sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Skywalker nollasta sataan

Tanssiteatteri MD
Skywalker eli Taivaallakävelijä Hällä-näyttämöllä 22.3.2013

Koreografia: Liisa Pentti
Valosuunnittelu: Sari Mayer
Äänisuunnittelu: Niko Huttunen
Tanssijat: Anu Castrén, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Sulevi Sihvola


Skywalkerin koreografia on Liisa Pentin käsialaa. (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)

Jossain vaiheessa 7-vuotiaan vieminen nykytanssiesitykseen tuntui hyvältä idealta. Itsehän sinne alun perin halusi, kun Skywalkerin mainos näytti kiinnostavalta. Minä ajattelin, että puolituntisen esityksen lapsikin jaksaa, vaikka olisi kuinka tylsää. Ensimmäisen viiden minuutin jälkeen tyttö katsoi minua ja kuiskasi, että eihän noi edes tanssi, ne vaan kävelee tuolla ympyrää. Siinä vaiheessa kun esitys sai lisää vauhtia, lapsenkin kiinnostus tuntui lisääntyvän. Esityksen jälkeinen analyysi lapsen suusta kuului seuraavasti: "Ne kaikki vaan tanssi mitä ite halus. Niiden vaatteet oli ihan pöntöt." Ymmärrän kyllä, että lapsi ei pysty hahmottamaan kaikenlaisia metatasoja, joita moderni taide esittää. Lapsi on tottunut esityksiin, joissa on selvä tarina. Olisin halunnut kuulla, minkälaisen tarinan lapsi itse näkemästään kehitti, mutta tyttöä ei kiinnostanut analysointi. Toisaalta Skywalkerissa 7-vuotiaan mielestä parasta oli juuri se, ettei esitykseen tarvinnut keskittyä, sai vain katsella. Tyttö oli silminnähden hämmentynyt näkemästään, mutta istui ainakin hiljaa paikallaan puoli tuntia.

Ennen esitystä ajattelin, että katson esityksen syvästi analysoiden ja kirjoitan tähän sitten jotain viisasta. Heti esityksen jälkeen tuntui siltä, että en ehkä kykene sen parempaan pohdintaan kuin 7-vuotiaskaan.

Esitys alkoi varkain. Esiintyjät kulkivat ympäri lavaa, venyttelivät ja nojailivat seiniin. Jossain vaiheessa sitä tajusi, että esitys oli alkanut jo ennen kuin yleisö oli salissa. Se rykivä tanssijakin ryki ihan tarkoituksella. Sattumalta tuntuneet liikkeet ja äänet olivatkin esitystä.

Yleensä välttelen eturivin paikkoja esityksessä kuin esityksessä. Kokonaisuuden hahmottaa usein paremmin jos on vähän kauempana. Live-esityksissä parasta on se, että lavalla olevien taiteilijoiden läsnäolon tuntee itsekin vahvasti. Eturivissä se läsnäolo tulee joskus liian lähelle. Tällä kertaa istuin eturivissä, koska 7-vuotias oli päättänyt valita meille parhaat paikat, jotka olivat hänen mielestään siinä eturivin keskellä. Jotenkin tuntui vaikealta katsoa niitä ihmeellisiin asentoihin vääntäytyneitä kummallisesti äänteleviä ihmisvartaloita, kun ne ovat siinä metrin päässä.

Minulla on toisinaan tapana yrittää ylianalysoida asioita. Haluaisin, että kaikella on syy, seuraus ja merkitys. Katsoin siinä viittä tanssijaa, joista jokainen touhusi jotain kummallista omaa juttuaan. Joku meinasi valua alas lavalta, toinen ryntäili sinne tänne. Kaikki tekevät jotain sen enempää muista välittämättä. Koska istuin nenä lavan reunassa, minun piti tietoisesti keskittyä seuraamaan tiettyä tanssijaa. Melkein ahdistuin siitä, etten voinut havaita kaikkea. Aika varhaisessa vaiheessa päätin lopettaa kaiken ymmärtämisen yrittämisen ja keskittyä vain katsomaan.

Olen sitä mieltä, että kulttuuria, niin kuin varmasti montaa muutakin asiaa, voi seurata monella eri tasolla. Joku voi kutsua sitä jonkinlaiseksi elitismiksi, mutta minun mielestäni taiteesta ymmärtää enemmän, jos siihen on perehtynyt. Siitä voi nauttia ilman mitään pohjatietoja, mutta harjaantuneet aivot varmasti löytävät vivahteita, joita tavis ei huomaa. Minulle tuli Skywalkeria katsoessa sellainen olo, että minä olin tänään katsomossa se tavis. En ole kovin paljon katsonut tanssia. Minulle tanssi on jotain kaunista tai rujoa, visuaalinen kuva tai liike, jota on kiehtovaa katsoa. Usein parhaat palat ovat hetkellisiä siluetteja. Skywalkerissa vaikuttavimmat hetket olivat silloin, kun lavalla oli pimeää ja pienet valot korostivat liikettä.

Musiikki on minulle tanssia tutumpaa, joten yritin ymmärtää nykytanssia nykymusiikin kautta. Moderni musiikki ei noudata niitä muodon ja soinnin sääntöjä, joiden avulla klassisen musiikin perinne on opettanut jokaisen länsimaisen ihmisen musiikkia hahmottamaan. Ehkä ihminen yrittää ymmärtää jäsentämällä asioita. Nykymusiikkia kuunellessani yritän löytää jotain toistuvia teemoja tai johdonmukaisuuksia, toisaalta niitä yksittäisiä sointikuvia. Sitä yritin Skywalkerissakin. Kauniiden kuvien lisäksi yritin löytää jotain yhteyttä näiden yksinäisten olioiden sattumanvaraisien performanssien välillä. Esityksen edetessä yhteys löytyi. Samat liikkeet toistuivat yhä useammin, toisinaan yhteys löytyi myös tanssijoiden välillä. Yksinäisyys jäi esityksestä vahvasti mieleen. Yksi esityksen musiikeista oli Johann Strauss juniorin Artist's Life Walz. Valssi on paritanssi, kahden ihmisen yhteistä liikettä. Skywalkerin olennoille sekin oli sooloa, jossa ohimennen käytiin toisen nostettavana. 


Ohimenevä yhteys yksinäisten valssissa.  (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)


Skywalkerin hahmot olivat yksinäisiä ja itsenäisiä. Etenkin teoksen alkupuolella tanssi oli viiden tanssijan vähäeleistä liikehdintää. Alussa hidas tempo teki teoksesta vaikeasti seurattavan. Esityksen alussa ei ollut musiikkia, vaan tanssijat loivat äänimaailman kitisyttämällä lenkkaria, naputtelemalla ja ääntelemällä. Ligetin Sellokonserton ensimmäinen osa nousi hiljaisuudesta. En edes huomannut, missä kohti musiikki alkoi. Musiikissa soi pitkiä ääniä ja riitasointuja, jotka voimistuvat ja hiljentyvät. Tanssi sai uutta energiaa ja yksittäisten hahmojen harhailusta nousi esiin sooloja. Vaikka tässä musiikissa ei ole selkeää tempoa ja rytmiä, jotenkin tässä kohtaa teos nytkähti eteen päin. Kun tanssi sai vauhtia, aloin arvostaa myös hitaampaa liikettä.

Hiljaalleen tanssi kiihtyi ja tanssijoilla oli kiire johonkin. Juoksua lavalla ja lavalta pois, kiire pysähtyä jonnekin, levotonta hyppimistä. Klaus Schulzen teos Etude pour une fin du monde oli minulle ennestään tuntematon, eikä sitä näemmä löydy netistäkään kuunneltavaksi. Teoksessa oli kyllä maailmanlopun meininkiä, hektinen nopea ja selkeä rytmi. Sitä seurannut Straussin valssi oli yllättävä, jopa ironinen. Musiikkikappaleet tuntuivat kuin teosta varten tehdyiltä.

Teoksen esittelyssä sanotaan Skywalkerin olevan tutkimusmatka ajan ja ajattomuuden käsitteisiin. Ajan ulottuvuudet olivat selvästi läsnä. Alun verkkaisuus, musiikin mukanaan tuoma syke, päätön ryntäily ja lopun rauhoittuminen toivat esitykselle rakennetta. Se pitkäpiimäiseltäkin tuntunut alun hitaus sai merkityksensä. Lopussa sama hitaus oli helpompi ottaa vastaan.

Skywalker leikittelee tylsän hitaalla... (Kuva:Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)


... ja kiireellä. (Kuva: Harri Hinkka, Tanssiteatteri MD:n pressikuva.)


Erityisesti mieleeni jäi kohtaus esityksen loppupuolella, missä kaikki muut tanssijat suorittivat samaa levottoman pomppivaa liikettä musiikin tahtiin, mutta Sulevi Sihvola keikkui käsillä seisoen ilman mitään hätiköintiä. Jokaisen hahmon yksilöllisyys ja oma rytmi tekivät kokonaisuudesta kiehtovan. Välillä aika mateli, välillä oli kiire, muttei kaikilla samaan aikaan.

Sitä jäin miettimään, ketä nämä Taivallakäveljät olivat. Edustivatko tanssijat ihmisiä vai jotain taivaankappaleita? Vaikka kaikki hahmot tekivät lavalla sitä omaa juttuaan, en kuitenkaan päässyt käsiksi hahmoihin tai niiden eroavaisuuksiin. Oliko joku kiireisempi kuin joku toinen? Ehkä mitään sellaista tarinaa ei ollutkaan.


En minä tiedä, ymmärsinkö Liisa Pentin koreografian oikein. Kritisoin kyllä ajatusta, että olisi vain yksi oikea tapa katsoa ja tulkita esitystä. Oleellista on se, että on nauttinut hetken ja saanut ehkä jotain ajateltavaa.  Tällaisia ajatuksia pohdiskelin esityksen jälkeen tähtitaivasta tuijottaessani: Me kaikki harhailemme yksinämme maailmankaikkeudessa, välillä polkumme kohtaavat ja sitten jatkamme taas yksin. Eikä siinä yksilön touhussa aina ole mitään järkeä. Ryntäilemme päättömästi näennäisessä kiireessä. Lopussa tanssitaan auringonlaskuun, ja joku omituinen maata kiertävä satelliitti jatkaa piipitystään pimeydessä. Jotain siis jää jäljelle, kun kaikki loppuu?

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Esiintyminen jännittää

Tulin juuri lapseni koulun tapahtumasta, jossa oppilaat saivat esiintyä. Esitykseen oli karsinnat, joiden perusteella osa pääsi lavalle ja osa ei. Yllätyksekseni oma ekaluokkalaiseni ilmoitti haluavansa laulaa, ja kaverin kanssa harjoittelivatkin lauluesityksen ja pääsivät laulamaan juhlassa. Ihan alkuun pitää sanoa, että onpas hienoa, että tällaisia esiintymismahdollisuuksia koulussa järjestetään. Minä olen ala-asteella esiintynyt vain niissä jokavuotisissa joulu- ja kevätjuhlissa. Musiikkiluokalla oli tietenkin omat touhunsa. Tämän illan esityksessä hienoa oli se, että esittää sai mitä vain. Kuultiin laulua ja runonlausuntaa. Lapset olivat keksineet itse näytelmiäkin ja voimisteluesityksiä koreografioineen. Innokkaita esiintyjiä oli ilo katsoa.

