lauantai 15. huhtikuuta 2017

Vapaamatkustajana kirkkokonsertissa

En olisi tullut katsoneeksi kirkkokonserttien tarjontaa tänä pääsiäisenä, ellei äitini olisi halunnut mennä johonkin konserttiin. Katsoin tarjontaa, ja päädyimme menemään pitkäperjantain konserttiin Tuomiokirkkoon. Siellä esiintyi Vokaaliyhtye Passion Ensemble barokkiyhtyeen säestyksellä. Ohjelmassa oli Buxtehuden Membra Jesus Nostri.

Lähdin konserttiin ilman kovin hyvää valmistautumista. Verkkarit vaihdoin toisiin housuihin, mutta paidassa saattoi olla vähän vauvan puklua. Dödöä en ainakaan ollut aamulla laittanut. Tukka odotti saunapäivää ja naamassa ei ollut muuta väriä kuin tumman silmänaluset.

Olin katsonut etukäteen, että maksullinen käsiohjelma on tarjolla, mutta ei pääsymaksua. Ei minulla ollut aikomustakaan ostaa käsiohjelmaa. Muutaman viikon päästä kuukausittaiset tuloni ovat 519,41 euroa. Ajattelin käyttää sen 15 euroa kesällä johonkin muuhun. Muuten olisin jäänyt kotiin. Ovella oli kuitenkin noloa olla ostamatta sitä käsiohjelmaa. En jäänyt katsomaan, millä tavalla käsiohjelmien myyjä minuun reagoi.

Käsiohjelma olisi ollut kyllä kiva. Koska en muistanut lukeneeni ilmoituksesta mitään muuta kuin sanan Buxtehude, eikä latinani ole kovin sujuvaa, olisin kaivannut tekstiä nenäni eteen. Vaikka passiomusiikin sanoitukset noin suurinpiirtein ovat arvattavissa, olisin halunnut keskittyä kuuntelemaan sanoja katsellen. Tykkään kyllä nykyään barokkimusiikista, mutta pakkohan se on myöntää, että aika tasapaksua menoa, kaikki kantaatit melkolailla saman sorttisia.

Nautin kyllä laadukkaasta esityksestä, mutta ajatukseni harhailivat pahemman kerran. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin tullut vapaamatkustajana konserttiin. Jostainhan muusikoidenkin on palkkansa saatava. Jos kaikki tulisivat kuuntelemaan konsertteja ilman käsiohjelmaa, järjestettäisiinkö tällaisia konsertteja? Toisaalta ajattelin, että pitkäperjantaina jos jonain päivänä saa persaukiset kotiäiditkin tulla kirkkokonserttiin. Jos maksu on pakollinen, sitten se on nimeltään pääsymaksu. Ihan sääntöjen rajoissa tulin konserttiin maksamatta, eikä siinä pitäisi olla mitään häpeiltävää. Silti pyörittelin mielessäni, että olen paikalla siipeilemässä.

Mietin myös, etten ole kuunnellut juuri yhtään klassista reilun vuoden ajan, livenä, levyltä, en radiosta enkä tv:stä. Irtisanotuksi tuleminen työstä, johon suhtauduin intohimolla, on ottanut sen verran koville, etten ole halunnut kuunnella. Ehkä olen sen tyyppinen ihminen, että työtä ja intohimoja ei kannattaisi sekoittaa toisiinsa. Kävin ennen tällaisissa konserteissa työasioissa tai ainakin työasioita liipaten. Huomasin paikan päällä kasvoja, jotka ovat (puoli)tuttuja aiemmista työjutuista. Toivoin, ettei kukaan tunnista minua. Identifion itseni tällä hetkellä entiseksi kulttuuritoimittajaksi, enkä halua päätyä rupattelemaan siitä kenenkään kanssa.

Istuin konsertissa muistelemassa entisiä aikoja, suremassa menetettyä ja miettimässä, miten minun pitäisi siihen ennen niin rakkaaseen musiikkiin suhtautua. En ole aktiivisesti pohtinut näitä asioita, mutta tuonne konserttiin puolivahingossa päätyminen pisti ajatukset liikkeelle. Musiikki on merkinnyt minulle paljon ihan lapsesta asti, mutta kuluneen reilun vuoden aikana minulla ei ole ollut siihen juuri minkäänlaista suhdetta. Olen soittanut pari puhallinorkesterikeikkaa ja käynyt oopperassa. Kotona olen kuunnellut vain vähän musiikkia ja se, mitä olen kuunnellut, on ollut suosikkejani yläasteajoilta: Kent, Jaco Pastorius, Trio Töykeät... Ei yhtään klassista.

En siis juurikaan aktiivisesti kuunnellut eilistä konserttia. Konsertti sohaisi johonkin kipeään paikkaan, enkä vielä tiedä, mitä se pisti liikkeelle.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Tampereen elokuvajuhlat – Lastenohjelmien K16-näytös

Tänä vuonna käyn Tampereen elokuvajuhlilla eli Filkkareissa vaan yhdessä näytöksessä. 11-vuotias tyttäreni sai valita, mihinkä näytökseen mennään yhdessä. Ensiksi on mainittava, että harmittavan suuri osa tuon ikäistä kiinnostavista näytöksistä on koulupäivän aikana. Kai oletus on, että opettajat tuovat luokkansa niitä katsomaan. Onneksi jotain kiinnostavaa löytyi, nimittäin Pikku kakkonen 40v -juhlanäytös. Minua ihmetytti  näytöksen ajankohta, nimittäin perjantai-iltana klo 22.

