tiistai 22. elokuuta 2017

Kunstrundan i Birkaland – Taidekierros ihan suomeksi

En muista enää tarkkaan, miten tarkalleen törmäsin viime viikolla siihen, että Konstrundan on olemassa. Jossain Facebookissa se oli. Sitten pari päivää myöhemmin kävelin tapahtumaan osallistuvan tutun ateljeen ohi ja luin, että ai se on nyt viikonloppuna. Otin julisteesta kuvan muistilapuksi.

Keväällä järjestettävä Taidesuunnistus on minulle tuttu tapahtuma. Muutamana vuonna olen taidesuunnistanut lasten kanssa kiertäen tapahtumaan osallistuvissa gallerioissa ja  taiteilijoiden ateljeissa. En kovin paljon jaksanut perehtyä Konstrundaniin, mutta se tieto minulle riitti, että ateljeita on auki. Viime keväänä minulla oli aivan huippu Taidesuunnistus 3-vuotiaan kanssa. Vaikka oma keskittyminen vähän vaikeutuu tuon ikäisen kanssa kulkiessa, vaihtokaupaksi saa kuunnella loistavia tulkintoja ja ihastella lapsen aitoja reaktioita ja havaintoja.

Konstrundan on Tampereella aika pieni tapahtuma, ainakin Taidesuunnistukseen verrattuna. Taidesuunnistuksessa kotimme lähellä oli niin monta kohdetta, että kuljimme kävellen. Nyt kotimme lähellä oli vain Kita. Ajattelin, että sieltä on hyvä aloittaa, ja katsoa sitten, jaksaako 3-vuotias lähteä kauemmaksikin. Kita oli ensimmäinen vierailukohde Taidesuunnistuksessakin. Silloin siellä oli tarjolla karkkia, ja sen perään hän kyseli nytkin. Heh, kiva, että jotain on jäänyt taidekierroksista mieleen...


Kidan taiteilijoista mukana tapahtumassa olivat Inka Ylihärsilä ja Toni-Petri Ruotsalainen. Yritin udella pojalta, muistiko jotain tauluja viime visiitiltä, mutta ei tainnut muistaa. Itselleni oli jäänyt hyvin mieleen etenkin Ruotsalaisen "pikseli"lintu. Yhdessä Ylihärsilän taulussa oli jotain sinisiä otuksia, jotka poika nimesi ”röffelöiksi”.

Kita teki tehtävänsä, ja poika innostui jatkamaan seuraavaan paikkaan. Hyppäsimme bussiin ja matkasimme Johanna Pihlajamaan ateljeehen Kalevaan. Siellä poika sai ihmetellä grafiikkaa ja sen tekemiseen käytettäviä kuparilevyjä. Ilmapallokin saatiin mukaan. Illalla juttelin äitini kanssa, joka totesi käyneensä pojan kanssa hiljattain katsomassa jossain, kuinka grafiikkaa tehdään painamalla kuparilevy telojen läpi. Jaa, eli ihan vanhaa kauraa tämä olikin.

Bussimatkojen aikana poika katseli Konstrundan-lehteä, missä oli esiteltynä tapahtumaan osallistuvia paikkoja. Niistä juteltiin ja mietittiin, mihin seuraavaksi mennään, ja mitä kuvissa olikaan. Jostain syystä Anna Hyrkkäsen ateljee Hatanpään Pesulassa, kiinnosti kaikista eniten. Pesulaan menemisestä puhuttiin etu- ja jälkikäteen. Se olikin kiva paikka. Siellä poika sai nähdä kuvanveistäjän välineitä ja kokeillakin teoksen pintaa. Keksikin maistui. Koska vesisade kasteli meidät matkalla Pesulaan, emme käyneet lauantaina enää muissa kohteissa. Pesulaan tullessa poika kysyi, että onko jo hänen vuoro taiteilla. Niinpä kotona piti ottaa  värit ja paperit esiin. Tämähän on aivan loistavaa, että pieni inspiroituu taidekierroksesta itsekin tekemään!

