Länsimaisen musiikin historia: Romantiikka

Tämäkin blogikirjoitus tulee hyvinkin myöhässä siihen liittyneeseen Radio Moreenin ohjelmaan nähden, mutta tuleepahan kuitenkin.

Romantiikka! Tämä on niin minun aikakauteni. Olen tähän mennessä ehtinyt jokaisen aikakauden kohdalla sanoa, kuinka suurin osa musiikista ei ihan ole makuuni.

Romantiikan teostyypeistä lied on ollut minulle melko vieras. En ole koskaan opiskellut saksaa, enkä ole jaksanut perehtyä siihen, mitä niissä lauletaan. Jotain rakkaudesta kai. Etenkään nuorempana en paljon jaksanut kuunnella tuollaista laulumusiikkia. Vielä kun siinä on pianokin mukana.

Yleensä valmistaudun aikakaudesta kertovaan ohjelmaan kuuntelemalla musiikkia Spotifysta. Nyt kun netti ei  ollut kotona käytössä, hain kasan cd-levyjä kirjastosta kuunneltavaksi. Pahaksi onneksi palautin levyt jo, enkä edes muista mitä kaikkea kuuntelin. Oma levyhylly koostuu kyllä valtaosin juuri tämän aikakauden musiikista, joten kaikkea ei tarvinnut kirjastosta hakea.

Sain kuunnella taas ensimmäisiä ostamiani klassisia levyjä. Joskus teininä vaikutuin musiikinhistorian tunnilla kuunnelluista Berliozin Fantastisesta sinfoniasta ja Antonin Dvorakin 9. sinfoniasta niin paljon, että sijoitin viikkorahani niiden levytyksiin. Ostin samalla myös Dvorakin Slaavilaiset tanssit. En enää muistaa, mikä juuri näissä kappaleissa silloin sykähdytti. Varmaan se Berliozin synkkyys ja draama. Dvorakista en tiedä mikä. Joka tapaukessa, tänä päivänä nuo eivät enää kuulu ihan ykkössuosikkeihin. Berlioz on ehkä jopa hieman naiivia. Voin kyllä ymmärtää, että teiniminä tykkäsi juuri sellaisesta. Noista kolmesta cd-levystä Slaavilaiset tanssit nappaavat nykyään parhaiten, kaikesta kepeydestään huolimatta. Dvorakin sellokonsertto on kyllä huikea kappale. Voisin sanoa, että yksi suosikeistani ikinä.

Pidän romanttisesta orkesterista. 1800-luvulla sinfoniaorkesteri kasvoi mahtavaksi ja mahtipontiseksi. Brahmsin, Brucknerin ja Mahlerin sinfoniat on kyllä mahtavia. Bruckner on kiihdyttävän ahdistavaa, Mahlerin sinfonioiden kuorokohtaukset todella vakuuttavia. Brahms on tyylikäs.

Kun valitsen musiikkeja ohjelmaan tai ylipäätään kuunneltavaksi, taktiikkana minulla on valita jotenkin uskottavan oloinen levytys. Joskus voin tietty olla väärässä, mutta luotan isojen nimien laatuun. Etenkin jos on kyse sellaisesta musiikista, jonka suhteen en koe itse olevani kovinkaan hyvä asiantuntija. Schumannin lied-levyssä luki nimi Dietrich Fisher-Dieskau, joten ajattelin sen olevan kelpo levytys,  ja niin olikin. Itse asiassa lied pääsi yllättämään. Liedistä löysin kauniita herkkiä melodioita, intiimiä tunnetta. Lied taitaa olla vähän niin kuin jazz: toimii levylläkin, mutta vielä parempaa olisi olla jossain pienessä tilassa, jossa näkisi esiintyjät ja voisi elää musiikin mukana. Pitäisi vielä jaksaa perehtyä niinhin sanoituksiin, vai mahtavatkohan olla tosi imeliä?

Romanttinen ooppera on minun makuuni. Kymmenisen vuotta sitten kävin katsomassa Kansallisoopperassa Puccinin Turandotin. Muistan vieläkin, että se esitys oli huikea kokemus, vaikka taisi osua juuri lavastajien lakon aikaan. Nytkin itkin, kun sitä kuuntelin. No joo, Turandot on Puccinin viimeinen ooppera ja reilusti 1900-luvun puolella sävelletty, mutta antaa mennä nyt tähän sarakkeeseen tällä kertaa.