Esiintyminen on jännittävää. Meilläkin jännitettiin monta päivää. Vaikka tyttö on alttoviulun kanssa muutaman kerran ollut lavalla ja on muutenkin aika rohkeaa sorttia, lauluesitys jännitti. Yleisössä oli yli sata kuulijaa, myös isoja ysiluokkalaisia.  Sekin jännitti, että sai laulaa ensimmäistä kertaa mikkiin. Täytyy myöntää, että minuakin jännitti. Ei meillä ole paljon laulettu, eikä äitin kanssa kuulemma tarvinnut harjoitella esitystäkään. Minä pelkäsin, että entä jos tyttö jäätyy täysin, eikä saa sanaa suustaan? Mitä jos tulee paniikki, ja hän ryntää itkien pois lavalta? Ei se olisi lapselleni tyypillinen reaktio, mutta kertakos se olisi ensimmäinenkin. Minun tyttöni sai laulunsa kaverin kanssa hienosti laulettua. Kehuin rohkeudesta ja reippaudesta. Ajattelin, että tuollainen kokemus auttaa taas tulevissa jännissä paikoissa.

Entä jos mun lapseni olisi juossut itkien pois lavalta? Itse asiassa parilla esiintyjällä kävi juuri niin. Ehkä jännitys oli liian suuri.  En tiedä, miltä silloin tuntuu olla alakouluikäinen lapsi seisomassa lavalla yleisön edessä. Minulle tuli niin surullinen olo. Tuollaisessa tapahtumassa toivoisi kaikkien onnistuvan ja iloitsevan esityksestään.

Itse olen säästynyt aika hyvin esiintymisiin liittyviltä mustilta hetkiltä. Tai kyllä yksi nolo juttu tapahtui ala-asteella. Taisi olla kolmannella luokalla, kun koulussa oli jonkinlainen sirkustyöpaja. Saimme tehdä omia esityksiä, jotka sitten kuvattiin. Koko koulun voimin kokoonnuttiin juhlasaliin katsomaan esityksiä. Kaverin kanssa meillä oli hieno esitys, jossa pyörimme pelleiksi pukeutuneina. Esityksen lopussa kuva pysähtyi niin, että minun kasvoilleni jäi väpättämään ihan typerä ilme. Ilmettä korosti hieno pellemäinen kasvomaalaus. Kaikki juhlasalissa alkoivat nauraa. Minua hävetti kamalasti, vaikka eihän se minun vikani ollut, että naamani oli loppukuvassa juuri sillä tavalla kun oli. Minä kuitenkin ahdistuin pitkäksi aikaa.

Ihminen on itselleen niin armoton. Yleensä sitä muistaa parhaiten ne kerrat, kun kaikki ei mennyt ihan niin kuin piti. Taisi olla joulukuussa 1993, kun minä soitin musiikkiopiston joulumatineassa pianoa. En muista enää kappaletta, mutta sen muistan, että minulle tuli totaalinen black out. Yritin soittaa kappaletta ulkoa, mutta kesken kaiken unohdin täysin, missä olin menossa. En voinut muuta kuin aloittaa kappaleen alusta. Sain soitettua loppuun ja niiausten jälkeen painelin itkemään käytävälle. Matinea pidettiin koulun ruokalassa, joten ulosmarssini ei ehkä ollut ihan niin dramaattinen kuin koserttisalissa olisi ollut. Tiesin itse epäonnistuneeni. Kuitenkin tämä muistikatkos kesti niin vähän aikaan, että kuulemma yleisössä ei edes huomattu mitään. Harvinaisen paljon kertausta sisältävä sonaatti vain. 

Olen aina nauttinut esiintymisestä ja etenkin pienenä jännitin erityisesti jälkeen päin. Aina pianoesityksen jälkeen kädet alkoivat väpättää. Hieman vanhempana minulle on sattunut pari esitystä, jolloin lavalla ei ole ollut hauskaa. Lukioaikana osallistuin kamarimusiikkikilpailuun, johon oli valmistauduttu tietenkin hyvin. Jostain syystä lavalla kaikki meni pieleen. Siinä vaiheessa soitin jo saksofonia. Lehti oli liian löysä, soitto oudon alavireistä ja täysin tukkoista. Lavalta poistuessani tietysti vielä kompastuin ja meinasin vetää kunnon lipat. Toinen kamala hetki lavalla oli muutamaa vuotta myöhemmin. Olin ollut jonkin aikaa soittamatta ja tauon jälkeen käsitys omista soittotaidoista oli kateissa. Soitin mieheni kanssa opiskelijoiden musiikki-illassa. Tilanne oli rento ja pienimuotoinen, mutta minua ei ole ikinä ahdistanut lavalla niin paljon kuin silloin. Ennen omaa esiintymisvuoroani olin varma, että kohta joko pyörryn tai oksennan. Koko esityksen jännitin sitä kappaleen loppupuolella olevaa altissimoa, eli vähän korkeampaa ääntä. Jos kurkku on jännittynyt, se ääni ei varmasti tule. Eikä se ensin tullutkaan. Muutama pihinä, ja sitten äänikin kuului. Olisin halunnut olla jossain ihan muualla sinä hetkenä. Esityksestä otettiin myös videomateriaalia, ja siitä näkyy, että soittamisen ilo oli aika kaukana. Tämä tapaus oli kyllä aikamoinen sokki, koska minähän olin aina nauttinut esiintymisestä. Sanoisin, että ainakin omalla kohdallani kyse on itseluottamuksesta. Jos epäilen itseäni, hyvin todennäköisesti jokin menee pieleen. Tai ainakin se epäilys tekee esiintymisestä arkaa. Jaan tässä soitonopettajani minulle kertoman periaatteen, joka toimii aika monessa asiassa: ennemmin reilusti metsään kuin arasti paskaa. Niin, kyllähän se epävarmuus näkyy kauas, soitti oikein tai ei. Itsevarma ote taas peittää joskus pikkumokat.

Jännitys on yleensä hyvästä. Minulla nimenomaan jännitys on ollut se, joka on saanut h-hetkellä soiton sujumaan. Minulla oli tapana soittaa edellisellä soittotunnilla ennen tutkinoa tai muuta tärkeää esiintymistä aivan päin mäntyä. Opettajani sanoi yhdellä näistä edeltävistä soittotunneista, että jos ei tuntisi minua, ei päästäisi minua suorittamaan tutkintoa. Minä opin myös luottamaan siihen, että vaikka edellisenä päivänä soittaisin huonommin kuin koskaan, kyllä minä aina ylitän itseni lavalla. En ole aikoihin esiintynyt, joten kaipaan nykyään tuota jännitystä. Osaan kyllä muissakin asioissa järjestää itseni jännittäviin tilanteisiin. Se on huikea tunne, kun niistä tilanteista selviää kunnialla. Joskus menee kyllä metsäänkin, mutta ei muuta kuin kohti uusia seikkailuja. Olen kyllä sitä mieltä, että niitä mokiakin tarvitaan. Minulla ainakin on ollut paljon oppimista kunniallisessa mokista selviytymisessä. Joka mokan jälkeen on taas vähän viisaampi ja vahvempi, toivottavasti.

Olen ollut kai melko onnekas, kun en ole lapsena kokenut suuria epäonnistumisia esiintymisissä. Vaaditaan rohkeutta, että uskaltaa ylipäätään uskaltaa nousta lavalle. Haluaisin sanoa, että se ei haittaa, vaikka epäonnistuisi aivan totaalisesti. Minun pitää vielä aikuisenakin muistuttaa itseäni siitä, että erehtyminen ja mokaaminen on ihan okei. Jos epäonnistumiset meinaa joskus aikuistakin lannistaa, voin vain arvata, kuinka kova paikka se on lapselle. Se vasta vaatiikin rohkeutta, että huonosta kokemuksesta huolimatta nousee lavalle uudestaan. Toivon, ettei yksi itkuun päättynyt esitys jäisi kenellekään peikoksi kummittelemaan. Kaikkien ei ole pakko esiintyä, mutta se on harmi, jos joku jättää jotain tekemättä sen vuoksi, ettei uskalla.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Länsimaisen musiikin historia: Barokki ja galantti tyyli

Olen päässyt tässä musiikin historiaan perehtymisessä siihen pisteeseen, että moni asia kuulostaa jo tutulta. Barokkisäveltäjien musiikkia tulee kuulleeksi useammin kuin vaikkapa renessanssimusiikkia. Tämä kirjoitus liittyy radio-ohjelmaani länsimaisen musiikin historiasta, jota voi kuunnella Radio Moreenissa torstaisin klo 17.30. Tässä hämmästelen ja kummastelen, fakta on enemmän ohjelmassani. Heti kun ehdin, lisään näihin blogiteksteihini vähän kattavampaa linkkilistaa niitä varten, jotka haluavat lukea faktatietoa.

Olin aivan hämmästynyt törmätessäni tietoon, että klassismin ajan ihmisten mielestä barokki oli kulttuurin taantumuksen aikaa, aivan kuten renessanssi-ihmisten mielestä keskiaika oli pimeää. En sitten tiedä muusta kulttuurista, mutta musiikkielämää ei ainakaan ollut taantumuksellista. Ehkä barokkimusiikki on luonteeltaan raskaampaa verrattuna edeltävään renessanssiin ja seuraavaan wienilisäiklassismiin. Mutta taantumuksellista musiikki ei varmasti ollut. Jo pelkästään Bachin tekemiset myöhäisbarokin aikana tekevät barokista musiikin kulta-ajan.

Barokin aikana musiikkielämä uudistui valtavasti. Kirkkosävellajeista siirryttiin duuri–molli-tonaliteettiin, ooppera syntyi, orkesteri syntyi, julkinen konserttilaitos syntyi, konsertto ja sonaatti syntyivät, niin oopperalaulajien kuin soittavien solistien virtuositeetti nousi ihailun kohteeksi. Siinä 150 vuoden aikana tapahtui aika isoja asioita länsimaisen taidemusiikin saralla. Paljon uudistuksia, jotka enemmän tai vähemmän ovat voimassa vieläkin.

Tosin jos musiikkia ei ajatella, olihan se 1600-luku kaaosta. Protestanttien ja katolilaisten sodat pistivät Euroopan aika sekaisin, hallitsijoiden valtataistelut siihen päälle. Ekumenia on kyllä ihan hyvä juttu verrattuna siihen, että 1600-luvulla protestantti katolisen hallitsijan maassa on saanut pelätä henkensä puolesta, ja tietty päin vastoin. Ei siinä muusikoillakaan varmaan helppoa ole ollut.