Kotona poika kysyi, että eikö me mennä tuohon viereiseen taloon? Kyllä, kotimme naapuritalossa on yksi taidemuseo, joka oli mukana Taidesuunnistuksessa, muttei tässä tapahtumassa. Vau, poika siis muisti, että siellähän me kävimme näyttelyä katsomassa! Jää sinne mieleen muutakin kuin karkit ja keksit!

Sunnuntaina kysyin pojalta, lähdetäänkö taas kierrokselle, ja totta kai hän halusi. Tällä kertaa otettiin pikkusiskokin mukaan. Onneksi katsoin illalla Facebookista Konstrundan i Birkaland –tapahtuman, nimittäin siellä oli kohteita, joita lehdessä ei lukenut lainkaan. Reittivalintaamme vaikutti tällä kertaa se, sattuiko pysäkille tulemaan ensin bussi Kalkkuun vai Lielahteen päin.

TKL arpoi ensimmäiseksi kohteeksi työryhmä Onnellisten ihmisten ateljeen Lintulammella. Pihaan saapuessa muistin pojan eilen kyselleen, olisiko jossain ”ulkotaidetta”, ja täällähän oli! Tosi ensin mitään taiteita poika kysäisi, että olisiko täällä mitään syötävää... Vähän suklaata ja pullaa, niin johan maistuu taidekin! Sisälläkin käytiin katsomassa Petri Pykäläisen ja Tiina Poutasen teoksia. ”Ohooo, onko tuossa dinosaurus? Mikä tyttö tuollainen on? Tuo taulu onkin palapeli!” Yritän välttää sitä, etten lähtisi onkimalla onkimaan lapselta jotain tulkintoja, vaikka siihen tulee helposti kiusaus, koska joskus vastaus on niin hauska tai oivaltava. Joskus lapsi iskeekin vastaamalla äidin uteluihin, että mitäs tuossa on, että ”ei mitään”. Pöydällä oleva veistos oli mielestäni jonkinlainen eläimen pää, mutta pojan mielestä se oli ”keltainen”. Poika halusi käydä vielä uudelleen sisälläkin, mutta sitten, kun hän oli mielestään valmis, hän totesi vain, että mennään seuraavaan paikkaan. Tällaista tämä kiertely on, annan 3-vuotiaan määrätä hyvin pitkälti, kuinka pitkään ollaan ja mitä pysähdytään katselemaan. Sitä onkin vaikea ennustaa, milloin hän vain kulkee teokselta toiselle, ja milloin pysähtyy pidemmäksi aikaa.

Kalkkuun piti matkata kahdella bussilla, ja aikaahan siihen meni. Sitä paitsi päätimme ostaa vielä jätskitkin Kalkun päässä ennen seuraavaan kohteeseen menossa. Saavuimme Kalkun paratiisiin, kuten Lars Holmström ateljeetaan kutsui. Täällä pojalla alkoi olla vähän turhankin kova vauhti. Hän kulki ympäri huonetta, ja minä yritin pysytellä pikkusisko sylissäni hänen perässään. Taas ihmeteltiin maalipurkkeja, siveltimiä, ruuvinväännintä, isoa lasertulostinta ja varastohyllyjä täynnä tauluja. Gallerian puolella näkyi enemmän teoksia. Skisma-niminen teos oli pojan mielestä ”timantti”. Juttelimme taiteilijan kanssa sen verran, että yhteinen ihastuksemme Bruckerin musiikkiin tuli selväksi. Saimme pienen kuuntelunäytteen Brucknerin nelosesta työtilassa. Hyvä oli saundi viiden kaiuttimen kautta kuultuna. 

Ensimmäistä kertaa kierroksella aloin kunnolla ajatella sitä, että tämähän on tosiaan mielenkiintoinen kierros taiteilijoiden työtiloihin. On aika kiehtovaa ajatella, miten erilaisissa tiloissa kukin työskentelee, ja minkälaiseksi kukin pesänsä tekee. Joku suojaa lattiansa suojapaperilla, joku pyyhkii jokaisen maalitipan. Joku viikonloppuna tapaamistani taitielijoista mainitsi, että "ei täällä yleensä näin siistiä ole".