Tai Verdin Nabuccon Heprealaisten orjien kuoro. Musiikkinakin se koskettaa, mutta kun siihen lisää vielä kappaleen merkityksen 1800-luvun italialaisille, niin kylmät väreet on pakolliset. Niin Nabuccon ensi-illan aikaan Pohjois-Italia oli itävaltalaisten miehittäjien vallassa ja mielenosoittaminen kadulla ja muutenkin julkisesti oli kielletty. Tämä Herprealaisten orjien kuoro laulaa siitä, kuinka orjat vapautuvat sortajiensa vallasta. Sehän oli selvää, että oopperassa laulettiin oikeasti italialaisista eikä niistä tarinan heprealaisista. Taiteen ja yhteiskunnan välinen suhde on hurjan kiinnostava asia. Taidetta ei mielestäni ole olemassa irrallisena asiana yhteiskunnasta, vaan aina kaikki liittyy johonkin. 

Wagnerin oopperat ovatkin ihan oma lukunsa. Wagnerin oopperoista olen nähnyt Parsifalin ja Lentävän Hollantilaisen, muita en ole kuunnellut yhdeltä istumalta edes levyltä. Ne on jotenkin niin jykeviä. Joku Ringin katsominen osa kerrallaan perättäisinä päivinä ei ole kyllä ikinä kuulunut suunnitelmiini. Vaikka pidän kaikesta dramaattisuudesta musiikissa, Wagnerilla mittasuhteet on vähän liian överit. Ei sikäli, mahtavaa kuunneltavaa pienissä pätkissäkin.

Romantiikan musiikkikuvioissa keskeinen asia on suuri musiikillinen kiista. Tiivistettynä kyse oli erimielisyydestä, pitäisikö musiikin olla ohjelmallista vai pelkkää musiikkia. Ohjelmallisen musiikin leiri muodostui Fransz Lisztin ympärille. Ensimmäisenä ohjelmamusiikkina pidetään juuri Fantastista sinfoniaa. Siinä siis Berlioz sävelsi tarinan ooppiumhullusta taiteilijasta.  Hieman myöhemmin elänyttä Lisztiä pidetään ohjelmallisen musiikin leirin perustajana, koska hän määritti ohjelmallisen musiikin estetiikan. Liszt kirjoitti ohjelmamusiikista tämän artikkelin (Linkki Sävellys ja musiikinteoria -lehden numeroon 2/96), jossa hän siis tutkailee Berliozin musiikkia. Kannattaa lukea, mielenkiintoista asiaa ja myös kommentteja vastapuolen eli absoluuttisen musiikin kannattajien mielipiteisiin. 

Ohjelmamusiikin merkittävin säveltäjä on tietysti Richard Wagner. Hän oli sitä mieltä, että instrumentaalimusiikin aika on ohi. Ihmiset haluavat kokonaistaideteoksia, joissa on aivan kaikki.

Absoluuttisen musiikin kannattajista merkittävin oli Johannes Brahms ja äänekkäin teoreetikko Eduard Hanslick. Brahms sävelsi siis ns. puhdasta musiikkia. Säveliä ilman sen kummempaa satuilua. Jos olisin elellyt tuolloin 1800-luvun jälkipuoliskolla, olisin varmaan ollut Brahmsin leirissä. Ei musiikki tarvitse mitään tarinaa. Tai jos joku onkin halunnut säveltää jonkun tarinan, ei sitä tarvitse osoittaa. Kuulija tulkitkoon siihen oman tarinansa, jos haluaa. Ei ohjelmamusiikissakaan mitään väärä ole, mutta jos olisi pakko valita, niin valitsisin sen absoluuttisen musiikin. Aika jännä asia, että tuollaisista asioista on pitänyt tapella. Kumman musiikki on parempaa? Tai oikeampaa? Jos minä en tykkää jostain, eikö kukaan muu saa säveltää sellaista?

Mielestäni on mielenkiintoista tutustua myös säveltäjien henkilöhistoriaan. Muutama vuosi sitten luin paljon taiteilijoiden elämäkertoja ja historioitsijoiden tulkintoja varhaisemmista säveltäjistä. (Viime aikoina en ole kyllä lukenut mitään. Kaikki graduun liittymätön aineisto on tällä hetkellä kiellettyä.) 