Itselleni tällä musiikin historiaan tutustumisprojektilla on se vaikutus, että olen huomannut pitäneeni monia asioita niin itsestään selvänä, etten ole miettinyt lainkaan syitä niiden taustalla. Se on kyllä ollut tiedossa, että kirkkosävellajeista siirryttiin duuriin ja molliin, mutten ole koskaan ajatellut miksi. Tietoa ei ihan heti meinannut löytääkään. Joka paikassa vaan todetaan, että barokin aikana siirryttiin modaalisuudesta tonaalisuuteen. Ensyclopedia Britannica osasi kuitenkin kertoa, että kirkkosävellajeissa  tuli tritonusongelma, minkä vuoksi fryygisessä ja lyydisessä moodissa h-sävel piti alentaa b:ksi. Se tritonuksen välttäminen ja muu oli musica fictaa, eli musiikin oikeiden sääntöjen noudattamisen vuoksi tehtäviä kikkailuja. Musica ficta ja monet renessanssin aikana lisääntyvät kadenssikäytännöt taas johtivat siihen, että moodit alkoivat muistuttaa toisiaan ja homma meni muutenkin sekavaksi. Siinä siis syy, miksi piti kehittää duuri ja molli. Tonalisuudesta voi lukea vaikkapa Sibelius-Akatemian sivuilta.

Tämän musiikkitutkimusretken aikana olen tullut huomaamaan myös sen, että kaikesta ei ole yhtä totuutta. Barokki-nimen synnystä luin ainakin kolme eri versiota. Kaikista röyhkein oli kirjasta Bach, Beethoven and the Boys lukemani lause, että Barokki syntyi 25. maaliskuuta 1600 kello 16.00. Sitten ei kuitenkaan kerrottu, mitä sinä hetkenä tapahtui. Sellainen käsitys tuli, että jotenkin se Monteverdiin littyi, mutta muuta en tiedäkään. Oliko silloin jonkun merkittävän teoksen ensiesitys vai mitä? Salapoliisityöni johti siihen, että Monteverdi sävelsi motettiaan Cruda Amarilli juuri vuonna 1600. Niihin aikoihin hän sai myös kritiikkiä modernismistaan. Niihin aikoihin Monteverdi keksi kutsua Palestrinan polyfoniaa prima praticaksi ja omaa musiikkiaan secunda praticaksi. Mutta mitä ihmettä tapahtui sinä päivänä kello 16?

Olen jo aiemmin blogissani pohdiskellut barokkimusiikkiin liittyviä ennakkoluulojani ja olen niistä osan jo selättänytkin. Cembalon saundi kuulostaa usein liian metalliselta raapimiselta. Viulut tikuttavat sisällöttömästi. Minulle tulee vain mielikuva hölmöistä perukkipäistä pomppimassa. Tämä kuva päässäni on hyvin samanlainen kuin renessanssimusiikista.

Barokkimusiikissa on monia hittibiisejä, joita kuulee panhuiluversiona ruokaostoksilla. Spotifyta selatessa on tullut vastaan monenlaista. Siellä on helppo vertailla saman teoksen eri versioita. Kuuntelin hetken Schützin Magnificaa ja mietin, mikä tässä mättää. Sitten tajusin, että sopraanofonihan se siellä kuului. Sovituksissa ei sinällään ole mitään väärää, mutta olen alkanut arvostaa historiallisesti tarkkoja sovituksia ihan eri tavalla. Ei muutenkaan ole ihan sama, minkälaisen version jostain kappaleesta kuuntelee. Tämä yllättää itsenikin: Löysin niin vaikuttavan levytyksen Vivaldin Neljästä vuodenajasta (Michail Gantvarg & St. Petersburg Soloists), että sitähän kuunteli ihan ilokseen. Jopa se hirvittävänä pitämäni ralli siitä Kesästä olikin oikeasti vaikuttavaa, lähes koskettavaa musiikkia.

Pitää mennä vähän itseensä, minkä takia erityisesti monet superkuuluisat biisit eivät miellytä korvaani. Ehkä näistä pyörii niin paljon huonoja versioita, että niiden perusteella mielipiteeni on varmaan ollut ihan oikea. Yritän välttää kaikkia levytyksiä tyyliin "100 barokkihittiä", sillä harvoin niissä on kovin hyviä versioita. Kannattaa heti epäillä, jos levyn kansilehdykästä ei meinaa löytää esiintyjien nimiä. On tullut kuunneltua sen verran paljon levyjä, että osaa jo tunnistaa tietyt laadun merkit. Ton Koopman, Anne Harley, suomalaisista Anssi Mattila ja Sirkka-Liisa Kaakinen-Pilch muutamia mainitakseni. Tässä on kiinnostuneille linkki Wikipedian listaan vanhan musiikin ensembleista.

Vaikka Monteverdi on barokin jättinimi, minulle hänen musiikkinsa oli jokseenkin uusi tuttavuus. Tietenkin olen hänen nimensä kuullut, mutta hänen musiikkinsa en ole koskaan paneutunut. Madrigaalit ovat hienoja ja myös hänen oopperansa. Nyt kun musiikkia on kuunnellut melko kronologisessa järjestyksessä, korva tosiaan erottaa hänen musiikkinsa renessanssin teoksista. Tämän ei pitänyt olla mitään faktakirjoitusta, mutta kirjoitanpa kuitenkin: Kuuntele vaikka peräjälkeen Palestrinaa, vaikka Missa Papae Marcellia,  ja sitten joku Monteverdin madrigaali, vaikka Cor mio, mentre vi miro. Itse sain siinä valtavan oivalluksen, siinä kuulee mikä ero! Palestrinan musiikissa harmonia on siis monen itsenäisen melodialinjan muodostamaa kudosta. Monteverdin musiikki kuulostaa tutummalta, koska siinä on sointuharmonia ja basso ja sopraano korostuneita.

Barokin ajankin kirkkomusiikki on minun makuuni. Pyhän Markuksen tuomiokirkko Venetsiassa oli musiikkikeskus, jonne kaikki musiikkielämän huiput (paitsi Bach) kerääntyivät. Siellä käytiin monesta Euroopan kolkasta ainakin opintomatkalla. Monteverdin lisäksi Giovanni Gabrieli työskenteli juuri tässä kirkossa. Kirkkorakennus on itsessään määrittänyt paljon sitä, miten on sävelletty. Erityisesti Gabrieli sävelsi kirkkomusiikkiaan juuri tämän kirkon mukaan. Pyhän Markuksen tuomiokirkko on valtava kirkko, johon eri puolille asetellut kuorot luovat upean kaikuefektin. Kuuntelin levytystä Gabrieli in San Marco, jolle on siis levytetty Gabrielin musiikkia juuri tuossa kirkossa. Levyn perusteella jo kuulostaa upealta. Haluaisin seistä keskellä kirkkoa kuuntelemassa tuota usean kuoron laulua. Kirkkomusiikissa on jotain vaikuttavaa. Ajatteli Jumalaa tai ei, tuollaisessa kirkkomusiikissa on sisuksia myllertävää voimaa.


Onneksi hän uskalsi olla erilainen. Luin, että urkurin virassaan hän oli saanut nuhteita siitä, että hän imprivisoi teoksiaan liian pitkään. Nuhteiden jälkeen hän sai pian uuden puhuttelun. Tällä kertaa syy oli se, että hän soitti liian vähän aikaa. Sen lisäksi hän käytti improvisoinnissaan omituisia sävelyhdistelmiä. Voin kuvitella mielessäni parikymppisen Bachin nakkelevan niskojaan, että soitetaan sitten lyhyemmin, kun kerran pitää. Bachin virka oli hyvin tyypillinen omana aikanaan, eikä häntä silloin edes pidetty suurena säveltäjänä. Tuohon aikaan oli tavallista, että urkuri sävelsi tiettyyn tilaisuuteen musiikin, jota ei ehkä koskaan esitetty uudestaan. Bachin passiot kuulemma aiheuttivat suuren kohahduksen. Onneksi Bach uskalsi säveltää vastoin yleistä tapaa. Kuuntelin Die Kunst der Fugea ja en voi kuin hämmästellä sen nerokkuutta. Olen hyvin epämatemaattinen, enkä edes yritä analysoida Bachin fuugien hienoutta. Ne kuulostavat hyvin moderneilta. Sen lisäksi, että Bach on säveltänyt matemaattista, sääntöihin perustuvaa oivaltavaa musiikkia, hänen sävellyksissään on kyllä hurjasti tunnetta. En nyt ehkä hae tässä sitä d-molli toccatan ja fuugan paatosta. Tulin kuunnelleeksi Johannes- ja Matteus-passiota ja h-mollimessua. Tirautin kyyneleen jos toisenkin.

Barokkiooppera on myös jäänyt minulta aiemmin täysin huomioimatta. Henry Purcellin oopperan Dido ja Aeneas kolmas kohtaus viehätti. Hänen oopperansa ovat hyvin erilaisia muuhun barokkioopperaan verrattuna. Korvamadoksi päätyi aaria Pur ti miro Monteverdin L'incoronazione di Poppea. Voisin hakeutua katsomaan joskus ihan livenäkin.

Kaikesta en silti oppinut pitämään. Händelin Vesimusiikkia ja Ilotulitusmusiikkia eivät päässeet vieläkään suosikkilistalleni. Mielestäni se on jotenkin sisällötöntä musiikkia. Mutta on Händelilläkin hyviä sonaatteja ja oopperoita. Vähän häiritsee, kun en aina pysty selittämään, miksi pidän tai en pidä jostain. En ole niin hyvä musiikin teoriassakaan, että osaisin aina osoittaa, mikä asia musiikissa värisyttää. Sikäli jännää, etten pidä Händelin orkesterimusiikista, kun orkesterimusiikista yleensä pidän. Ennemmin kuuntelisin vaikka Lullyn säveltämää hovimusiikkia.

Barokin ja wieniläisklassismin välissä on parin vuosikymmenen aika, jota kutsutaan rokokooksi. Musiikin kanssa tämä aika paljon barokin kanssa päällekkäinen tyylisuunta on nimeltään galantti tyyli. Hyi kammotus. Mielestäni kamalan epäaitoa ja teeskentelevää musiikkia. Sellaista sievistelevää hipsuttelumusiikkia. Kirjoitin blogiini aiemmin  siitä, että en ole oikein pitänyt barokkimusiikista. Nyt voin sanoa, että olen joskus nuorempana jostain syystä saanut käsityksen, että barokki on juuri tällaista Rameun tyylistä musiikkia. Suurin osa Vivaldista ja Händelistä ei uppoa vieläkään, mutta alan kallistua sille kannalle, että valtaosa barokkimusiikista on oikeasti hyvää.


Galantin tyylin säveltäjäksi luettava Couperin oli kuitenkin yllätys. Törmäsin aiemmin cembalomusiikkiin perehtyessäni Couperinin cembalosarjaan Les Fastes De La Grande Et Ancienne Mxnxstrxndxsx. Aivan hulvatonta musiikkia, hevimättöä. Corelli on säveltänyt myös muita humoristisia kappaleita, mutta toki myös niin sanotusti vakavasti otettavaa musiikkia.

Barokkimusiikin otsikon alle mahtuu kyllä todella monenlaista musiikkia. On jykevää ja paatoksellista, koomista, hassua ja kaunista. 