Myöhäinen näytöksen ajankohta sai minut varmistamaan lippukassalla, että kai sinne voi tuon ikäisen viedä. Kassahenkilö lähti takahuoneesta asiaa kysymään. Hän sanoi, että suositusikäraja näytökselle on 16 vuotta. Ikäraja kuulemma selittyy osittain myöhäisellä esitysajankohdalla, koska siihen aikaan liikkeellä voi olla humaltuneita aikuisia. Ohjelmistossa on pari lastenohjelmaa, joita lastenohjelmana on Pikku kakkosesta hyllytetty: Rölli ja pahan valtakunta sekä Hupsis, jossa tehdään kotiviiniä ja humallutaan. Aasi, Morso ja Mouru on myös tunnetusti pelottanut lapsia. Ymmärrän kyllä, ettei tästä nimenomaan ole haluttu tehdä mitään 4-vuotiaiden näytöstä. Mutta että K16!

Minulle luvattiin, ettei aikuisen mukana olevaa 11-vuotiasta poiskaan käännytetä. Lapseni on nähnyt aikuisen seurassa kesyimpiä Bondeja, Sormusten herrat, Hobitit ja Star Warsit. Suhtaudun kyllä yleisesti ottaen ikärajoihin kunnioituksella. Etenkään sellaista, mitä en ole itse nähnyt, en anna lapsen katsoa ennen kuin ikä riittää, eli yksin K-merkinnän mukaan ja vanhemman seurassa 3 vuotta nuorempana. Tässä Pikku kakkosen tapauksessa olen nyt tosi rebel ja en noudata!

Mielenkiinnolla odotan ensi viikon perjantaita. Onko sali täynnä kännikaloja nostalgiahuuruissaan katsomassa Rölliä? Pitääkö minun suojella lastani tosielämän vai animaation humalaisilta?

Palaan 10.3. jälkeen tähän kirjoittamaan, minkälainen näytös oli, ja aiheutinko lapselleni traumoja hänet sinne viedessäni.

Näytös oli tosi kiva! Ymmärrän oikein hyvin, että tästä oli haluttu tehdä nimenomaan aikuisille tarkoitettu näytös, jonne ei tule ipanat kitisemään. Ehkäpä jos näytösaika olisi ollut vaikka klo 20, joku olisi sinne jonkun pikkulapsen kuitenkn tuonut.

En muista, milloin viimeksi olisin ollut noin hyväntuulisessa ilmapiirissä elokuvateatterissa. Tutut ohjelmat saivat aikaan nostalgisia huokailuja ja naurun pyrskähdyksiä. Osa ohjelmista oli tuttuja, osa taas minulle, 80-luvulla syntyneelle, uusia, siis niin vahoja, etten ollut lapsuudessani niitä nähnyt. Nauratti monikin juttu, mutta varsinkin se, kuinka tarinankerrontakin on lastenohjelmissa muuttunut. Tällaisia näytöksiä voisi olla useamminkin!

Oma 11-vuotiaani oli kaiketi näytöksen nuorin osallistuja. Hänelle osa näytöksen hohtoa oli varmasti juuri se, että sai olla menossa juurikin iltamyöhällä.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Savonlinnan Oopperajuhlat: Don Giovanni

Savonlinnan Oopperajuhlat
Mozart: Don Giovanni
Kenraaliharjoitus
Olavinlinna 7.7.2016

Musiikinjohto:  John Storgårds
Ohjaus: Paul-Emile Fourny
Lavastus: Poppi Ranchetti
Puvut: Giovanna Fiorentini
Valaistuksen suunnittelu: Patrick Méeüs
Kuoron valmennus: Matti Hyökki

Leporello ja Don Giovanni, eli Tapani Plathan ja Waltteri Torikka.
(Kuva: Soila Puurtinen, Itä-Savo)

”Ei kai tuollaisia kusipäitä ole oikeasti olemassa?” Tämä oopperaseurana olleen tyttäreni kysymys tiivistää aika hyvin Mozartin DonGiovanni -oopperan nimihahmon. Aivan yököttävän puistattava limanuljaska ja kieroilija, joka sattuu kuitenkin olemaan sen verran komea ja lipevä kieleltäänkin, että saa naiset uskomaan hääkellojen soittoon, vaikka tyypillä ei ole muuta mielessä kuin häipyä petipuuhien jälkeen taas etsimään seuraavaa valloitusta.

Oli mielenkiintoista kuulla ja nähdä Waltteri Torikka Don Giovannin roolissa. En ole kovin paljon Torikan laulua oikeastaan kuullut, mutta tokihan olen ollut tietoinen hänen suosiostaan muunkin kuin klassisen musiikin kuulijoiden keskuudessa. Minun silmissäni ja korvissani Torikka ei ole leimautunut mitenkään erityisesti, mutta mietin kyllä sitä, että varmasti jonkun muun mielessä niin voi olla. Huomionarvoista on se, että Torikka on kiinnitetty tähän rooliin Oopperajuhlille jo ennen Tähdet, tähdet -ohjelman tuomaa julkisuutta. Torikka on siis laulamassa Don Giovannina, koska on ollut Jorma Silvastin mielestä hyvä oopperalaulaja, eikä siksi, että Torikan nimi ja naama on varmasti tänä päivänä hyvä yleisöhoukutin. Loppuun myytyjähän Don Giovannin esitykset ovatkin.