Brahms vaikuttaa henkilöltä, joka olisi ollut mukava tuntea. Jotain kertoo sekin, että vaikka Brahmsilla oli selkeä näkemys absoluuttinen musiikki vs. ohjelmamusiikki -kiistassa, hän ei lähtenyt rähinöimään. Iso asia kiista kuitenkin oli, koska kuulemma Bahms muutti pois Saksasta juuri sen takia, ettei kestänyt katsoa Lisztin ja kumppaneiden touhua. Wagner taas ei vaikuta kovin kivalta hepulta. Vei muiden vaimot ja oli ilmeisen itsekeskeinen muutenkin.

1846 on hyvin tärkeä vuosiluku musiikin historiassa. Silloin Adolph Sax patentoi ensimmäisen saksofonin. Mielestäni siis paras soitin ikinä. Berlioz ensimmäinen säveltäjä, joka alkoi säveltää saksofonille musiikkia. 1844 Berlioz sävelsi kappaleen Le Chant Sacrée Romantiikan ajan saksofonimusiikkia ovat mm. Jules Demerssemanin Fantasie sun un theme original ja Jean-Babtise Singeléen Premier Quatuor. Orkesterikappaleissa saksofoni oli mukana 1800-luvulla Georges Bizet'n L'Arlésiennessa, Léo Delibesin baletissa Sylvia, Jules Massenetin oopperoissa Hérodiade ja Werther. Se Turandot on 1900-luvun puolelta, mutta mainitsenpa kuitenkin, että saksofoni soi siinäkin. Täytynee kirjoittaa joskus ylistyspostaus saksofonista ihan erikseen. 

Ylipäätään 1800-luvulla soittimet kehittyivät paljon. Vire ja toisaalta virtuoottisuus parantuivat. 1800-luvulla klassisesta musiikista tuli yleisölaji, ja yleisö halusi nähdä taitureita, kuten Paganini ja Liszt. Liszt oli kuulemma pahimman luokan diiva. Saattoi esittää pyörtymistä hurjan esityksen jälkeen. Hän antoi kaikkensa.

Tutkailin myös 1800-luvun lopun merkittävää keksintöä eli äänentallennnuslaitteita. Ajatella, mikä muutos! Sitä ennen musiikkia kuullaksesi jonkun täytyi laulaa tai soittaa sitä. Nykyään on kaiken maailman tallennuslaitteita ja musiikki soi joka paikassa. Mikä on mahtanut olla herra Edouard-Leon Scott de Martinvillen reaktio, kun on ensimmäistä kertaa kuullut ääntä phonautogramiltaan? Ihailen kyllä suuresti tuollaisia neroja, joille on voinut tulla tuona aikana edes mieleen, että ehkä ääntä voi äänittää ja toistaa.

Tästä linkistä pääsee firstsounds.org-sivustolle kuuntelemaan Scott de Martinvillen ensimmäistä, ja tiettävästi maailman vanhinta, äänitystä. Käsittämättömän huikeaa! Toisen varhaisen äänityslaiterakentajan mielestä tällainen laite olisi kätevä opetustarkoituksiin ja tallentamaan ne kuuluisat viimeiset sanat. Siis on keksitty laite, jolla voi tallentaa ääntä, ja ihmisen viimeiset sanat olisivat se paras käyttökohde...

Löysin myös maailman vanhimman konserttitaltioinnin: Vuonna 1888 Händel-festivaaleilla esitettiin Händelin Israel In Egypt. Sen on nettiin pistänyt Internet Archive. Tuossa rahisevassa näytteessä 4000 kuorolaista laulaa n. 100 jaardin eli alle 100 metrin päässä sylinteristä, joka on napannut äänen phonografiin. Tämä on ehkä huikeinta, mitä olen netistä ikinä löytänyt.

Länsimaisen musiikin historia: Klassismi

Tähän tekstiin liittyvä radio-ohjelma uusintoineen meni Radio Moreenissa jo aikaa sitten. Olen myös unohtanut melkolailla kaikki ne ahaa-elämykset, joista minun piti tähän klassismin ajan musiikista kirjoittaa. Mutta silloin kun pitää miettiä, kuinka saa pakattua elämänsä pahvilaatikoihin ja sen jälkeen vastaavasti pohtia, missä niissä laatikoissa on mikäkin tärkeä asia, ei oikein jaksa pitää mielessä klassismin ihanuuksia.