Länsimaisen musiikin historia -ohjelmasarjan osa 3/8 Radio Moreenissa to 14.3.2013 ja 21.3.2013 klo 17.30-18.




maanantai 11. maaliskuuta 2013

Vanhakin animaatio toimii

Tampereen elokuvajuhlilla oli onneksi katsottavaa myös lapsille. Minikinossa sai katsoa 16-millisiä elokuvia projektorin hurinassa. Vasta bussissa matkalla Tullikamarille tuli mieleen kysyä omalta tytöltäni, että mitä hän tietää elokuvien tekemisestä. Eipä paljon tiennyt. Yritin selittää sen minkä osasin kuvausprosessista, mutta hienointa oli näyttää paikan päällä filmiprojektorit, joissa filmikelat pyörivät. Isoissa elokuvateattereissa katsoja näkee vain kankaalle heijastuvan kuvan. 7-vuotiaalle tuntui olevan hieno kokemus nähdä, mistä ne kuvat sinne kankaalle tulevat.

Minikinossa nähtiin Heikki Prepulan Kolme pukkia (2002), Co Hoedemanin Hiekkalinna (1977), Prepulan Taikahattu (1987), Thomas Gaylen Poika ja lumihanhi (1984) ja Camilla Mickwitzin ...Ja sinusta tulee pelle (1985). Nämä viisi lyhytelokuvaa muodostivat toimivan kokonaisuuden. Monta eri tapaa tehdä animaatiota ja kertoa tarinoita.

Viime viikolla Yle ilmoitti Pelle Hermannin uudelleenleikkaamisesta, koska tämän päivän lapset eivät malta katsoa liian pitkiä ottoja ja hidasta toimintaa. Olen minäkin lapsena katsonut Turtlesit ja Prätkähiiret, mutta ehkä nekin ovat kesyjä Monsunoihin ja muihin verrattuna. Niitä en tosin ole katsonut, joten en tiedä niistä nimeä enempää. Lastenohjelmien muuttumisesta puhutaan aina silloin tällöin. Menin katsomaan Minikinon elokuvia sillä silmällä, tuntuuko 30 vuotta vanha animaatio auttamatta vanhentuneelta. Minun mielestäni ei. Oli mielenkiintoista seurata myös sitä, kuinka lapset omani mukaan lukien seurasivat näitä vanhoja animaatioita.

Näytöksen aloitti tarina Kolme pukkia. Kaikki tietävät, että siinä kolme pukkia kulkee vuorollaan sillan yli, ja peikko uhkaa syödä heidät. Pukit vuorollaan käskevät peikkoa odottamaan seuraavaa, isompaa pukkia. Lopulta peikko jää ilman ateriaa ja pukit viilettävät vapauteen.

Vaikka tarina oli tuttu, Prepulan toteutuksessa riitti seurattavaa. Pukkien määkiminen ja muut äänet loivat elokuvalle rytmin. Pukit olivat hahmoina hauskoja hölmöjä, jotka kuitenkin osasivat naruttaa peikkoa. Prepula päättää tarinan totutusta poiketen. Kun pukit ovat jo kaukana, kuvassa näkyy valtavan peikon jalka. Alkaa kamala läksytys, miten pikku peikko saattoi päästää pukit menemään. Voi ressukkaa, sehän vasta opetteli pukkien nappaamista sillalta! Täytyy huomauttaa, että tässä animaatiossa ei käytetty sanoja, mutta juonen kulku ja hahmojen aivoitukset tulivat selväksi. Tosin minun 7-vuotiaani ei havainnut isoa peikkoa lainkaan, eikä siis huomannut lopussa mitään outoa.

Prepulan suoraviivainen tyyli näkyi myös Taikahatussa, joka oli näytöksen elokuvista oma suosikkini. Se oli samaan aikaan yksinkertainen ja kekseliäs. Tarinassa mies kulkee pellon viertä, ja aurinko porottaa kuumasti kaljua. (Aurinko muuten on sama, joka nähtiin Kolmessa pukissakin.) Mies nappaa hatun linnunpelättimen päästä, ja siitä hauskuus alkaa. Itsepäinen hattu menee minne tahtoo ja mies seuraa perässä. Hattu pomppii ees taas, muuttuu linnuksi, taikurin hatuksi pupuineen... Lopulta mies tajuaa, että ilman hattua pelätti ei saa lintuja ajettua pois ja jättää hatun pelätille. Yksinkertainen komiikka upposi myös lapsiin. Sellaista kikatusta ei muiden animaatioiden aikana kuultu. Minuun Taikahatun hallittu yksinkertaisuus iski, mutta oma lapseni tyytyi tuhahtelemaan pienempien kikatuksille. "Mitä hauskaa tässä muka oli." Salaa kuitenkin tykkäsi.



Hiekkalinna on Hiekkamiehen oma maailma. (Kuva: Tampereen elokuvajuhlien pressikuva.)

Kanadalaisen Co Hoedemanin Hiekkalinna on Oscarillakin palkittu tarina Hiekkamiehestä, joka rakentaa hiekasta oman maailmansa. Pääjalkainen Hiekkamies kaivautuu hiekasta ja luo itselleen ystäviksi omituisia otuksia. Jollakin on pää ja kolme jalkaa, jollakin strutsin jalat ja elefantin pää. Kaikki hieman erikoisia, mutta yhdessä he rakentavat hienon linnan. Yhteistyö sujuu, vaikka välillä vähän kinataankin.

Minusta Hiekkalinna otuksineen oli kultainen. Hahmot ovat suloisia, kuin 3-vuotiaan piirtämiä. Varmaan lasten mielestä on hauska katsoa kolmijalkaisen otuksen vaappumista ja käärmeiden piirtämiä kuvioita hiekassa. Hiekkaotuksilla on juhlat ylimmillään, kun hiekkamyrksy tulee ja peittää kaiken alleen. Lopulta maisema näyttää samalta kuin ennen Hiekkamiehen tuloa. Näkyy vain tonneittain hiekkaa. Elokuvasta tulee hauska ajatus siitä, mitä kaikkia pieniä maailmoja onkaan olemassa, mistä me emme tiedä mitään. Monissa elokuvissa seikkailee pikkuruisia luonnossa tai maan sisällä seikkailevia otuksia. Mitä jos oikeasti olisi tuollaisia Hiekkamiehiä maailmoineen? Hiekkalinnan voi käydä katsomassa NFO:n eli Kanadan elokuvakomitean sivuilta.

Toinen kanadalainen animaatio Poika ja lumihanhi kertoi perinteisen tarinan ystävyydestä ja oikein tekemisestä. Elokuvassa poika näkee muiden lasten kiusaavan loukkaantunutta hanhea ja pelastaa sen. Poika hoivaa hanhea ja heistä tulee ystävät. Syksyllä kuitenkin hanhi lähtee lajitovereidensa kanssa etelään. Pojalle tulee hirmuinen ikävä. Keväällä hanhi tuo kaikki hanhikaverinsa katsomaan poikaa. Vaikka hanhi lähtee taas taivaalle, pojalle tulee hyvä olo.

Minun tyttöni osasi kyllä kertoa selkeästi animaation teeman, mutta totesi elokuvan olleen ihan lälly. Lällyys ilmeisesti on jotain, mitä nykyään ei muka voi lapsille näyttää. Tai sitten se on tuo 7-vuotiaan ikä, ettei voi myöntää pitävänsä jostain noin herkästä. Tämäkin elokuva on katsottavissa NFO:n sivuilla.

Näytöksen neljässä ensimmäisessä elokuvassa ei ollut puhetta. Niiden aikana projektorin hurina loi mukavaa tunnelmaa. Viimeinen elokuva, Camilla Mickwitzin ... Ja sinusta tulee pelle, taas kärsi vähän taustamelusta. Ainakin minun piti kunnolla keskittyä saadakseni kertojan puheesta selvää.

Pidän Mickwitzin tyylistä. Kaikille tuttuja ovat Pikku Kakkosen alkutunnus ja Varokaa heikkoja jäitä. Minä olen lukenut tytölleni Jason-kirjoja ja myös ...Ja sinusta tulee pellen. Tätä animaatiota en ole ennen nähnyt, eikä ole mitään syytä epäillä ettei se toimisi.

Tarina kertoo isosisko Juliasta, jota tympii jäädä hoitamaan Jonni-veljeä kauppareissun ajaksi. Julia aikoo ruveta sirkuksen tähtiesiintyjäksi yhdessä sinisen hevosensa kanssa. Pikkuveli kelpaa orjaksi. Tarinassa Julia kohtelee veljeään aika kurjasti, jättäisi autiolle saarellekin. Jo kirjaa lukiessani minun korvaani on aina särähtänyt se, että kun Jonni itkee hevosen selässä lentävän siskonsa perään, Julia palaa hakemaan tätä ja toteaa jotain tähän malliin "Tyhmä Jonni, enhän minä sinua jätä. Kokeilin vain siipien toimivuutta." Koko tarina siihen pisteeseen saakka on ollut Julian haaveilua siitä, kuinka hänestä tulee mahtava, ja veljestä tyhmä pelle, jonka mokailulle kaikki nauravat. Lopulta kuitenkin kaikki on hyvin ja sisarukset ovat kuin parhaat kaverit.

Kaipa tämä tarina kertoo aika todenmukaisesti leikki-ikäisten sisarusten suhteesta. Puheissa voidaan olla viemässä veljeä kirpputorille, mutta pohjimmiltaan ei haluta mitään pahaa.

Minikino oli onnistunut kokonaisuus. Sen perusteella, että lapset yleisössä tuntuivat katsovan keskittyneesti kaikki elokuvat, voisin päätellä, että vanhakin animaatio toimii tämän päivän lapsille. Kun tarinat toimivat ja toteutus on upea, ei tarvita räminää ja räiskettä mielenkiintoa ylläpitämään. Ainakin minulla oli mukava lauantaiaamu.


Avantgardea lyhyesti

Tampereen elokuvajuhlilla on esitetty vuodesta 2007 sarjaa Lyhytelokuvan kaanon, jossa näytetään lyhytelokuvan merkkiteoksia. Tänä vuonna kaanonissa nähtiin Charles Sheelerin ja Pauls Strandin ohjaama Manhatta (1921), René Clairin Entr'acte (1924), Quayn veljesten The Street of Crocodiles (1986), Ilppo Pohjolan P(l)ain Truth (1993) ja Luis Buñuelin Un Chien Andalou (1928).

Ajanpuutteen vuoksi menin katsomaan näytöstä ilman perehtymistä esitettäviin elokuviin. Vain Andalusialaisen koiran olin nähnyt aiemmin, muista tiesin vain nimet. Nyt jälkiviisaana voi sanoa, että mikäli olisin lukenut elokuvista edes perustietoja ennen niiden näkemistä,
olisin katsonut niitä aivan eri silmin. Mutta ei kai ole olemassa väärää tapaa
katsoa elokuvaa.

Yleisesti ottaen pidän elokuvista, jotka eivät ole liian alleviivaavia vaan antavat mahdollisuuden oivaltaa, joskus jättää oivaltamatta. Pidän elokuvista, joista joka katselukerralla löytää jotain uutta. Kuitenkin minun aivoni etsivät automaattisesti audiovisuaalisesta kerronasta kompositionaalista motivaatiota ja muita sääntöjä. Välillä ihan raivostuttaa, jos selkeästi osoitettu yksityiskohta osoittautuukin merkityksettömäksi. Eli jos elokuvassa näytetään tarkkaan vaikkapa jonkun paperin putoaminen kadulle, minä odotan, että se lappu oli tärkeä ja siihen vielä palataan juonessa. Näytöksen teema, avantgarde, oli siis itselleni pieni haaste. Avantgardessa kun melkeinpä tarkoituksena on välttää sääntöjä ja yleisiä olettamuksia.

