäjänteisestä työskentelyä, yhteyistyökykyä muiden kanssa (en vielä pianoa soittaessani), pettymysten kohtaamista, mokaamista ja siitä toipumista, onnistumista, esiintymistä jne... Ennen kaikkea musiikista on tullut minulle tärkeä keino ilmaista sitä, mitä päässä pyörii. Haluaisin kaikista angsteistani huolimatta, että minun lapsenikin saisi oppia saman. Ja palatakseni tuohon aiemmin kirjoittamaani, ei harrastuksessa se todellinen päämäärä ole heittää keppiä pitkälle tai oppia kappaleita, vaan oppia tekemään työtä tavoitteiden eteen.

Löydänhän minä paljonkin hyviä asioita, joihin musiikkiharrastus on johdattanut. Kuten jo sanoin, minulla on ollut "aina" sellainen olo, että haluan elämäni ja ehkä työnikin liittyvän jotenkin musiikkiin. Tosin silloin kun aloin opiskella toimittajaksi, en erityisemmin suuntautunut kulttuuritoimittajaksi, mutta jotenkin sitä ajatui sekä opinnoissa että työjutuissa aina jonnekin musiikin laitamille. Toimittajana olen saanut haastatella upeita muusikkoja, niin harrastelijoita kuin maailmankuuluja ammattilaisia. Olen päässyt mahtaviin paikkoihin. Mahtavin tähän asti on ollut Concertgebouw-orkesterin harjoitukset Amsterdamissa. Olen oppinut valtavan paljon musiikista keskustelemalla ihmisten kanssa ja artikkeleita kirjoittamalla. Nyt työni on hieman erilaista. Juonnan kolme tuntia joka arkiaamu Classicilla aamuohjelmaa. Tapaan paljon vähemmän ihmisiä ja haastattelut ovat lyhyitä, usein puhelimessa. Toisaalta, kuuntelen musiikkia melkein koko ajan ja seuraan entistäkin tiiviimmin ulkomaisia musiikkimedioita. Opin paljon uutta joka päivä. Olen myös ollut pari kesää kulttuurialalla tiedotushommissa, ja sekin on ollut mahtavaa. Kaikissa näissä hommissa on ollut jotain hyötyä siitä, että tiedän jotain musiikista ja olen itsekin soittanut.

Minulle työn mielekkyys on tärkeää. Toimittajana kyllä saan useinkin työstäni kiksejä. Kun tapaan inspiroivia ihmisiä ja perehdyn mielettömiin projekteihin, itsekin innostun. Monesti tunnen saaneeni jotain, joka minun pitäisi pystyä siirtämään omaan soittamiseeni. Olen varma, että nämä kaikki kokemukset treenikopin ulkopuolella ovat tehneet minusta paremman muusikon. Nyt pitäisi vain päästä sinne koppiin treenaamaan, ja myöhemmin esiintymään.

En varmaan edes luopuisi kokonaan toimittajan hommista, vaikka minulle nyt tarjottaisi mahdollisuutta vain soittaa. Ehkä ongelmani on se, että en ole halunnut tehdä valintaa. Minä haluan kaiken. Maailmassa on niin paljon asioita, joita haluaisin tehdä. Koska olen samaan aikaa perfektionisti, on vaikea hyväksyä sitä, että jos haluaa tehdä kaiken, ei voi millään antaa jokaiselle asialle sataa prosenttia. Soittamisen suhteen se on kaikista vaikeinta.

Tähän tekstiin olen purkanut paljon kaikkea patoutumaa. Joskus kieltämättä olen ajatellut, olisiko parempi, jos en olisi ikinä säveltäkään soittanut. Mutta ei, kyllä musiikki on enemmän antanut kuin ottanut. Musiikin kautta olen tutustunut mahtaviin ihmisiin. Olen saanut paljon kavereita ja tutustuin omaan mieheenikin. Soittamiseen on liittynyt aiemmin ja liittyy tälläkin hetkellä niin paljon tunnetta. Toisaalta valtavaa iloa, toisaalta niin paljon kyyneliä. En osaa olla ilmankaan. Vähän on hakusessa se, millä tavalla minä pystyn omaa muusikkouttani toteuttamaan. Vuosi sitten kävin kokeilemassa samoissa pääsykokeissa, jotka siis muutama vuosi sitten läpäisin. Soitin keväällä kyllä paljon, mutta pääsykoe jännitti aivan tajuttomasti. Lisäksi olin hölmö, enkä harjoitellut teoriaa. En tainnut päästä teoriakoetta läpi.

Haluaisin päästä tilanteeseen, jossa minulla olisi mahdollista soittaa riittävän kunnianhimoisella tasolla niin, että minä ja yleisökin nauttisi. Aivan, minun mielestäni soittamisen tarkoitus on esiintyminen. Minä en ole onnellinen, jos soitan vain itselleni. Joskus ajattelen, että ei se välttämättä ole juuri soittamista, mitä kaipaan. Haluan olla luova jollakin tavalla, eikä toisten luovuuksista raportointi riitä, vaikka toimittajan työkin on parhaimmillaan luovaa. Ehkä tämä on jotain egoismia. Toimittajana pääasia ei ole koskaan minä vaan se asia. Taidan kaivata sitä kun jännittää, on lavalla yleisön edessä ja kaikki menee hienosti. Siitä fiiliksestä ei kyllä taida paremmaksi päästä. Se on niin hieno tunne, että on valmis ottamaan sen riskin, että jännittää, on lavalla yleisön edessä ja mokaa.

Nyt olen päättänyt taas soittaa edes sen vartin, melkein joka päivä. Jospa pikkuhiljaa taidot taas palautuisivat ja saksofoni saisi oman luontevan paikkansa tässä arjessa töiden ja perhe-elämän lomassa. Ehkä kirjoitin tämän päiväkirjamaisen vuodatukseni näin julkisesti, että tekisin asialle jotain. Että en sitten mummona kiikkustuolissa harmittelisi, että en soittanut vaikka halusin.