Kaiken faktan olen kertonut Radio Moreenin ohjelmassa Länsimaisen musiikin historia. En käsittele tässä koko tarinaa, mutta tiivistettynä klassismin ajan musiikissa merkittävää on orkesterin ja konserttilaitoksen kehitys, kolme wieniliäisklassikkoa, musiikkielämän tuleminen lähemmäksi yleisöä, piano, tonaliteetti, sinfonia, sonaatti, konsertto... Eli paljon sellaisia ilmiöitä, jotka pätevät vielä nykyäänkin. 

1700-luku on jo sen verran lähellä nykyihmistä, että siitä on jo kuullut paljon. Tai ainakin enemmän kuin sitä aiemmista vuosisadoista. Oikeasti on vaikea ymmärtää, millaista elämä on ollut joskus ennen. Itse on syntynyt individualistiseen ja kapitalistiseen yhteiskuntaan. Käsittämätön ajatus, että joskus yksilöllisen ihmisen järjenkäyttö ei ole ollut selvä juttu. Näistä asioista lukiessa tulee mietittyä, kuinka erilaista elämäni olisikaan, jos olisin syntynyt vaikkapa 1700-luvulle. Kuinka erilainen minä olisin?

Nämä aikakausien rajat tuntuvat toisinaan melko keinotekoisilta. Jälkikäteenhän aina tietty aikakausi on nimetty ja leimattu tietynlaiseksi. 1700-luvun ihmisten mielestä barokki oli jäykkää, monimutkaista ja raskasta. Klassismin musiikista tuli simppeliä ja selkeää. Oma mielipiteeni on, että pidän enemmän siitä monimutkaisesta barokista.

Klassismi on saanut nimensä siitä, että silloin syntyivät monet klassisen musiikin kaanoniin kuuluvat teokset. Klassismin aikana klassinen musiikki kehittyi kiistattomasti.

Jotenkin monet näistä kappaleista tuntuivat jäävän etäisiksi. Ei kolise sydänalassa asti. Nämä wieniläisklassismin sankarit Haydn, Mozart ja Beethoven eivät ole koskaan kuuluneet suuriin suosikkeihini. Vesimusiikkia on sellaista rillutteluhumppaa. Mozartin orkesterimusiikki ja oopperat eivät liioin innosta. Beethovenin sinfoniat on kyllä musiikinhistoriallisesti merkityksellisiä, mutta en minä niistäkään juuri saa intohimoja.

Klassismin ajan säveltäjät ovat tuttuja nimiä ja ajan musiikissa paljon niitä koko kansan hittejä. Juuri näitä hittibiisejä en yleensä jaksa huvikseni kuunnella. Ehkä niitä on kuullut niin paljon, että ne kyllästyttävät. Olen aina pitänyt näitä kuuluisia hittejä jotenkin tylsinä. Ehkä kyseessä on osittain joku oma taipumukseni vältellä niitä asioita, mitkä ovat kaikkien muiden mielestä jotenkin cool. Ihan periaatteesta kieltäydyn katsomasta Titanic-elokuvaakin moneen vuoteen. Tai sitten näitä biisejä raiskataan niin paljon mainosmusiikkeina ja kaiken maailman panhuilumuzakeina, ettei niitä pysty enää aitona musiikkina kohtaamaan. Ehkä pitäisi haastaa itsensä ja mennä kuuntelemaan hyvän orkesterin ja kapellimestarin esittämänä.

Tämän koko musiikinhistoriaprojektin tarkoitus oli laajentaa perspektiiviä. Ajattelin sen tarkoittavan uusiin, harvemmin kuultuihin kappaleisiin tutustumista. Valitettavasti moniin tekosyihin vedoten viime aikoina ei ole ollut aikaa. Ei täällä uudessa kodissa ole ollut edes nettiä, että olisi voinut pitää Spotifyta auki vaikka koko päivän. Liian vaikeaa kävellä kirjastoon etsimään jotain uutta ja ihmeellistä.

Ja se 1700-luvun suuri keksintö piano. Njaah. Ihme kilkutusta. Ehkä minulla on henkilökohtaisesti jotain asioita selvittämättä tämän instrumentin kanssa, mutta piano ei ole suuri suosikkini. Etenkään klassismin ajan pianomusiikki ei kyllä kertakaikkiaan kolise. Liian teknistä. Tai no, alkaahan se Beethoovenin pianismi olla jo aika riipivää.