Vanhoja elokuvia, ja etenkin vanhaa avantgardea, katsoessa tulee ajateltua, miten ne elokuvan ensi-illan aikana eläneet ihmiset ovat sen kokeneet. Manhatta ei näyttänyt minun silmääni mitenkään ihmeelliseltä, tuollaista kuvaahan näkee nykyään joka paikassa. Mutta vuonna 1921 elokuvan kerronta, tai sen puute, on varmasti ollut erikoista. Manhatta on kaupunkikuvaus, joka koostuu erillisistä kohtauksista. Pitkiä ottoja kaupungin arjesta. Kuvissa käy välillä kamala vilinä, muttei elokuvassa tapahdu mitään ihmeellistä. Elokuvassa ei ole juonta tai päähenkilöä. Tai päähenkilö on Manhattan ja kaikki sen ihmiset. Ihmiset kulkevat kadulla, työmiehet rakentavat pilvenpiirtäjiä. Kuvissa on paljon Manhattanin korkeita rakennuksia Elokuvaa oli mielenkiintoista katsoa tällaisen 2010-luvulla eläjän silmin. Manhattan on ollut 90 vuotta sitten suurkaupunki, jolle nykypäivänkin Helsinki kalpenee. The J. Paul Getty Museum on laittanut Manhattan kaikkien katsottavaksi YouTubeen.

Entr'acte (1924) oli hulvaton. Kuvien epäloogista yhdistelyä, erikoisia kuvakulmia, ajan ja paikan mahdottomia yhdistelmiä. Hurjaa tykin ja aseiden piippujen kohdistamista suoraan yleisöön ja uskaliasta balettitanssijan kuvausta alhaalta päin. Kaikkien kuvakerronnan sääntöjen mukaan ballerinan vartalon ja käsien näyttämisen jälkeen kuvaan tulevat kasvotkin olisivat ballerinan. Entr'actessa ne kasvot olivat parrakkaan miehen. Minä ihan säikähdin ja epäilin hetken aikaa, oliko balettitanssija parrakas mies? No ei ollut. Elokuvassa mies tippuu katolta suoraan omiin hautajaisiinsa. Hautajaissaattueessan arkkua vetää kärryissä kameli ja perässä tuleva hautajaiskansa loikkii kummallisesti. Mies syö leipää, joka roikkuu tästä arkunkuljetuskärrystä. Aloin pohtia, että onko ruoka hautajaissaattueessa ollut oikeasti tapana jossain. Jos on, on varmaan ollut täysin pöyristyttävää, että elokuvassa joku syö sitä ruokaa. Entr'actessa on monia yllättäviä tapahtumia ja älyttömyyksiä, mutta silti juonessa pysyy kärryillä.

Elokuvaa katsoessani en oikein tajunnut, mihin välillä näytettävä ballerina liittyi. Elokuvan jälkeen luin Wikipediasta, että Entr'acte on ollut ensiesityksessään nimensä mukaisesti välisoitto Relâch-nimisessä baletissa. Sen tiedon valossa se kaikki loikkiminen ja muu hassu liikehdintä aloikin vaikuttaa tanssiparodialta. Aluksi olin vain ajatellut, että se pomppiminen on vain dadaistista protestia kaikelle vakavalle taiteelle. Ehkä se oli sitä, balettiin kohdistuen. Ajattelin jo, että mitä vakava balettiyleisö on tuuminut nähdessään väliajalla jotain tällaista? Eric Satie, baletin kirjoittanut Francis Picapia ja muita aikansa taiteilijoita pomppimassa typerästi filmillä. Sitten luin lisää Relâch-baletista. Se oli tarkoitettu dadaistiseksi pilaksi koko juttu. Haluan ehdottomasti nähdä tämän baletin!

Sekä baletin että Entr'acten musiikin on säveltänyt Eric Satie. Kuuntelin tätä musiikkia Spotifystä, mutten pysty varmaksi sanomaan, oliko Filkkareilla kuultu pianonsoitto juuri tätä musiikkia. (Mieheni on sitä mieltä, ettei ollut.) Jos pianisti ei soittanut Satien musiikkia, mitä sitten? Ja minkä ihmeen takia ei olisi soittanut sitä, mitä tähän elokuvaan oli sävelletty? Lyhytelokuvan kaanon -näytöksessä kuultu pianomusiikki oli ehkä hieman simppelimpää ja tasapaksumpaa kuin tämä nyt kuuntelemani Satien musiikki. Joka tapauksessa, Entr'acte on yksi ensimmäisistä elokuvista, jossa musiikki ja elokuvan tapahtumat on pyritty synkronoimaan. Satien musiikki koostuu pienistä toistuvista palasista, joita toistetaan, kunnes elokuvassa tullaan seuraavaa musiikkipalikkaa vaativaan kohtaan. Kyllä näytöksessä kuultu pianomusiikkikin mukaili elokuvaa kiihdyttäen aina hautajaiskulkueen juostessa jne. Silti olisin halunnut kuulla sen alkuperäisen musiikin, vaikkakin pianosovituksena.

Näytöksen kolmas elokuva, Quayn veljesten stop motion -animaatio Street of Crocodiles, oli mielenkiintoista katsottavaa, mutten ehkä täysin ymmärtänyt sitä. Ensin joku mies saa sylkäisemällä liikkeelle pölyisen koneen laatikossa. Nukke herää henkiin ja mies vapauttaa sen leikkaamalla siimat poikki. Nukke seikkailee laatikon maailmassa, jossa on paljon itsestään liikkuvia ruuveja ja mekanisia toimintoja. Jossain välissä nukke päätyi Korkotiilikujalle. En keksi, miksi ruuvit liikkuvat tai mitä ne koneet tuottavat. Pölyisessä laatikon maailmassa on mm. tissiään hiplaava ylilaiha mallinukke ja pelottavan näköisiä tyhjäpäisiä räätälinukkeja. Jotenkin kafkamaista.

Tämä elokuva tuntuu hyvin metaforiselta, mutten aina keksi, mitä metaforia ne ovat. Ehkä jotain materialismiin liittyvää. Ehkä jo hylätyksi joutuneet nuket tuottavat Krokotiilikujalla tavaraa? Seksuaalisuus on selkeä teema, mutten tajua mihin seksuaalinen kuvasto viittaa. Mikä oli se peniksen kuvan edustalle asetettu kiveksiä muistuttava maksa, johon oli tökitty neuloja?  Elokuvassa kaikki materia on kuitenkin jotenkin inhmilillistä, välillä kirjaimellisesti lihallista. Ehkä havaittavissa oli samaan aikaan inhimillisen esineellistämistä ja esineiden inhimillistämistä.

Street of Crocodiles on hienoa katsottavaa, vaikkakin välillä karmivaa. Värimaailma on mustan harmaa ja tunnelma muutenkin synkkä. Myös musiikki tekee laatikon maailmasta synkän. Rosoisia jousia, konemaisia kolinoita ja vinkunoita. Brightonin elokuvafestivaali Cinecity Festival on linkittänyt pätkän elokuvasta Youtubeen. (En halua linkittää tänne mitään videoita, joiden voisi epäillä olevan laittomia kopioita.)

Minä en ymmärtänyt elokuvasta paljonkaan, joten etsin netistä viisaampien tulkintoja. Luin analyysiä Senses of Cinema -sivustolta. Kuitenkin minun on todettava, että tuo analyysikään ei avannut minulle ihan kaikkea ja löysin myös eriäviä mielipiteitä. Katsoin elokuvan uudelleen, mutten vieläkään nähnyt löytänyt lapsi–vanhempi-teemaa. En myöskään nähnyt siellä räätälin pajassa mitään strip tease -esitystä. (Minusta ne nuket vaan pyörivät päähenkilön ympärillä ihan ilman mitään seksuaalista teasea.) Elokuvassa on kyllä paljon seksuaalista, ehkä jopa perverssiä.

Quayn veljeksten animaatio on vuodelta 1986, mutta alkuperäinen tarina on puolalaisen Bruno Schulzin novellista vuodelta 1934. Elokuvan lopussa nähdään tekstikatkelma Bruno Schulzin novellista. Siinä kerrotaan, että Krokotiilikuja on kaupungin myönnytys modernismille ja korruptiolle. Siellä mikään ei menesty, mikään ei saa päätepistettään. En silti tajua. Pitäisi lukea se novelli.

Näytöksen elokuvista Ilppo Pohjolan P(l)ain Truthilla oli mielestäni selkein teema. Avantgardea se oli hurjan kuvakerrontansa vuoksi, mutta tässä elokuvassa ei tarvinnut pohtia, mistä elokuva kertoo. P(l)ain Truth käsittelee väärässä sukupuolessa elämisen ja sukupuolen vaihtamisen problematiikkaa. Lopputeksteistä selviää, että elokuva pohjautuu aivan oikean ihmisen, Rudin, kokemuksiin ja ajatuksiin.

Elokuvassa poltetaan tyttölapsen kuvia ja teipataan tissejä litteiksi. Hävitetään kaikki tuntomerkit ja muistot naiseudesta. Kaikkea sukupuolen vaihtamiseen liittyvää byrokratiaa kuvataan kuvan yli vyöryvällä lomaketekstillä, jota ei ole tarkoituskaan ehtiä lukea kokonaan.

Ainoa kohtaus, jota ei heti osaa liittää aiheeseen, on koulutyttö pulpetin ääressä kirjoittamassa L-kirjaimia toisensa perään. Välillä miesopettaja iskee karttakepillä sormille. Onko tällainen tapahtuma ollut vaikuttamassa haluun olla jotain muuta kuin tyttö? En tajua.

P(l)ain Truth oli tietyllä tavalla näytöksen elokuvista ällöintä katsottavaa. Oma reaktioni on siitä mielenkiintoinen, että alastomia mies- ja naisvartaloita näkee televisiossa nykyään alvariinsa. En kuitenkaan halua nähdä kroppaa, joka on jotain siltä väliltä. Enkä halua nähdä lähikuvaa lapsen syntymästä täysin varoittamatta. Ehkä koko elokuvan ydin on siinä, ettei minulla katsojana voi olla mitään käsitystä siitä, mitä Rudin päässä liikkuu. En voi käsittää, miltä tuntuu vihata omaa kaunista naisvartaloaan, jos on mieleltään karvainen mies. En tajua, miten väärä sielu ja väärä ruumis ovat voineet joutua samaan pakettiin. Se tuli selväksi, että tuskaista on heillä, jotka kokevat ristiriitaa henkisen ja fyysisen sukupuolensa välillä. Elokuva nostaa esiin myös sen kysymyksen, kuinka pakollista sukupuolen määrittäminen on ylipäätään.  En tiedä miksi minulle tuli tästä elokuvasta hyvin vahva olo, etten halua nähdä tätä uudelleen. On paljon helpompaa katsoa televisiosta niitä dokumentteja transseksuaalisuudesta, epäselvästä sukupuolesta tai sukupuoltaan vaihtaneista, joissa nämä ihmiset istuvat ja kertovat kameralle tarinaansa. Ei rajuja kuvia ja ahdistavaa musiikkia katsojaa riivaamassa.