Holmströmin ateljeesta jatkoimme matkaa pari askelta Mikko Kallion  ja Emmi Kallion työtilaan. Taas poika meni suoraan asiaan, eli tarjoilujen luokse. Sallittakoon se vielä tuon ikäiseltä, ja olinpa Taidesuunnistuksessa syyllistynyt houkuttelemaan poikaa aina seuraavaan paikkaan väsyn iskiessä juuri sillä verukkeella, että oiskohan siellä taas jotain herkkua... Tämä poika yhdistää varmaan lopun ikänsä taiteen syömiseen.

Syömisen ohessa poika ehti vähän katsella taulujakin, vaikka väsylevottomuus alkoi selvästi iskeä. Jossain kohti hän toikkaroi kohti pöydän kulmaa ja minä yritin estää pikkusiskoa tukehtumasta viinirypäleeseen. Silloin mietin, että oli se vaan helpomaa edellisenä päivänä, kun sai keskittää kaiken huomionsa 3-vuotiaaseen. Poika teki mielenkiintoisia havaintoja. Hän nimittäin tunnisti taulun, jonka kuva näkyi taiteilijoiden takana lehden kuvassa. Tarkkaan oli lehden katsonut!

Lähdimme Kalkusta klo 15.45, ja vielä oli yksi paikka Takahuhdissa käymättä. Sellainen vaan on bussiliikenne sunnuntaisin, että reittioppaan mukaan olisimme olleet perillä vasta klo 17.20, kun tapahtuma loppuu klo 17. Piti selittää pojalle, että emme ehdikään viimeiseen paikkaan. Harmi, sillä Pesulan ohella kuva Marianne Laitin hevosveistoksesta oli kiinnostanut poikaa lehdessä erityisesti. Yhtä vailla kävimme siis kaikki Tampereen kohteet. Kotimatkalla bussissa alkoi nuokkuminen, niin oli tämä kaikki taiteen perässä juoksentelu väsyttänyt pientä poikaa. Kotiin päästyämme hän kysyi, että mennäänkö huomenna sinne Pälkäneelle. Koitin selittää, että tapahtuma ei enää ole huomenna, ja se Pälkäneen kohde olisi meille muutenkin liian kaukana.

Kaikesta sählingistä huolimatta pidin huolen siitä, että joka kohteessa täytimme arvontakupongit. Hauska ajatus, että voi voittaa taidetta! Minä näen jo Toni-Petri Ruotsalaisen Pesässä-taulun kotonani toisen lintutaulun vieressä, joten toivoin joka kuponkiin voittavani sen. Pojalta taas kysyin aina, että minkä haluaisi palkinnoista. Hän valitsi aika monta eri vaihtoehtoa, joten nyt vain jännätään, käykö meillä tuuri.

Konstrundan oli kiva hyvän mielen tapahtuma. On mukavaa päästä näkemään muutakin kuin valmiita teoksia: työvälineitä, tiloja ja ennen kaikkea tekijöitä. Tällaisissa tapahtumissa käy varmaan monenlaista väkeä. Ehkä joku taideopiskelija tai muu asianharrastaja kyselee yksintyiskohtaisesti tekniikoista. Sitten tulee pieni poika, joka kysyy, ”Voiko tänne tulla? Onko kiva?” Minusta oli hirmu kiva, että mekin saimme tulla!

Aika vähän väkeä kohteissa näkyi, ja monista muista vieraista sain käsityksen, että he olivat taiteilijoiden tuttuja. Kovin paljon mainostusta en nähnyt, ja mietin myös, pelottaako joitakin ruotsinkielinen nimi. Ei hätää, sanaakaan ruotsia en tarvinnut tällä kierroksella. Ihan suomeksi pärjättiin, enkä muuta olettanutkaan.