Torikka oli mielestäni aivan loistava Don Giovannin roolissa. Aika varhaisessa vaiheessa esitystä ajattelin, että kuka muu tässä roolissa voisi ollakaan? Niin lipeviä ilmeitä ja eleitä sieltä irtosi, niin kukkoilevaa ja pöyhkeää patsastelua kuin Don Giovannilla pitääkin olla. Laulusta minun on sanottava, että mielestäni Torikan baritoni oli oikein rooliin sopiva ja muutenkin miellyttävä. Baritoni on edelleenkin itselleni mieluisin ääniala kuunneltavaksi.

Myös Don Giovannin palvelijan Leporellon roolissa laulanut Tapani Plathan oli mielestäni mies oikeassa roolissa. Narrimaiset ilmeet ja eleet, miellyttävä basso. Tämä hahmo oli 11-vuotiaan suosikki.

Donna Elvira on myös nostettava esiin. Sopraano Helena Juntunen oli tässä roolissa aivan mainion mentaali. Tykkäsin hänen laulustaa yllättävän paljon sopraanoääneksi, mutta tytär kommentoi, ettei naisten korkealta laulamista ylipäätään jaksaisi kovin paljon kuunnella. Täytyy sanoa, että tässä oopperassa minua miellyttääkin baritonien ja bassojen suuri osuus. Tenori Tuomas Katajalan tiesin kyllä etukäteen miellyttävä-ääniseksi. Ja kun vielä Komtuurina kuullaan Jaakko Ryhästä bassosaundeineen, niin etukäteenkin osaa jo odottaa aika paljon!

Kysyin tyttäreltä, kuinka hän vertaisi Don Giovannia edellisenä iltana nähtyyn Verdin Otelloon. Hän sanoi, että oopperoita on vaikea verrata, koska ne ovat niin erilaisia. Olen samaa mieltä. Molemmissa oli kusipäinen ja muiden tunteista ja kohtaloista piittaamaton henkilöhahmo, kehvelöintiä rakkaussuhteissa ja kuolemaakin. Mutta Otello oli tarinana raskaampi ja vakavampi. Don Giovannissa on esillä todella rajujakin ikuisesti ajankohtaisia teemoja, ja esityksessä vuorottelevatkin sydäntä riipivät aariat ja narrimainen hassuttelu. Varmasti sekä libreton kirjoittajan että ohjaajan taituruutta saada vakava ja hauska vuorottelemaan niin sujuvasti. Don Giovanni on oopperana mielestäni melko näytelmämäinen. Esiintyjiltä vaaditaan muutakin kuin laulutaitoa, ja mielestäni tässä Oopperajuhlien toteutuksessa näytteleminenkin meni nappiin. Monet hahmot ovat kyllä karikatyyrimäisiä, mutta mielestäni esiintyjät toteuttivat hahmonsa sopivan överisti eikä liian.

Ehkäpä juuri vakavan ja hauskan vuorottelu on syy siihen, että Don Giovannin musiikki on hyvin monipuolista. Monipuolisempaa kuin vaikka Otellossa. Tämä koskee niin orkesterin roolia kuin sitä, kuinka erilaisia äänen värejä ja äänen käyttötapoja solistien laulussa on kuultavissa. En ole ollut mikään resitatiivifani, ei sitä ainakaan levyltä jaksa kuunnella, mutta niin vain nautiskelin niistäkin kohdista ihan tyytyväisenä. Resitatiivikin voi olla eläväistä, ja sen kuunteleminen saa jonkin pointin, kun se liittyy tarinaan ja visuaaliseen esitykseen.

Jos minun olisi pitänyt viime viikolla valita suosikikseni Verdi tai Mozart oopperasäveltäjänä, olisin ehdottomasti sanonut Verdi. Mutta näistä kahdesta oopperasta ja näistä kahdesta produktiosta valitsisin kuitenkin Mozartin. Olen jotenkin vierastanut koomista oopperaa ja hakeutunut ennemmin vakavien ja jylhien teosten pariin, joissa sitä rakastamaani suurta oopperakuorosaundiakin saa koko rahan edestä. Don Giovannissa ei kuorolla ole kovin paljon tekemistä, mutta se ei minua haitannut lainkaan. Monesti olen pitänyt musiikkiesitystä itselleni kuulijana onnistuneena, jos olen käynyt jonkinlaisen tunnemyrskyn ja sisäisen puhdistautumisen läpi sen aikana. Olen kova itkemään ja oikein pakahtumaan jostakin mystisestä musiikin aiheuttamasta tuntemuksesta. Ei Don Giovannista sellaiseen ole, mutta ai että, kun nautin olostani! Minua nauratti, minua vihastutti Don Giovannin kusipäisyys, minua kiinnosti seurata jokaista juonenkäännettä ja pientä elettä. Niin tuttu ja simppeli kuin tarina onkin, eläydyin sen verran, että olisin voinut tuohtumukseltani vetää kunnon litsarin Don Giovannin poskelle! Jotenkin tunnelmaan sopi sekin, että vieressäni istunut nainen välillä kommentoi puoliääneen ”oi voi”, kun jokin henkilöhahmo hieman lavalla kompuroi tai jotain hurjaa tapahtui.