Andalusialaisen koira on sokeeraavaa järjettömyyttä (Kuva: Tampereen Elokuvajuhlien pressikuva.)


Ensikosketuksen elokuvaan Le Chien Andalou eli Andalusialainen koira sain joskus 12-vuotiaana Lontoossa. Siellä näin elokuvamuseossa stillkuvana veitsen, joka on alkamassa leikkata silmää. Se kuva on edustanut mielessäni elokuvan ällöttävyyttä pitkään. Näin Andalusialaisen koiran ensimmäistä kertaa viime syksynä telkkarista. En tajunnut. Nyt filkkareilla ajattelin ymmärtää vähän enemmän.

Andalusialainen koira on Luis Buñuelin ja Salvador Dalin mestariteos, jota pidetään yhtenä lyhytelokuvan huipuista. Elokuvan tapahtumissa ei ole järjen hiventä, ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Elokuvassa ei tunnu olevan edes sisäistä logiikkaa. Elokuva leikittelee ajan ilmauksilla, kuten "kahdeksan vuotta myöhemmin". Oikeasti nuo ajan ilmaukset ovat yhtä tyhjän kanssa, eivät kerro mistään mitään. 

Yllätyksellisyys on avantgarden suola. Entr'actessa se toi elokuvaan ennen kaikkea huumoria. Andalusialaisen koiran yllätyksellisyys on ällötystä. Katsoja ei voi mitenkään arvata, että jonkun olkkarissa on valmiiksi viriteltynä köyden päässä pari flyygeliä kuolleilla aaseilla kuorrutettuna, pari pappia (, joista toinen on muuten itse Salvador Dali) ja muuta rojua. Ällöttäviä kuvia, ällöttävää käytöstä. Elokuvalla on selvä tyylillinen yhteys Dalin taiteeseen, mistä näkyvimpänä esimerkkinä kädestä ulos mönkivät muurahaiset. Juonikin on yllätyksellinen. Välillä Andalusialaisessa koirassa on juoni, joka etenee. Sitten tapahtuu taas jotain, millä ei ole mitään tekemistä aiemmin nähdyn kanssa. Elokuvaan tupsahtelee uusia henkilöitä tuosta vaan, kerrostalon ovesta pääsee helposti suoraan rannalle. Samat tavarat ovat eri ajassa ja eri henkilöiden käsissä. Kaikki tämä tapahtuu argentiinalaisen tangon säestyksellä.

En halua edes lukea mitään analyysejä. Minulla on sellainen olo, että jos yritän löytää tästä jotain suuria merkityksiä, Buñuel ja Dali nauravat haudoissaan. Minusta tuntuu, että järjettömyys ja epäloogisuus on tämän elokuvan idea. Se nauraa kaikille niille, joiden mielestä kaiken on merkittävä jotain.

En edes tajua, miksi elokuvan nimi on Andalusialainen koira. Yhtään koiraa ei näy koko elokuvassa, paitsi pieni miniatyyrikoira aivan lopussa. En tajua, mutta se tässä varmaan on tarkoituksenakin.

Jotenkin näiden elokuvien katsomisen jälkeen tuli sellainen hölmö olo. Haluaisin lukea jonkun viisaan analyyseja siitä, mitä nämä kaikki halusivat sanoa. Toisaalta, sellainenhan sotisi vähän avantgarden ajatusta vastaan. Avantgarden tarkoitus on näyttää jotain, mitä en osaa odottaa.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Hiltonin selviytyjät

Tampereen elokuvajuhlat laajentavat elokuvateatterien tarjontaa Tampereella 6.–13.3., ja minä haluan nähdä siitä ainakin osan. Filkkareiden ohjelmistosta minua kiinnosti erityisesti kotimaiseen kilpailusarjaan osallistuva Virpi Suutarin dokumentti Hilton! Täällä ollaan elämä. Dokumentti nähtiin jo Helsingin DocPoint-festivaaleilla, ja muiden puheista sain sellaisen käsityksen, että tämä pitää nähdä.

Kun poistuin leffateatterista, oloni oli kuin kalikalla kolautettu. Olin vihainen, surullinen, onnellinen, nöyrä. Vihainen, koska jotkut elävät noin. Surullinen, koska se ei ole heidän vikansa. Onnellinen, koska minulla on asiat paremmin. Nöyrä, koska se ei ole vain omaa ansiotani.

Hilton kertoo nuorisoasuntolan asukkaista. Herttoniemen Hiltonissa asuu niitä, joilta ei elämä oikein meinaa sujua. On lapsena huostaanotettuja, koulupudokkaita, päihdeongelmaisia... Juuri niitä syrjäytyneitä tai syrjäytymässä olevia, joista paljon puhutaan.

Henkilöt ovat niin auki, että hirvittää katsoa heidän elämäänsä. Paha olo näkyy ja siirtyy katsojaan. Ahdistavaa katsoa ja kuunnella, kun joku takoo päätänsä ahdistuksesta seinään. Tuntuu pahalta katsoa nuoria ihmisiä, jotka vaikuttavat luovuttaneen. Ei mitään iloa ja tulevaisuuden odotusta. Se on pelottavaa, jos millään ei ole enää mitään väliä. Pallottelua sen välillä, yrittääkö selviytyä vai antaako mennä.

Jostain syystä minua melkein nolottaa ruotia dokumentin henkilöitä. Tosi-tv-ohjelmiin itsensä työntäviä saatan arvostella ystävien kesken joskus aika suorin sanoin. Tässä dokumentissa ainoa aavistuksen myötähäpeää aiheuttava henkilö on erään hiltonilaisen tyttöystävä. Kun poikaystävä availee laskuja, joiden eräpäivä on ollut ja mennyt ja saldo vaan noussut, tämä tyttöystävä huokailee vieressä, että hän ei ainakaan koskaan ole jättänyt yhtään laskua maksamatta.

Toki dokumentin henkilöiden elämässä monikin asia on omasta näkövinkkelistäni katsottuna pielessä. Voisin sanoa, että on tyhmää syödä laskunsa tai on tyhmää ostaa kaljaa, jos ei ole vuokra maksettuna. Jokaisesta dokumentin henkilöstä tuli kuitenkin sellainen kuva, että eivät he ole valinneet tuollaista elämää. On kamalan epäreilua, jos lapsi joutuu nukkumaan puukon kanssa ja vanhempia kiinnostaa viina enemmän kuin oma lapsi. On hurjaa ajatella, että jollekin lapselle on helpotus, kun joku hakee pois kotoa.

On pakko ajatella, että helvetillisissä tai vain kurjissa oloissa lapsuutensa elänyt tai jonkun muun asian traumatisoima ihminen saattaa olla jossain määrin syyntakeeton siihen, ettei elämä luista yhteiskunnan normien mukaan. Viime aikoina on ollut keskustelua siitä, kuinka paljon yhteiskunnan pitää antaa ilmaiseksi ja kuinka paljon voi pakottaa. Onko oikein, että joku ihminen on saamapuolella koko elämänsä, kun toiset maksavat veroja jokaisesta työllä hankitusta eurosta? Tämän dokumentin katsomisen jälkeen jäin miettimään, kuinkahan moni niistä saamapuolella olevista oikeasti on valinnut osansa. Kuinka moni on päättänyt, ettei aio hankkia ammattia tai työpaikkaa? Kuinka moni oikeasti haluaa syrjäytyä? (Paitsi tietenkin Veli Sikiö.) Syrjäytyneeksi ajaudutaan. Minä olen aina tuuminut, että kyllä yhteiskunnan pitää auttaa, mutta omaakin yrittämistä vaaditaan. Nyt ymmärrän, että joskus siihen yrittämiseenkin tarvitaan apua. On ehkä vaikea joskus ulkopuolisena sanoa, onko joku vain oppinut avuttomaksi lusmuksi vai onko ajautunut umpikujaan, josta ei pääse pois vaikka haluaisi.

Kukaan dokumentin henkilöistä ei ollut tyytyväinen tilaansa. He kuvasivat itseään saamattomiksi paskoiksi, kun eivät saa aikaiseksi maksaa laskujaan, pitää kotiaan siistinä tai etsittyä töitä. Kysymys kuuluukin, mitä näiden ihmisten pitäisi ja mitä heille pitäisi tehdä, että tilanne muuttuisi? Kuinka paljon aikuisia ihmisiä pitää ja saa holhota? Kuka auttaa? Ei varmaan riitä se, että joku viiskymppinen täti jakkupuvussaan tulee patistamaan töihin.

Osa dokumentin henkilöistä vaikutti toisinaan jopa vahvoilta. Yksi oli päässyt irti väkivaltaisesta suhteesta, toinen sai pestyä hellan. Tosiaan, se hellan peseminen vaikutti tässä dokumentissa todella suurelta teolta. On paljon helpompaa ns. normaalin lapsuuden jälkeen löytää opiskelupaikka, töitä, puoliso ja hoitaa muutenkin asiansa mallikkaasti verrattuna siihen, että on joutunut lapsena heitteille. Jos huonoilla korteilla meinaa voittaa, pitää olla tuuria, tahtoa ja hyviä ihmisiä ympärillä.

Vaikka Hiltonissa tuntui asuvan ongelmallista yksilöitä, yhteiselämää oli mukava seurata. Tietenkin merkittävä osa yhteiselosta tuntui olevan juomista, mutta talon asukkaiden välillä oli myös harvinaislaatuista huolenpitoa. Oikeasti, moniko meistä lähtisi naapurinsa vierelle sairaalaan syöpähoitojen ajaksi?

Hilton oli rankkaa katsottavaa, koska se pisti pohtimaan omaa elämää, etenkin oman navan ulkopuolelta. Dokumentin aiheuttama ahdistus tuntuu nyt pikkusieluiselta. Elokuvateatterista poistuin takaisin omaan keskiluokkaiseen elämääni. Ehkä ihminen tarvitsee tällaisia muistutuksia avartamaan elämän näkövinkkeliä. Lukioikäisenä menin töihin huostaanotettujen lasten vastaanottokotiin. Siihen asti olin elänyt tiedostamatta sitä, miten huonosti joillakin asiat Suomessa ovat. Tuo kokemus on jättänyt minuun suuren jäljen. Silloin mietin, miten kukaan voi tehdä suloisille viattomille lapsille jotain pahaa. En ollut koskaan aiemmin joutunut kohtaamaan tuollaista maailmaa. Näin lapsia, jotka on pelastettu vanhemmiltaan ja vanhempia, jotka itkivät menetettyjä lapsiaan. Joskus mietin yhä, minkälainen elämänpolku niille silloin hoitamilleni lapsille oikein on muodostunut. Miten heistä, jotka ovat saaneet epäreilun lähtökohdan elämälleen, saadaan kasvamaan onnellisia ihmisiä? Tikkari sille, joka tietää vastauksen.