Kuljen lähes päivittäin monenkin gallerian ja taidemuseon ohi. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että pitäisipä tuokin näyttely käydä katsomassa, mutta aina ne ehtivät loppua, ennen kuin saan aikaiseksi. Ehkä sykähdyttävin taidemuseokokemus oli Pariisissa Musée de l’Orangeriessa, jossa on esillä Claude Monet’n teoksia. Siellä ihmiset istuvat tuntitolkulla katsomassa niitä tauluja. Vahtimestarit huomattavat pienimmästäkän äänestä. Minäkin viivyin pitkään katsellen tauluja läheltä ja kaukaa. En tiennyt, että samaa taulua voi tuijottaa niin pitkään, ja että se voi saada aikaan niin suuria tuntemuksia. Sitä paitsi sitä reissua ennen en ollut edes pitänyt Monet'n tauluista. Kokemus taidekirjoista ja julisteista oli se, että ihme hempeilyä. Niin se taiteen näkeminen ihan livenä saa monenlaista aikaan.

Nyt, kun melkein joka paikkaan on otettava mukaansa vähintään yksi kolmesta lisäosasta, tuollaisten taidekokemusta metsästäminen tuntuu utopistiselta. Siispä pääosassa on hankkia taidekokemuksia ensisijaisesti lapsille. Miksi en menisi pojan kanssa sinne naapurissa olevaan taidemuseoon?

Kotona löysin pari esitettä, jotka enempää ajattelematta otin vastaan Hämeenpuiston Puistofiestassa viikko sitten. Toinen lappunen mainostaa Galleria-viikkoa 13.–19.11 ja toisessa lukee Tampereen gallerioiden ja taidemuseoiden ohjelma loppuvuodelle. Nyt vaan valkkailemaan kohteita vaikka joka viikoksi!

Valokuvia tältä visuaalisesti rikkaalta kierrokselta ei tullut otettua.

maanantai 14. elokuuta 2017

Maratontunnelmia haistelemassa

Olen osallistunut ahkerasti kaikkiin arvontoihin, joissa voi voittaa osallistumisia juoksukisoihin. Hulluus alkoi Helsinki City Runista, jonka arvontavoiton seurauksena päädyin juoksemaan. Siitä alkoikin vaihtelevan ahkera lenkkeily, ja olen juossut nyt pitempiä lenkkejä kuin koskaan. Oli kiva uutinen saada alkuviikosta tietää, että Intersportin arvonnasta lohkesi paikka Helsinki Street Runille, joka juostaan samaan aikaan Helsinki City Marathonin kanssa.

Toukokuun puolimaratonille valmistauduin lähinnä ajattelemalla, että vähän hienoa, jos jaksan juosta 10 kilometriä. Tähän 17 kilometrin matkaan lähdin sillä ajatuksella, että totta kai jaksan juosta koko matkan. Viime aikoina lähes joka lenkillä on ollut rattaat kyytiläisineen matkassa, joten ajattelin, että kaipa hilpaisen tuon 17 kilsaa vauvan kanssa. Tai "vauvan", ihan kohta 1-vuotiaan. Pisin lenkki rattaiden kanssa tätä ennen on ollut vajaat 11 kilometriä.

Juoksuun valmistauduin pumppaamalla rattaiden renkaisiin ilmaa. Luvattu helle ja hirmumyrsky mietitytti. Junassa matkalla Helsinkiin tajusin, etten ollut miettinyt vauvan nesteytystä ollenkaan. Perillä kävin ostamassa tuttipullon, josta voisi antaa vettä. 

Oma valmistautuminen oli aika kehnoa. Olin viime päivät kotona yksin lasten kanssa, mikä tarkoittaa hirmuista säätöä ja hulinaa aamusta iltaan. Perjantaina käväisin puolen tunnin hölkällä. Testasin sortseja, jotka olin alekorista napannut edellisenä päivänä. Uudet juoksuliivitkin olin hankkinut, koska lenkkien pidentyessä olen huomannut, että hyvä tuki parantaa juoksumukavuutta huomattavasti. Olin kyllä lukenut, ettei viime hetkellä kannata ottaa mitään uusia varusteita käyttöön, mutta otin silti.

Perjantai-iltana tajusin, että mullahan on ollut koko päivän nälkä, enkä ole missään vaiheessa syönyt ihan kunnolla. Nestettäkin olisi ollut viisasta tankata. Pakkaaminenkin oli vähän niin ja näin, joten piti ihan erikseen junassa tarkistaa, että onhan lenkkarit matkassa.