En tiedä, mikä vaikutus fiiliksiini oli itse esityksien erilaisuudella ja mikä eri istumapaikalla, mutta jotenkin Don Giovanni imaisi minut mukaansa Otelloa paremmin. Otelloa seurasimme siis edessä vasemmassa reunassa, kun Don Giovannin esitykseen tytär valitsi meille eturivin paikat heti kapellimestarin takaa. Nyt kuulokuva oli hyvin balanssissa, tai ehkä ihan parissa paikassa orkesteri meinasi jyrätä solistin, kun solisti ei laulanut suoraan yleisöön päin. Missään kohdassa ei myöskään lavan tapahtumat peittyneet vaikkapa selin meihin olevan kuoron taakse, vaan koin olevani hyvinkin lähellä tapahtumien keskiötä. Lisäksi juuri tässä oopperassa oli mukava nähdä hyvin esiintyjien ilmeet ja pukujen yksityiskohdat. Eli oliko kyse vain istumapaikoista vai oliko Don Giovannissa enemmän imua kuin Otellossa, en osaa sitä täysin sanoa. Tai mikä merkitys on sillä, että tämä sama Don Giovannin ohjaus on nähty Oopperajuhlilla jo aiemmin, Otello taas on tämän kesän uutta tuotantoa.

Ei Don Giovanninkaan juoni ole saippuasarjoja kummempi: naistenmies Don Giovanni se etsii uusia valloituksia, mutta muut alkavat saada touhusta tarpeekseen. Don Giovannilla on harhaluulo, että olemalla uskollinen yhdelle naiselle hän oikeastaan tekisi suurta vääryyttä kaikille niille naisille, jotka eivät silloin pääsisi hänen kanssaan muhinoimaan. Lopulta Don Giovanni saa kokea, että monien muiden mielestä hän onkin megaluokan kusipää, jonka on kannettava sikailustaan seuraukset. Don Giovanni on melko pitkään täysin sokea sille, miten hänen käytöksensä vaikuttaa ihmisiin hänen ympärillään. Hahmo on siis kaikesta limaisuudestaan ja ääliömäisyydestään huolimatta myös aika ressukka tapaus. Kukapa meistä ei joskus olisi toiminut tökerösti muita kohtaan ja tajunnut sen vasta jälkikäteen. 

Jostain syystä esitys veti mukaansa niin hyvin, että en tylsistynyt aarioidenkaan aikana. Ehkä Don Giovannissa ei vaan ole niin pitkiä pönötysaarioita, kuin jossain muissa näkemissäni oopperoissa? Toisaalta mietin, että lavalla tapahtui lähes jatkuvasti jotain, mitä seurata.  Joko päähenkilöt puuhaavat jotain, tai sitten lavalla olevissa kyläläisissä tai ”mysteerihahmoissa” riitti seurattavaa. Kiitokset Mozartille musiikista ja ohjaajalle taidosta tehdä näinkin pitkästä teoksesta niin mukaansatempaava, ettei kelloa ole tarpeen vilkuilla.

Lavastuksen osalta sain jälleen kerran ihmetellä, miten Olavinlinnassa tuntuukin niin vähäinen lavastus riittävän. Linnan seinät ja oviaukot sulautuvat parhaimmillaan osaksi niin modernia kuin vanhempaakin aikaa edustavaa lavastusta.

Tämä oli minulle ensimmäinen visiitti Savonlinnan Oopperajuhlilla sitten muutaman vuoden takaisen kesätyöpestini Oopperajuhlien pressitoimistossa. Mieleen tulvi valtavasti muistoja oopperantäyteisestä kesästä ja monista varmasti ainutlaatuisiksi jäävistä hetkistä. Voin sanoa, että työskentely oli intensiivistä, toisinaan hyvinkin rankkaa, mutta samalla valtavan antoisaa ja opettavaista. Tällä viikolla Olavinlinnaan kulkiessani olen mielenkiinnolla seurannut niitä lukuisia vapaaehtoisia, kesätyöntekijöitä, taiteilijoita ja Oopperajuhlien vakiväkeä, jotka ovat tänäkin kesänä tehneet valtavan työn luodakseen ilta toisensa jälkeen taianomaisen elämyksen oopperayleisölle. Minulla on sellainen tuntu, että Oopperajuhlissa ja Olavinlinnassa on jotain, joka lisää pienen ekstrataian oopperaesityksiin. Sen haluaisi kokea aina vaan uudestaan. 

Olen niin iloinen, että sain nyt tarjota lapselleni nämä kaksi elämysiltaa. Tuuletan myös sille, että hän piti niistä! Tokihan asiaan kuuluu se, että laitettiin vähän huulikiiltoa, käytiin alkoholittomilla drinkeillä ennen ja ostettiin yögrilliltä ruokaa esityksen jälkeen. Muistoksi ostettiin libretot ja viltti. Minua ei kyllä paleltanut lainkaan, vaikka varta vasten Don Giovannin esitykseen puettiin vähän edellisiltaa kevyemmin päälle, jotta viltille tulisi käyttöä. Nautin oopperasta, mutta vähintään yhtä paljon tuosta ihanasta oopperaseuralaisesta!

Jos muuten haluaa Savonlinnan Oopperajuhlille töihin, kannattaa seurata sivua www.operafestival.fi,  sinne tulee tietoa hyvissä ajoin, minkälaisille työntekijöille seuraavaksi kesäksi on tarvetta.

Don Giovannin esitykset Savonlinnan Oopperajuhlilla 9.–25.7.