Miran elämä Hiltonissa on harmaata. (Tampereen Elokuvajuhlien pressikuva)



Muutama sananen pitää sanoa vielä dokumentin toteutuksesta. Rosoiset kuvat ja äänet olivat tehokkaita.  Äänien kaiku, välillä säriseväkin ääni sopi ympäristöön. Tässä dokumentissa Itä-Helsinki näytti juuri niin surkean harmaalta kuin dokumentin henkilöt sitä kuvasivat. Musiikkivalinnat olivat osuvia. Etenkin yhden hiltonilaisen, nuoren äidin Miran laulut jäivät mieleen. Ensinnäkin, Miran lauluääni on todella kaunis. Hänen omien kappaleidensa sanoitukset olivat rehellisiä, mutteivät kumma kyllä luotaan työntäviä. Kauniisti laulettu siitä, miltä tuntuu vetää venttejä käteen. Miran äänen blues jäi mieleeni, ja melodiat pyörivät päässäni vieläkin.

Tätä on dokumentti. Silmiä avaavaa, koskettavaa, ajankohtaista ja kerronnallisestikin toimivaa. Aito draama on tosielämää.

Hilton! Täällä ollaan elämä -dokkarin voi käydä katsomassa myös elokuvateattereissa 15.3.2013 alkaen.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Rulla on mahtava




Rullan vauvanurkkaus.


Minulla on ollut pitkään mielessä kirjoittaa tänne ylistys Rullalle.
Lasten kulttuurikeskus Rulla on aivan ihana paikka Tampereen Finlaysonilla, eli ihan ydinkeskustan tuntumassa. Rullassa on tekemistä niin pikkuisille ihmisille kuin koululaisillekin. Vauvoille on oma pieni nurkkauksensa, jossa voi ihmetellä heliseviä tiukuja ja isoja silkkisiä meduusoja. Askartelupöydällä on usein jotain askarreltavaa, tai ainakin piirtää voi aina.




Lisäksi Rullassa on vaihtuvia näyttelyitä ja erilaisia touhunurkkauksia. Tällä hetkellä Rullassa voi keksiä Taikametsä-näyttelyssä vaikka oman varjoteatteriesityksen...


....tai seikkailla virkattujen puunrunkojen seassa. Käsin tehdyt asiat ovat niin ihania, että aikuisenkin tekee mieli tunnustella erilaisia pintoja. On ihana seurata vierestä, kuinka lapset päästävät mielikuvituksensa valloilleen.





Tupsutyöpajan tohinaa.
Rullaan pääse sisälle ilmaiseksi ja toisinaan askarellakin saa ilman maksua. Joskus askarteluista ja työpajoista veloitetaan materiaalimaksua euron tai muutaman verran. Jos asuisimme lähempänä Rullaa, siellä olisi varmaan tullut käytyä useamminkin. Vuosien varrella Rullassa on kuitenkin tullut kulutettua aikaa sadepäivinä ja muutenkin. Lisäksi Rullaan houkuttavat monenlaiset tapahtumat. Aika usein Rullassa voi nähdä esimerkiksi makupaloja Tampereen teatterien lastenesityksistä ja satutuokioita. Nyt lauantaina 9.3. Rullassa on Venäjän kulttuuriviikkojen tapahtumaa, ja sekin ilmaiseksi.


Koulujen hiihtoloman aikaan Rullassa järjestettiin keppihevostyöpaja. Minun mielestäni on aivan tajutonta, että ammattilais nukentekijän vetämästä työpajasta piti maksaa vain kolme euroa. Kolme euroa! Se sisälsi kaikki materiaalitkin villasukkaa lukuun ottamatta. Minun villasukastani tuli Emilia-hepan pää.

Minä olen käsityöihmisiä, mutta nyt kaiken kiireen keskellä puuhastelu on jäänyt. Toissa talvena aloitin neulomaan villapaitaa, josta puuttuu yhä kaulus ja vetoketju. Saan satunnaisista tavaroista ihmeellisiä inspiraatioita, joten säilytän ne tavarat inspiraation toteutumista odottamaan. Minusta on mahtavaa, että olen saanut oppia lapsena monenlaista itse tekemistä. Nyt tuntuu siltä, että ei energia riitä kotona askarteluihin. Oikean virkkuuotteen opettaminen oli riittävä urakka minulle. On siis aivan mahtavaa, että joku muu voi tarjota mun lapselleni sitä tekemisen iloa. Minä istuin kahvilassa lukemassa  lehtiä sillä aikaa. Ei sikäli, en kyllä olisi itse osannut tehdä yhtä hienoa keppihevosta. En olisi keksinyt viritellä siihen kepin päähän jotain paksua rautalankaa, jotta hepan pää ei irtoisi.

Kun mun tyttöni tuli työpajasta, alkoi hirmuinen pulputus siitä, mitä oli mitenkin tehty. On hienoa katsella, kun lapsi on niin ylpeä itse tekemästään. Itse ommeltu silmät, itse solmittu harja. Korvien ompelu siihen rautalankaan oli vaikeinta. Ihan itse valittu väritkin. Emilialla on häntäkin, toisin kuin sillä kaupasta ostetulla hepalla. Mun villasukastani tuli hurjan arvokas.




tiistai 5. maaliskuuta 2013

Madame Butterflyn epäreilu kohtalo koskettaa

Tampere-talo
Madame Butterfly, omaisten esitys 4.3.2013
Ensi-ilta 6.3.2013
Kuva: Petri Nuutinen, Tampere-talon pressikuva

Musiikinjohto Anna-Maria Helsing

Ohjaus Katariina Lahti
Lavastus Markus Tsokkinen
Videosuunnittelu Jenni Valorinta
Puvut Anna Sinkkonen
Valosuunnittelu Olli Lehtinen
Kuorokapellimestari Heikki Liimola

Soile Isokoski (Madama Butterfly/Cio-Cio-San) 

Hilke Andersen (Suzuki)
Alessandro Liberatore (Pinkerton)
Arttu Kataja (Sharpless)  
Petri Bäckström (Goro)         
Tiina-Maija Koskela (Kate Pinkerton)
Esa Ruuttunen (Bonzo)
Tero Harjunniemi (Ruhtinas Yamadori)
Antti Nissilä (Keisarillinen komissaari)
Juha Pikkarainen (Yakuside)
Raija-Raissa Palmu (Äiti)
Mari Palviainen (Täti)
Jessica Stortz (Serkku)
Pertti Kallio (Rekisterivirkailija)
Vilho Seppälä (Lapsi)

Tampere Filharmonia
Tampereen Oopperan kuoro
Esityskieli italia, tekstitys suomeksi
Kesto 2 h 50 min, yksi väliaika


En ole intohimoinen oopperafani, mutta katson sitä ihan mielelläni silloin tällöin. Suurimman annostukseni oopperaa sain viime kesänä, kun olin töissä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Siellä ollessani pohdin, mitä ne kunnon oopperafanit saavat esityksistä irti, mistä minä minä mitä ilmeisemmin jään paitsi. Kyllä minäkin olen järisyttäviä hetkiä oopperassa kokenut, mutta yleensä haluan nauttia teatterin ja musiikin erikseen. Oopperassa tapahtuu niin paljon, ja minua jää harmittamaan, jos missaan musiikista jotain sen vuoksi, että seuraan jotain näyttelemistä tai luen tekstejä. Konsertissakin usein keskityn musiikkiin silmät kiinni.

Tässä kirjoituksessa kerron fiiliksistäni Tampere-talon Madame Butterflysta ja pohdin myös joitakin yksityiskohtia. Joten jos et halua tietää paljastuksia joistakin tämän produktion detaljeista, ei kannata lukea tämän enempää ennen kuin olet itse käynyt katsomassa.

Madame Butterflyn esityksessä istuin aika lailla permannon keskellä. Lavatapahtumien kannalta loistava paikka. Mutta koska en ollut perehtynyt oopperan librettoon lainkaan enkä ymmärrä italiaa, minun piti vilkuilla tekstityslaitetta vähän väliä. Toisaalta, koska Madame Butterflyssa, ja oopperassa yleensäkin, draama etenee paikoin todella hitaasti, ei lavalle tarvitse koko ajan katsellakaan. Silti tuollainen tarkkaavaisuuden heitteleminen paikasta toiseen häiritsee minua.
Keskittymistä helpottaisi, jos perehtyisi teokseen etukäteen. Elokuvissa ja teatterissa jokin hohdosta katoaisi, jos juonen tietäisi etukäteen. Oopperasta taas mielestäni sitä enemmän irti, mitä paremmin teoksen tuntee. Madame Butterflysta tiesin vain juonen peruskuviot: Jenkkisotilas Pinkerton menee naimisiin teinigeishan kanssa, sitten häipyy takaisin Amerikkaan ja lupaa tulla takaisin. Madame Butterfly jää odottelemaan miestään. Kuspää äijä on kuitenkin mennyt amerikkalaisrouvan kanssa naimisiin. Sen tiedon saatuaan Madame Butterfly pelastaa kunniansa rippeet tappamalla itsensä.
Minä pidän oopperoissa erityisesti voimakkaista kuorokohtauksista. Madame Butterflyssa kuoron rooli on hyvin pieni. Ei se mitään, ei solistiosuuskissakaan ollut mitään vikaa. Oopperamaailmassa on yleinen "ongelma", että teinityttöjä esittävät aikuiset naiset. Jostain syystä ne oopperoiden naispääroolit ovat usein nuoria tyttöjä, joiden lauluosa vaatii kokeneen äänen. Tässä oopperassa hahmon ja esittäjän ikäero ei ollut niin silmiinpistävä, koska sopraano Soile Isokoski oli vuorattu valkoisella kasvomaalilla ja jättikimonolla. Mutta ei tämä Madame Butterfly liikehtinyt niin kuin 15-vuotias. Oopperassa tietenkin se laulu ratkaisee. Soile Isokosken Madame Butterfly oli viaton ja dramaattinen.
Muista laulusuorituksista mieleeni jäi erityisesti baritoni Arttu Kataja Sharplessina. Pidän hänen pehmeästä mutta vahvasta lauluäänestään. Sharpless on hahmona mielenkiintoinen. Hän yrittää puhua Pinkertonille järkeä, jotta tämä ei kohtelisi Butterflyta huonosti, niin kuin Pinkertonilla oli alusta alkaen suunnitelmana. Sharpless on pahassa välikädessä ja hän saa nähdä Madame Butterflyn tuskan. Kehua täytyy myös ihanan pehmeä-äänistä mezzosopraano Hilke Andersenia Suzukina. Basso Esa Ruuttusella oli vähän laulamista Madame Butterflyn hurjana Bonzo-enona, mutta sekin vähä oli kerrassaan väkevää ja vihaista. Vaikka Madame Butterflyn pieni poika ei mitään laulanutkaan, lapsi oli valtavan suloinen. Siinä pienessä lapsessa kukilla leikkimässä kiteytyi viattomuus, myös Butterflyn viattomuus. 