Helsingin päässä oli muutama tunti aikaa. Kävelin vähän ympäriinsä ja söin eväitä puiston penkillä. Annoin vauvan kontata pitkin Bolliksen tekonurmea, että malttaisi istua rattaissa koko kisan. Usein vauva ottaa lenkillä tirsat, mutta koko päivän jo reissussa ja rattaissa istuttuaan vauva oli jo ottanut parit unet. Pari tuntia ennen starttia keli oli mukava, kiva tuuli ja vähän pilviä. Joku mainitsi lämpötilan olevan 17 astetta. Kellon lähestyessä starttiaikaa eli klo 15.45:tä aurinko porotti ja olo oli hikinahkea. Olin ottanut mukaan uudet juoksusortsit ja trikoot. Olin niin hikinen vaatteita vaihtaessa, ettei ajatus trikoisiin ahtautumisesta tuntunut kivalta. Laitoin sortsit, vaikken yleensä näyttäydy kadulla niin lyhyissä housuissa. Aurinkorasvaa oli mukana, mutta ei innostanut laittaa sitä hikitahmaiholle. Olisin tarvinnut suihkun ennen juoksua!

En tullut katsoneeni sääennusteita ihan lähdön alla, mutta muutamaa tuntia ennen kun vilkaisin, sateen todennäköisyys klo 16–18 tienoilla oli muistaakseni  80%. Kuuma kysymys olikin, laittaako rattaisiin sadesuojus vaiko eikö. Ajattelin, että sitä olisi ärsyttävää kaivella kesken juoksun, jos sitä ei ole. Päädyin laittamaan sen, mutta jätin sen auki. 

Lähdin ihan jälkijoukoissa, etten olisi rattaineni kenenkään tiellä. Ensimmäiset kilometrit olivat aikamoista säätöä. Mietin koko ajan, ettei vaan aurinko porota rattaisiin ja toisaalta, ettei rattaissa tule liian kuuma. Ensimmäisen (2km) ja toisen (5,5m) juomapisteen välillä pysähdyin varmaan viitisen kertaa. Yritin juottaa tuttipullolla, otin hetkeksi syliin ja kävelin vauva sylissä. Märän sienen antaminen vauvalle tuotti hetken hupia ja helpotusta, mutta sitten hän keksi alkaa purra siitä paljoa irti. Lopulta pysähdyin ottamaan sen sadesuojan kokonaan pois. Vaikka sen kanssakin rattaissa oli "läpiveto", sen poistaminen sai varmasti ilmastoinnin pelaamaan paremmin. Tämän kaiken säädön seurauksena olin jäänyt porukasta pahasti. Tiesin jonkun tulevan vielä takanani, mutta juoksin pitkän matkaa ilman, että näin ketään. Pariin kertaan, kun näkyvissä ei ollut opasteita tai mitään muuta vinkkiä juoksutapahtumasta, mieleen jo heräsi epäilys, olenko kaiken säädön keskellä eksynyt reitiltä. Opasteet kyllä oli kaikissa risteyksissä, että oikeasti mitään eksymisen vaaraa ei ollut. Fiilis oli kyllä ihan eri kuin Helsinki City Runilla, jossa oli jatkuvasti muita ympärillä. Mietin, että onko tässä nyt sitten paljon ideaa, yksin lenkkeillä tällaisella kelillä ja vauvakin kitisee vähän väliä. Tavallaan tuntui tosi hassulta juosta yksin, kun silti jotkut ohikulkijat huusivat tsemppihuutojaan. Ei ollut epäselvää, ketä kannustettiin. Se ehdottomasti paransi juoksufiilistä.