Minusta on mielenkiintoista perehtyä säveltäjien henkilöhistoriaan. Mozart on varmaan maailmanhistorian tunnetuin lapsinero. Hänen siskonsa Nannerl oli myös superlahjakas, mutta kuka hänet muistaa? En tiedä kumpi asia oli enemmän hänen uransa esteenä, se että hän oli tyttö vai se, että pikkuveli oli nerompi. Mozartin isä teki aktiivisesti töitä sen eteen, että pojasta tulee suosittu. Toisinaan sitä nykyäänkin saa lukea vanhemmista, jotka enemmän tai vähemmän aggressiivisesti rakentavat lastensa uraa taiteen tai urheilun, tai jonkun muun nerouden, saralla. Jos Mozartin isä ei olisi kuljettanut pikkupoikaa ympäri Eurooppaa ihmisten ihmeteltävänä, miten se olisi vaikuttanut Mozartin uraan? Sanotaanhan, että hänen sävellyksissään kuuluu se kaikki oppi, mitä hän imi itseensä noilla matkoillaan.

Beethovenin isä yritti tehdä pojastaan uutta Mozartia. Ihan lahjaton ei Beethovenkaan tietty ollut, mutta jotenkin maku menee vanhempien touhusta siinä vaiheessa, kun lapsen ikää aletaan valehtelemaan. Luin, että Beethovenille itselleenkin valkeni vasta nelissäkymmenissä, kuinka vanha hän oikeastaan onkaan. Onhan sillä merkitystä, sanooko lahjakasta pikkupoikkaa 6- vai 8-vuotiaaksi. Beethovenista kasvoi kuitenkin erittäin omanarvontuntoinen muusikko. Olisin halunnut olla seuraamssa niitä pianistien kaksintaisteluita, joissa muut soittavat sievästi Mozartin tyyliin ja Beethoven tulee ja iskee kuin jyrä. Beethoven ei kuulemma ikinä hävinnyt näitä pianistien kisailuja. Siitä en kyllä tiedä mitään, että millä perusteella voittaja valittiin. Beethoven on monella tapaa uudenlainen hahmo musiikin historiassa. Beethoven on ensimmäinen täysin riippumaton säveltäjä, joka ei ollut minkään hovin, kirkon tai mesenaatin palkkalistoilla. Hän siis sävelsi sitä mitä halusi ja omisti teokset kelle halusi. Kuulemma herra oli sanonut jollekin ruhtinaalle päin naamaa, että ruhtinaita tulee ja menee, mutta on vain yksi Beethoven. Tavallaan ihailtavaa arroganssia.

Klassismi ei tosiaan ole lempiaikakauteni, mutta kyllä minä jostain pidänkin. Mozartin Requiem on parasta, mitä 1700-luvulla on sävelletty. Samoin pidän monista Mozartin kamarimusiikkiteoksista.

Taikakivet

19.4.2013
Taikakivet

Kapellimestari HANNU LINTU
Käsikirjoitus ja ohjaus MARIKA VAPAAVUORI
Musiikkina klassisen musiikin helmiä (mm. Musorgskin Näyttelykuvia, Mendelssohnin Kesäyön unelma), koonnut JOUNI KAIPAINEN
Lavastus MARJATTA KUIVASTO
Puvut JONNA LINDSTRÖM
Koreografia MIIKA RIEKKINEN
Videosuunnittelu JOONAS TIKKANEN 

ROOLEISSA
Vili Uddirun - Jaakko Ohtonen
Isa Kuutar - Reetta Kankare
Uro Uddirun - Aleksi Holkko
Musto - Johanna Kuuva
Velho Keder, Olavi Rohkea - Topi Kohonen
Kuningas Berth, Sven Pitkämiekka - Lari Halme
Velho Miradella - Tiia Ollikainen
Lumihiutale - Katriina Kantola

TANSSIJATTampereen Musiikkiakatemian tanssinopiskelijat
Tanssijoiden valmennus: Miika Riekkinen ja Katriina Kantola


Esityksen alussa keskityin snobbailemaan ja yritin tunnistaa, mistä teoksesta kulloinkin soiva musiikki oli peräisin. Musiikkiin ei kiinnittänyt erillisenä elementtinä niin paljon huomiota, kun keskittyi kokonaisuuteen.


Tarinana Taikakivet jäi aika vaisuksi. Tyttö ja poika olivat tavanneet joskus menneisyydessä, ja molemmille oli jäänyt toinen ihon alle. Sitten ylläri samaan aikaan poika lähtee kohti tyttöä ja tyttö on juuri sulhasta vailla. Vähän seikkaillaan ja tapetaan pahikset, ja he saavat toisensa.