Kuva: Petri Nuutinen, Tampere-talon pressikuva
Lavastus ja puvustus olivat melko perinteisiä. Oivallinen oli myös hyvin japanilaiselta näyttävä Madame Butterflyn koti paperiseinineen, joka aina välillä roikkui ilmassa. Siihen heijastetut kuvat toivat lavastukseen eloa. Jännittävä elementti oli myös sininen nostokurki. Voisi luulla, että se olisi pistänyt pahastikin silmään muutoin niin pehmeäsävyisessä lavastuksessa. Kuitenkin juuri nostokurki oli kaikessa monikäyttöisyydessään aivan huippu. Se nosti taloa ylös ja alas, oli välillä tähtitaivas ja edusti myös satamaa.
Kimonot tuntuivat hankalilta, vaikka kuuluivat luonnollisesti asiaan. Soile Isokoskikin joutui moneen kertaan nostelemaan jalkojaan ja perinteinen japanilainen takaperin kulkeminen pitkin lavaa näytti vaaralliselta. Välillä pelkäsin, että joku lavalla kaatuu helmoihinsa tai peruuttaa päin jotain. Kuitenkin juuri se hankalannäköinen sipsutus tuntui niin aidolta. Butterflyn tarina on kirjoitettu 1800-luvun lopulla. Kimonoista en osaisi päätellä mitään siitä, mihin aikaan ooppera sijoittuu. Kuitenkin lavalla on jääkaappi, joka muistuttaisi jotain 50-lukua. Samoin Pinkertonin amerikkalaisvaimon jakkupuku voisi viitata sille main. No, ei kai tällä taas mitään väliä ole. Tarina on ajaton ja Pinkertonin kaltaisia häntäheikkejä on ollut maailman sivu, samoin petettyjä naisia. Ihmiset ovat aina luottaneet ja tulleet huijatuiksi.
Puccinin Madame Butterfly on yksi maailman esitetyimmistä oopperoista. Musiikillisesti tämä ei kuitenkaan päätynyt suosikkieni joukkoon. Monta kertaa oopperasta kotiin palatessa päässä soi. Nyt ei soinut mitään. En juuri muuta muista kuin useaan kertaan musiikissa kuuluneen Yhdysvaltojen kansallislaulun ja pieniä japanilaistyylisiä melodioita siellä täällä. Ihan hienoja aarioita, joista osa kuulosti hämärästi siltä, että olen joskus aiemminkin kuullut.

Tavalliseen konserttiin verrattuna oopperassa en pysty sisäistämään musiikkia niin hyvin. Musiikki pyörii jossain alitajunnassa. En varmasti ole ainoa, sillä audiovisuaalista esitystä katsoessaan ihmisen huomiosta 70 prosenttia menee näköaistin ja 20 prosenttia kuuloaistin käyttöön. (Tämän totesi Morton Heiling vuonna 1955, ehkä uudempaakin tietoa.) Joka tapauksessa, oopperassa huomaa, jos teoksen eri palikat eivät pelaa yhteen. Tavallisessa konsertissa ei välttämättä huomaa, jos joku ääni jää tulematta. Tässä omaisten esityksessä ei voinut olla huomaamatta, että tekstin kannalta oleelliset laukaukset satamasta jäivät kuulumatta ääninauhalta. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Madame Butterfly alkoi laulaa, että noista tykinlaukauksista tiedän, että rakkaani on tulossa. Ooppera on armoton ja vaativa laji. Soittajien, laulajien, lavastuksen, puvustuksen ja kaiken tekniikan on toimittava yhteen.
Oopperan väliajalla oloni oli vähän lattea. Minä olen sellainen tunnenarkkari, että jos esitys ei liikuta mitään sisällä, olo on jokseenkin pettynyt. Olihan se musiikki kaunista, mutta se siitä. Enhän enää edes muista sitä. Minä haen näiltä reissuilta jotain muutakin kuin ajanvietettä. Olen ehkä vaativa katsoja.

Kuva: Petri Nuutinen, Tampere-talon pressikuva
Oopperan lopussa sain kuitenkin sen tunteeni. Minun sydämeni oli pakahtua katsellessani Madame Butterfly luopuvan toivosta. Se hetki kesti pitkään. Orkesterivälisoiton aikana en suinkaan sulkenut silmiäni, vaan katsoin sitä lavalla näkyvää maagista vähäeleisyyttä. Madame Butterfly petettiin niin julmalla tavalla! Vaikka kunnian menetyksen jälkeinen itsemurha on varmasti etenkin japanin historiaan liittyvä juttu, kyllä tämä koskettaa syvältä. Joku muu teki väärin, ja viaton joutuu luopumaan hengestään. Minua itkettää nytkin kun muistelen eilistä.
Madame Butterflyn lopussa kiteytyi oopperan hienous. Ei pelkkä musiikki tai pelkkä tarina olisi saanut noin suurta vaikutusta aikaan. Oopperan lopussa musiikki pauhasi ja draama lavalla sai täyttymyksensä. Vaikka tiesin, ettei tässä oopperassa ole onnellista loppua, sen lopun näkeminen oli niin tuskallista. 

Kuva: Petri Nuutinen, Tampere-talon pressikuva
ps. Minua jäi kummastuttamaan lavalle orkesterivälisoiton aikana tullu Madame Butterfly coveriksi ilmoitettu Sanna Meretvuon esittämä hahmo. Hetken aikaa lavalla oli kaksi Madame Butterflyta ja sitten toinen katosi ja toinen jäi laulamaan. En aivan pysynyt kärryillä, kumpi jäi lavalle. Ihan kuin laulu olisi kuulostanut erilaiselta? En siltikään tajua, miksi Butterfly olisi pitänyt vaihtaa kesken kaiken hetkeksi. Oliko kyseessä dramaturginen vai jokin tekninen seikka? Ainakin seuraavassa Butterflyn sisääntulossa se oli varmasti Isokoski kun lauloi. En tajunnut tämän kaksoisolennon mahdollista psykologista merkitystä enkä muutakaan merkitystä. Tampere-talon sivuilla ei tätä coveria ole mainittu lainkaan, mutta tällainen hahmo on merkittynä tämän kyseisen näytöksen solistilistaan. Ärsyttävää, kun jotain jäi tajuamatta.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Rölli ja kultainen avain

Elokuva: Rölli ja kutainen avain

Ohjaus: Taavi Vartia
Pääosissa: Allu Tuppurainen, Mikko Leppilampi, Krista Kosonen, Jarkko Niemi, Turkka Mastomäki, Iina Kuustonen, Ville Haapasalo, Christain Ruotanen



Minä olen lapsena katsonut Rölliä telkkarista ja kuunnellut Rölliä c-kasetilta. Osasin ulkoa monet tarinat ja laulut. Minua hieman epäilyttää katsoa näitä uusia Röllejä,  sillä en halua sotkea päässäni olevaa mielikuvaa. Olen nähnyt myös aiemman Rölli-elokuvan Rölli ja metsänhenki. Siitä ei juuri jäänyt muistikuvia.

Rölli ja kutainen avain oli toisaalta hyvin tuttu, mutta toisaalta niin vieras tällaisen vanhan Röllin ystävän mielestä. Rölli-sarjan maailma on melko väritön ja maanläheinen. Rölli ja kultainen avain on kuitenkin värikäs elokuva. Röllikylä on luonnonläheinen, mutta sen vieressä oleva Rollicity on niin värikäs kuin sirkustirehtöörin perustama kylä voi olla.

Lapsuuteni Rölli eleli metsässä yksikseen ja vain harvoin oli tekemisissä muiden kanssa. Tässä elokuvassa Röllikyläkin on tiivis yhteisö.Oikeastaan tätä elokuvaa katsellessa ei pidä ajatella sitä alkuperäistä Rölliä. Rölli ja kultainen avain kertoo Röllin elämäntarinan taivaalta tippumisesta lähtien. Siitä ei saa käsitystä, mihinkä vaiheeseen Röllin elämää tuo yksin metsässä asustelu oikein osuisi.

Vanhasta Röllistä kuitenkin muistuttavat esimerkiksi tutut laulut. Suosikkini Mauno-mato oli kyllä ihan erilainen kuin minun mielikuvissani. Osa lauluista loi mukavan nostalgisia tunnelmia, mutta osan laulun uudet sovitukset eivät kyllä oikein osuneet. Liian erilaista, liian elokuvamaista.

Yksittäisistä kohtauksista sirkuskohtaus jäi suosikikseni. Yleisössä oli jotain lynchmäistä. Juonen kannalta irrelevantteja hahmoja, esimerkiksi jänis. Ylipäätään se on hulvatonta, että keskellä korpea oleva sirkusteltta on saanut jostain yleisökseen teltallisen aristokraatteja.

Jotenkin alkoi ärsyttämään, miksi kaikki röllit olivat sellaisia harvahampaisia otuksia. Harvahammastekarit ei tietenkään mahdu näyttelijöiden suuhun kovin kätevästi, joten hahmot näyttivät jotenkin hölmöiltä. Ei siinä mitään, jos pari hahmoa olisi ollut sellaisia, mutta Rölliä lukuunottamatta melkein kaikki.

Minulla käsitykseni Röllistä on aina ollut se, että pohjimmiltaan hän puhuu hurjia juttuja ja kertoo tarinoita ilkeilyistään, muttei koskaan ole uskaltanut tehdä mitään pahaa. Jos on tehnyt jotain väärin, se on ollut ennemminkin ajattelemattomuutta kuin tahallista kiusaa. Minä olen aina ajatellut, että ne Röllin omasta lapsuudestaankin kertomat tarinat ovat höpinää. Sehän Röllissä on ideana, että koska röllien pitäisi olla ilkeitä, tämän Röllin pitää peitellä sitä, ettei oikeasti ole. Mikä oudointa, tässä elokuvassa Rölli on rölleistä ilkikurisin ja kaikki muut ovat niitä kilttejä tai viattomia hölmöjä.

Minusta oli siis järkyttävää seurattavaa, että tämän elokuvan juoni perustuu siihen, että Rölli on tehnyt väärin. Vuosia tämä teko on kalvanut Röllin mieltä ja aiheuttanut paljon pahaa Röllikylälle. Lopulta Rölli saa kuitenkin mahdollisuuden hyvittää tekonsa. Muutenkin etenkin nuori Rölli on tässä elokuvassa kamala kauhukakara, joka ei muuta tee kuin kiusaa muita. Mutta, eihän rölli tee muille väärin!  Tai ehkä Röllillekin on pitänyt antaa mahdollisuus erehtymiseen ja saahan hän väärinteoistaan rangaistuksiakin. Kauheasta kiusanhengestä kasvoi sitten ihan kunnollinen ja kiltti Rölli. Röllin syvin olemus oli muutoin ihan hyvin tavoitettu: Rölli on oman tiensä kulkija, erilainen ja arvotuksellinen. Röllin mokailut kuitenkin johtavat koko elokuvan teemoihin eli ystävyyteen ja rehellisyyteen. Jokin tässä asetelmassa on kuitenkin mielestäni päälaellaan.

Allu Tuppurainen on kyllä paras Rölli, mutta yllättävän röllimäisiä olivat myös elokuvan nuoremmat Röllit Cristian Ruotanen ja Jarkko Niemi. Oli näyttelijäsuorituksissa yllätyksiäkin. Tietenkin maskeeraus oli piilottanut koko miehen, mutta en lainkaan tunnistanut Turkka Mastomäkeä kylän vanhimpana röllinä. Sen sijaan Mikko Leppilammen tunnisti Tirehtöörinä. Hänen roolisuorituksensa oli mukavan erilainen aiemmin nähtyihin verrattuna.

Minun mielestäni tämä elokuva oli ihan ok. 7-vuotias tuntui viihtyvän.