Ps. Minä sain kokea Oopperajuhlilta ennakkopalat Otellon ja Don Giovannin kenraaliharjoituksissa. Toki juhliin mahtuu muutakin. Katso täältä koko ohjelmisto. 

torstai 7. heinäkuuta 2016

Savonlinnan Oopperajuhlat: Otello


Savonlinnan oopperajuhlat
6.7.2016
Verdi: Otello (kenraaliharjoitus)
Musiikinjohto: Xian Zhang
Ohjaus: Nadine Duffaut
Lavastus: Emmanuelle Favre
Puvut: Katia Duflot
Alkuperäinen valaistuksen suunnittelu: Philippe Grosperrin
Valaistus: Marc Delamézière
Videosuunnittelu: Arthur Colignon
Kuoron valmennus: Matti Hyökki


Kuva: Soila Puurtinen/Itä-Savo





Oopperajuhlat ovat alkamassa, ja vaikken itse juhlien aikaan Savonlinnassa olekaan, pääsin tunnelmoimaan kenraaliharjoituksiin. Ensin vuorossa oli Verdin Otello.

En lähde kirjoittamaan tähän juonikuvioita sen enempää, mutta yritän tiivistää oleellisen: Tarinassa on rakkautta, valehtelua, petosta ja kuolemaa. Kauniit ja rohkeat oopperalavalla. Tarkemmin oopperan libreton voi lukea vaikka täältä. En katso televisiosta Kauniita ja rohkeita tai muitakaan vastaavia saippuasarjoja. Ei tämä Otellonkaan tarina sisällä kovin huikeaa syvällisyyttä. Jos lukisin tuollaisen elokuvan juonikuvauksen, en varmasti jaksaisi katsoa kyseistä filmiä. Miksi sitten kannattaa istua kolme tuntia katsomassa tätä tarinaa oopperassa?

En tykkää kuunnella oopperaa levyltä tai radiosta. Tallennan toisinaan digiboksille oopperoiden tv-taltiointeja, mutten koskaan katso niitä. Mutta kyllä minä oopperasta pidän! Ooppera on minulle sellainen musiikin laji, joka pitää kokea livenä. Ooppera tuntuu parhaimmillaan niin mielessä kuin kropassa ihan joka sopukassa. Siksi juonen syvällisyydelläkään ei ole paljon väliä.

Olen kuuntelijana varmaan aika vaativa. Odotan aina jonkinlaisia säväreitä, enkä aina pysty selittämään, miksi jokin teos, musiikin teema tai tietyn laulajan ääni menee ihon alle, mutta jokin toinen ei. Niin vaan tapahtuu, ja se on varmasti osa musiikin mysteeriä. Otello ei lähtökohtaisesti sisällä itselleni mitään elämää suurempia sävelmiä. Se ei ole suosikkini Verdin oopperoista, en oikeastaan ole ollut siitä mitään mieltä. Tosin en ole sitä koskaan livenä nähnytkään, ainoastaan kuunnellut levyltä.

Kokonaisuudessaan Otello pitää otteessaan vaihtelevasti. Osassa kohtauksissa riittää intensiteettiä, mutta välillä taas se mielenkiintoani ylläpitävä lanka pääsee katkeamaan. Tämä tapahtuu minulle oopperan parissa melko usein silloin, jos teoksessa on pitkiä aarioita tai duettoja, joissa juoni ei etene nimeksikään eikä lavallakaan tapahdu muuta kuin patsastelua. Otellossa melodiat eivät ole niin iskeviä, että kannattelisivat mielenkiintoani riittävän pitkään. Silloin keskityn kuuntelemaan ja katselemaan orkesteria tai lavastuksen yksityiskohtia. Monesti oopperoista tuodaan esiin juurikin ne päähenkilöiden aariat ja duetot, joissa solistit pääsevät esittelemään taitojaan. Olen usein hieman melkein nolona miettinyt, että minä kyllä saan kiksini oopperoissa yleensä ennemminkin kuorokohtauksissa. No, riippuu aariasta ja riippuu solistista.

Otelloa Olavinlinnassa kuunnellessani mietin, että kuorokohtaukset ovat suosikkejani varmasti siksi, että niissä on voimaa. Kun orkesteri soittaa fortissimoa, kuoro ja solistit laulavat keuhkojen täydeltä, se tuntuu yleisönkin kropassa, enkä tarkoita nyt korvasärkyä. Kyllä tuntui mahtavalta tuntea musiikki kehossa! Näin raskauden loppuvaiheilla ollessa fyysistä kokemusta tietty tehostaa vatsassa asuvan reaktiot musiikkiin. Ajatella, että hänkin kuulee ja tuntee saman minkä minäkin! Mitähän mieltä hän oikeastaan olikaan vaikkapa oopperan alun pauhusta?

Yleensä pidän erityisesti baritoneista, ja niin tälläkin kertaa. Jagon roolissa laulanut Tommi Hakala oli ehdoton suosikkini solisteista. Mielestäni Otellona laulanut Kristian Benedikt jäi hänen varjoonsa jo äänen volyyminkin suhteen heidän duettokohtauksissaan. Toisaalta Otelloltakin kyllä löytyi paikoin ytyä omissa sooloissaan. Sopraano ei jotenkin äänialana minua miellytä, mutta varsinkin teoksen loppupuolella nautin kovastikin Desdemonan aarioista Ekaterina Goncharovan laulamana. Kaunista ja kuulasta, eikä lainkaan kireää kimeyttä, joita mielestäni korkeiden äänialojen laulajilla joskus on.