Rakkaustarina meets Taru Sormusten Herrasta. Oli jännää taikametsää ja kasvoton pahis. Pahiksen ääni tosin oli kuin Darth Vaderilla. En tiedä oliko tuossa juonessa nyt niin paljon vikaa. Pariin lauseeseen tiivistettynä aika moni leffa ja näytelmä on aika itsestään selvä ja simppeli. Ehkä eniten ärsytti sellainen päälle liimattu opettavaisuus. Yht'äkkiä ihan puskista dialogiin tulee kaikkia korulauseita siitä, kuinka maailman rumimman noita-akan naamalla voi olla sisältä kaunis. Tottahan se on, ei siinä mitään. Epäilen kuitenkin, uppoaako lapsiin ja nuoriin tuollainen alleviivaus. Hieman irralliselta vaikutti myös juonessa toistuva kysymys, Mitä nainen haluaa. Siihen piti siis tietää vastaus, jos halusi prinsessan puolisokseen. Aina kun kysymys esitettiin, oma tyttöni kuiskasi, että hän tietää kyllä vastauksen. Kyllä nyt harmittaa, miksi en väliajalla kysynyt, mikä hänen vastauksensa olisi ollut. Esityksen lopussa kun kysyin, vastaus oli tietenkin se, mikä tarinassakin. Nainen haluaa päättää itse. Plaah! Tämä olisi ollut varmaan sykähdyttävää joskus sata vuotta sitten. Tai nykyään jossain Lähi-idässä.

No oli Taikakivissä jotain hyvääkin. Jouni Kaipainen oli koonnut toimivan kokonaisuuden klassisen musiikin klassikoista. Roolihahmot ja roolisuoritukset olivat myös hyviä. Tyttöni suosikkihahmo oli pahis velho Kederin lisäksi hiiriä pelkäävä ritari Olavi Rohkea, molemmat Topi Kohosen näyttelemiä hahmoja. Itseeni vetosi Lari Halmeen esittämä pulska ritati Sven Pitkämiekka, joka oli aina sapuskaa vailla. Ehkä stereotyyppistä ja karrikoitua, mutta nauratti silti. Ehkä näiden kahden ritarin ja Vili Uddirunin kohtaus, jossa he ratsastivat ja pitivät aloillaan näkymättömiä hevosia, oli paras hetki koko tarinassa.

Lavastus ja puvustus olivat kovin harmaita ja synkkiä. Ehkä olisin kaivannut enemmän yksityiskohtia, sillä nyt kokonaisuus jäi valjuksi. Hieno yksityiskohta oli lavan takaseinään heijastettu kuu, jolla oli elävät silmät. Siinä melkein kaikki, mitä jäi mieleen.

Aluksi tanssikohtaukset tuntuivat jotenkin irrallisilta, mutta tarinan edetessä tanssi soljui osaksi kokonaisuutta, siinä missä musiikkikin. Ehkä aivoni olivat aluksi kykenemättömiä sulauttamaan useaa erilaista informaatiota.

En ollut tämän esityksen kohdeyleisöä, joten ehkä ekaluokkalaisen arvio on tässä tapauksessa arvokkaampi. Hänen mielestään oli paljon kivempaa olla Tampere-talossa katsomassa Taikakiviä kuin kuuntelemassa sinfoniakonserttia. 7-vuotiaalla näin pitää ollakin. Kovin tarkkaa analyysia tytön suusta oli turha odottaa, mutta puhetta riitti lempihenkilöhahmoista ja tanssivista suo-olioista.

Tällaisia teoksia pitää tehdä. Hienoa on myös se, että produktiossa on ollut näyttelemässä Nätyläisiä ja tanssimassa Tampereen Musiikkiakatemian tanssikoululaisia. Tärkeää näiden tulevaisuuden ammattilaisten pitää mielessä, että lapsille ja nuorillekin pitää tehdä. Koululaiset eivät enää kuulu niiden "koko perheen konserttien" kohderyhmään, mihin saa ottaa mukaan oman helistimen ja huutaa taikasanalla kapellimestarin hereille. Koululaiset ovat varmasti haastava ikäryhmä. En tiedä, mitä Taikakivistä tykkäsivät ne yläasteikäiset, jotka olivat ilmeisesti opettajansa johdolla tulleet esitystä katsomaan.