Lavastus Oopperajuhlien produktiossa oli pelkistetty, mutta mielestäni selkeydessään toimiva. Esityksessä nähtiin myös videota, joka elävöitti kivasti sellaisia kohtauksia, jossa muutoin vaan seistiin ja laulettiin. Videoista tuli mieleen välillä Suomi-filmi, välillä kauhuelokuva tyyliin Andalusialainen koira. Videoissa sinällään ei ollut mitään pelottavaa tai kauhistuttavaa, mutta tunnelmaltaan ne tavoittivat hyvin Otellon ja etenkin Desdemonan mielenmaisemaa.

Keskityn oopperassa paljon myös orkesteriin. Otellossa orkesterista kiinnitin huomiota erityisesti lukuisiin englannintorvisooloihin. Kauniita melodioita niin sooloina kuin laulusolistien rinnalla, ja valtavan hyvällä saundilla! Lisäksi loppupuolella teosta bongailin kovasti Mahlerin kuuloista sointi- ja sävelmateriaalia. Minun pitää varmaan myöhemmin perehtyä siihen, minkälainen yhteys onkaan löydettävissä. Mieleeni tuli teema Mahlerin toisesta sinfoniasta (jos oikein muistin), joka on sävelletty 1884–1894. Verdin Otello taas on kirjattu sävelletyksi vuodelle 1887. Kuinka paljon he olivat tekemisissä tuossa vaiheessa vai kuinka sattumaa samankaltaisuus sitten onkaan?

Oopperaseurana minulla oli 10-vuotias tyttäreni, jonka näkemys hyvästä istumapaikasta erosi hieman omastani. Minä haluaisin istua oopperassa jossain kauempana, josta kokonaisuuden näkee hyvin ja kuulokuvakin tulee tasaisesti lavan joka kolkasta. Tyttö halusi mennä eturiviin orkesterimontun viereen ja lavan eteen. Kuulokuvan suhteen olen edelleen sitä mieltä, että taaempana keskemmällä olisi parempi: jos kaksi solistia laulaa samaan aikaan eri puolilla lavaa, tottahan toki sen itsestä metrin päässä seisovan ääni kuuluu omaan korvaan paljon lujempana. Varsinkin alussa kaipasin kuoron saundilta enemmän yhtenäisyyttä ja mietin, olisiko kuoro kuulostanut enemmän yhdeltä instrumentilta hieman taaempana katsomossa. Tosin mitä pidemmälle kenraaliharjoitus eteni, sitä vähemmän kiinnitin huomiota asiaan. Lisäksi parissa kohtauksessa saimme katsella lähinnä kuorolaisten takaraivoja.

Hyvääkin tässä istumapaikassa oli. Pidin esimerkiksi siitä, että pienellä vilkaisulla näki hyvin orkesterimonttuun. Kapellimestari Xian Zangia oli hauska katsella työssään. Energisen näköistä johtamista. Lisäksi tuolla paikalla lapsi varmasti arvostaa sitä, että esiintyjät ovat välillä hyvin lähellä, jolloin esiintyjien ilmeet sekä lavasteiden ja pukujen yksityiskohdat näkyvät hyvin.

Tyttäreni on aiemmin nähnyt joitakin oopperaharjoituksia ja Oopperan kummitus iski häneen täysillä. Muistaakseni hän ei ole kuitenkaan tätä ennen istunut ns. oikeaa oopperaesitystä. En oikein osannut ennustaa, minkälaisen vastaanoton ehdotus parista oopperasta Savonlinnan lomareissulla saa, kun tuollaisten 10-vuotiaiden kiinnostuneisuutta asioihin tuntuu olevan hankala ennustaa. Kylmä hiki nousi siinä vaiheessa, kun tajusin molempien kenraaliharjoitusten menevän jalkapallon em-kisojen välieräotteluiden päälle. Suunnittelin jo monenlaisia lahjontapanoksia, mutta yllätyksekseni oopperailta itsessään riitti.

Omalta kohdaltani sanoisin, että tämä Otellon kenraaliharjoitus oli oopperaelämyksenä ”perus”. Mikään ei ollut pielessä ja pidin näkemästäni ja kuulemastani, mutta en kokenut mitään suuria säväreitä. Sanoisin silti, että hyvän oopperaelämyksen Oopperajuhlien Otellosta saa. Omaa iltaani kohotti vielä se, että lapseni tykkäsi esityksestä todella paljon. Ei huokaillut tylsistyneenä, vaan seurasi mielenkiinnolla. Hän kommentoi juonen olleen ihan jännä ja mielenkiintoinen, ja sitä oli helppo seurata. Olavinlinna miljöönä sai myös kiitosta, koska se on niin erilainen kuin vaikka Kansallisooppera. 



Ps. Olin katsomassa kenraaliharjoitusta, enkä varsinaista esitystä. En ala tässä nyt ruotia pikkujuttuja, sillä mitään kokonaisuutta rikkovaa ei edes tapahtunutkin. Haluankin sanoa, että jos jollekin joskus tarjoutuu mahdollisuus päästä seuraamaan kenraaliharjoitusta, kannattaa mennä. Ei kannata pelätä menevänsä katsomaan jotain keskeneräistä. Olen itse ollut monenlaisissa kenraaleissa teatterissa tai oopperassa. Joskus on jotain teknistä tai muuta säätöä ollut, mutta harvemmin. Yleisesti ottaen katsojana saa kenraaleissakin huippu elämyksen, onhan siinä jo ensi-ilta ovella. Silloin harvoin, kun jotain on tapahtunut, olen mielenkiinnolla seurannut, kuinka ammattitiimi toimii ja selvittää yllättävät tilanteet.

Otellon esitykset Savonlinnan oopperajuhlilla 8.7.–29.7.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Murha, ahdistusta ja värien iloa Amos Andersonissa

Helsingin reissuillani vierailu jossakin taidemuseossa on usein tehtävälistalla, jos vain suinkin sille on aikaa. Valitettavan usein ei ole. Tänään minun ei edes pitänyt olla Helsingissä: Varasin toissapäivänä ex tempore halvan hotellimatkan Tallinnaan. Sitten hoksasin, ettei passini ole voimassa. Muuta passia ei tähän hätään saanut kuin expresspassin, jota ei voi noutaa kuin Pasilasta tai Helsinki-Vantaalta. Näin ollen päädyin odottamattomalle passinnoutoreissulle Helsinkiin. Sama siis tehdä tästä mahdollisimman kiva päivä.

Tarkoitukseni oli käydä Amos Andersonin taidemuseossa jo viime syksynä, mutta sillä reissulla valintani olikin HAM ja Ai Weiwei. Edellisestä käynnistä Amos Andersonilla on jo useampi vuosi, mutta nyt Helsinki Noir -näyttely vaikutti sellaiselta, joka on pakko nähdä. Houkuttelevaa ja ihanaa, että tarjolla on jotain aivan erilaista: näyttely, joka on samalla murhamysteeri.

Samassa taidemuseossa on parhaillaan tarjolla paljon muutakin, joten kirjoitan näkemästäni kronologisessa järjestyksessä.

Taidemuseon 1. Ja 6. kerroksessa on esillä islantilaisten taiteilijoiden teoksia otsikolla Veden varassa. Amos Anderson on yksi useammasta suomalaismuseosta, joissa näyttelyn eri teoksia on nähtävillä 3.6.–12.9. Täällä teoksissa pääosassa oli videotaide. Pidän vedestä ja veden äänestä. Jostain syystä pidän tällaisesta videotaiteesta, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään tai ei ainakaan ole mitään juonta: pelkkä meri. Voisin katsella ja kuunnella tätä audiovisuaalista esitystä pidempäänkin, niin keinotekoista kuin se onkin. Sitä juuri mietinkin, kuinka videot olivatkin niin luonnollisia ja epäluonnollisia samaan aikaan.

Yksi näkövinkkeli teokseen Sirra Sigrún Sigurðardóttirin teokseen The Vanishing Point.


Toinen tuokiokuva, toinen vinkkeli.



Videotaide on myös siinä mielessä kiehtovaa, että monissa tapauksissa katsojana päätyy osaksi teosta tai valitsemaan oman näkökulman: seisot vahingossa tai tarkoituksella kankaan ja videotykin välissä, huomaat kummallisia heijastuksia videosta seinillä, oman puhelimesi pimeällä näytöllä, kellotaulussa. Katsoa voi niin monella tavalla ja monesta vinkkelistä.

Minä ja heijastus Hekla Dögg Jónsdóttirin videoteoksesta Margins.


Hissillä ei päässyt 6. kerrokseen asti. Jäin siis pois 5. kerroksessa ja kurkkasin pikaisesti jotain aivan muuta: Amos Andersonin omaa uskonnollisten teosten kokoelmaa. En ollut ihan varma, uskaltaisinko avata 6. kerroksen ovea: teoksen A year of existential doubt äänet olivat kuin kauhuelokuvasta. Lisäksi oven takana oli aika pimeää. Menin kuitenkin, ja viihdyin tässä tilassa yllättävän pitkään. Tilassa oli kaksi videoteosta ja eri puolilla kuului kaiuttimista erilaisia ääniä: sanoja, joilla on monta merkitystä. Jokin matalahko naisääni kuulosti ihan miellyttävältä, mutta suurin osa äänistä oli aika ahdistavan kuuloisia. Minulle tuli aika nopeasti ahdistunut olo. Istuin kuitenkin paikoillani, koska sanojen monimerkityksellisyys oli niin kiehtovaa. Luin paperista sanojen merkityksiä. Olisin ehkä jäänyt vieläkin pidemmäksi aikaa, mutta vatsassani kasvava pieni ihminen alkoi liikehtiä levottomasti. Mietin, reagoiko hän todella äänien ahdistavuuteen noin voimakkaasti? Käyn toisinaan taidemuseoissa kouluikäisen lapseni kanssa. Tuohon huoneeseen en olisi halunnut häntä viedä. Teos oli ahdistava, eikä asiaa auttanut se, että tekstin mukaan kyse on itsemurhapohdinnasta.

Kun laskeuduin portaat alas takaisin viidenteen kerrokseen ja avasin oven, hetken aikaa korvissani soi samaan aikaan ahdistava kiljuminen ja keskiaikainen kirkkolaulu. Aika absurdi hetki kahden näyttelyn välimaastossa! Oli pakko ravistella päänuppi selkeäksi kiertämällä pikaisesti Perustajan aarteet (näyttely avoinna 13.11.2015–23.6.2017).

Sitten oli vuorossa Helsinki Noir (näyttely 17.9.2015–9.1.2017). Lipputiskiltä olin saanut käteeni pienen vihkosen, jossa oli mysteeritarina luettavaksi näyttelyn seuraamisen lomassa. Tässä näyttelyssä teosten katsomisjärjestys on tärkeä, mutta en oikein tiennyt, tulisiko minun ensin lukea vihkosesta tiettyyn teosryhmään liittyvä luku ja katsoa teoksia vasta sitten, vaiko päin vastoin. En tiedä, mikä oli tarkoituksenmukaisin tapa, mutta tein aina vähän miten milloinkin. Välillä vilkuilin teoksia lukemisen lomassa, mutta siinä hukkui ajatus niin lukemisesta kuin teoksistakin.

Mutta jo alussa pidin ajatuksesta: Minulla on luettavana tarina, jonka kontekstissa näyttelyn teoksia voin lukea. Murhamysteeri sijoittui 1920-luvun Helsinkiin, joten tarjolla oli ennen kaikkea maisemakuvia vanhasta Helsingistä. Ne jo itsessään olivat kiehtovia, mutta toivat tarinaan kivan tason. Lisäksi korviin kuului monissa kohdissa tunnelmaan sopivia ääniä. Tosin jossain vaiheessa kummastutti se, kun mitään ei kuulunutkaan.

Pääosin luettavan tarinan, äänten ja teosten kombo tuntui toimivalta, mutta muutamassa kohdassa ne olivat hieman liikaa torta på torta.

Tämä oli selvästi erilaista taiteen katsomista kuin näyttelyssä ilman tarinaa. En ehkä pysähtynyt yksittäisten teosten äärelle tarkastelemaan maalipintoja tai yksityiskohtia, vaan katsoin kuvista sen, mitä tarjottavaa niillä on minulle tarinan kannalta. Toisaalta juuri tarina antoi teoksiin ihan uuden vireen: ajatella, juuri tuolla Töölön kaduilla he kulkivat!

Mietin, oliko hyvä lukea tarina itse, vai olisinko sittenkin halunnut kuunnella tarinan luettuna luureista? Lukeminen kesti välillä kauan ja näyttelyn alkupäässä olisin halunnut istua alas lukemisen ajaksi. Loppupuolella penkkejä kyllä riitti. Se, että jouduin välillä pähkäilemään, katsoisinko ensin teokset vai luenko koko luvun ensin, katkaisi katsomiskokemusta. Luurit korvilla olisi helpompi seurata näyttelyä nopeampaan tahtiin ja kohdistaa tarinan tapahtumia juuri oikeaan teokseen.
Nyt olin näyttelyssä yksin, mutta kuinka tämä toimisi seurassa? Istuisivatko kaikki nenä vihkosessa lukemassa tarinaa, vai lukisiko joku ääneen kaikille? Minkälaisia keskusteluja teoksista tarinan pohjalta syntyisi?

Itse tarina ei ollut kovinkaan mysteeri: juonen kulku oli aika alussa helppo arvata. Sellaisenaan luettuna tarina ei olisi kovin kummoinen elämys, mutta tässä näyttelyssä se oli kuitenkin oleellinen punainen lanka, joka yhdisti teokset toisiinsa. Ilahduin siitä, kuinka erilaisen näkökulman Helsinki Noir tarjosi taidenäyttelyihin ja taiteen katsomiseen. Tätä ideaa voi varmasti kehitellä vaikka mihin!

Portaita alas seuraavaan kerrokseen, ja olin taas aivan eri maailmassa. Taide elämänasenteena esittelee arkkitehti Sigurd Frosteruksen kokoelmaa. Hänestä en ollut koskaan kuullutkaan, mutta kokoelmassa oli paljon tuttua, mm. Enckellin, Sallisen ja Thomén teoksia. Jos ylemmissä kerroksissa oli paikoin hyvinkin synkeä tunnelma, täällä oli tarjolla pirteitä pastellisävyjä ja seesteisiä maisemia. Kolorismi iski. Mietin Magnus Enckellin teoksen Poikia rannalla äärellä, kuinka teoksen lilan sävyinen ranta tuntuikin juuri oikealta. Jotenkin vapauttavaa, kun värit eivät yritäkään olla sitä kuin tosielämässä. Miten tympeältä tuntuukin ajatella, etten varmaan itse rantamaisemaa maalatessani olisi saanut mieleeni käyttää tuollaisia värejä.

Olin iloinen saadessani päättää taidemuseoreissun juuri tällaisiin teoksiin. Huh, kaikki on hyvin taas. En jaksanut istua katsomaan dokumenttia Frosteruksesta. Ehkä olen kärsimätön, mutta nämä nonstoppina pyörivät asiasisältöiset dokumentit ovat museoissa vähän ongelmallisia: kun astun saliin, minulla ei ole hajuakaan siitä, onko filmi juuri alkanut vai kohta loppumassa. Mistä siinä edes puhutaan? Keitä puhujat ovat? Kesken kaiken on vaikea päästä mukaan, eikä kärsivällisyys riitä odottelemaan videon uutta alkua. Varsinkaan, jos filmin kesto ei ole tiedossa.

Kaiken kierrettyäni päällimmäinen ajatus oli, kuinka paljon erilaisia teoksia, erilaisia tunnelmia ja tuntemuksia mahtui samaan taloon. Ehkä tämä on sitä jokaiselle jotakin -tyyppistä tarjontaa.


Helsinki-päivänä 12.6. Amos Andersonin taidemuseoon on vapaa pääsy, ja silloin Helsinki Noiriin on yleisöopastus klo 12. Kuinkahan erilainen kokemus se on? Kertookohan opas teoksista vai onko hän tarinankertoja?