Päätin, että jätän matkan kesken, jos vauvan olo ei helpotu. Meidän yhteiset lenkit on kivoja juttuja, jolloin vähän lauleskelen juostessani ja vauva pulisee iloisesti omia juttujaan. Joskus pieni itkukin voi tulla, mutta se menee ohi. Turhautumisitku pienen hetken ei juoksuani pysäytä, mutta nyt tilanne oli eri. Koska sää oli tukala, tunnistin kyllä itkusta, että nyt on huono olla. Ajattelin reissun olevan vauvalle jopa vaarallinen, jos nestehukka iskee. Niinpä toisella juomapisteellä kysäisin, että oliskohan tässä joku hyvä paikka vähän imettää. Istahdin huoltopakun perälle. Äänistä kuulin, että taisi maratonin kärkijoukko mennä ohi. En osaa sanoa, kuinka kauan vauvan tankkaus kesti, ehkä 5–10 minuuttia. Sitten ei muuta kuin taas juoksuun. Reitillä tuli varjoisampi pätkä, mikä helpotti omaakin oloa. Yksittäisiä maratoonareita juoksi silloin tällöin ohi.

Juoksu rullasi hyvin, ja seuraavan juomapisteen ja Icepower-sumutuksen jälkeen näkyikin paljon liilapaitaisia selkiä. Aika moni käveli ylämäkeä. Ehkä vähän röyhistin rintaani juostessani rattaiden kanssa ohi. Vähän periaatekysymys, että askeltakaan en kävele, mikäli se minusta riippuu. Vauvan vaatiessa on pakko. Tarkkoja kilometrejä en muista, mutta ehkä siinä 8–11 kilometrin kohdilla oli huippufiilis. Kannustusta oli paljon ja muita juoksijoita, niin maratoonareita kuin meitä lyhyemmän lenkin heittäjiä. Nyt oli sitä kunnon juoksutapahtumafiilistä! Torvisoittoa, taputuksia parvekkeilta ja ohikulkijoilta! Siitä innostuneena nostin vähän tempoa, mutta se meinasi kostautua. Sikäli hyvään paikkaan alkoi taas vauvan kitinä. Etsin Ruoholahden puolella jotain paikkaa, mihin istua taas imettämään. Bongasin talon vieressä betoniporsaan varjossa, joten istahdin enempiä miettimättä siihen. Olin seinään päin kääntyneenä, mutta siitä metrin päästä viuhtoi juoksijoita menemään ruuhkaksi asti. Pisti vähän naurattamaan, että tällainen juoksukisa mulla, kahden pysähdyksen taktiikalla. Muutama kanssakulkija tuli tutuksi, kun jo alkumatkasta he aina ohittivat minut, kun pysähdyin säätämään jotain, ja sitten aina juoksin ohi. Tämä 12 kilsan ruokatauko olikin viimeinen pysähdys, ja loppumatka sujui ihan mukavaa tahtia. Viimeisen kilometrin jaloissa ensin painoi, mutta lopussa sain kirin päälle. Olihan se hienoa tehdä ohituksia loppumatkalla. Ei sen väliä, että ne ohitettavat olivat juosseet 25 kilometriä pitemmän lenkin kuin minä. Ajattelin, että kunnon kohottamisen näkökulmasta olisi hyvä hengästyä. Liian usein jolkottelen lenkeillä sillä omalla mukavuustempolla, ettei hirveästi tunnu missään. Kehitystä kai tapahtuu eniten silloin, kun puskee siitä mukavuuslenkistä pitemmälle tai kovempaa.

Vauvan kanssa juostessa saa varmasti vähän ekstrahuomiota. "Hyvä vauva" -huutoja kuului paljon, joku kysyi, onko mulla joku kyydissäkin, ja vauvan iän ehdin huutelemaan moneen kertaan. Joku taisi erehtyä luulemaan, että olen maratonille lähtenyt rattaiden kanssa. En sentään. Yksi nainen huusi baarin terassilta, että "voi lapsiparkaa". Vauva ei edes itkenyt siinä vaiheessa. Jos olisi alkuvaiheen hankaluuksien aikana joku sellaista huudellut, ehkäpä keskeytysajatukset olisivat vahvistuneet. Siinä hyvässä juoksun vaiheessa ei paljon humalaisten huutelut kiinnostaneet. Yksi maratoonari kutitti vauvan varpaita siinä Ruoholahdessa istuessani, toinen nappasi kesken juoksun rattaista kiinni ja työnsi vähän matkaa. Siinä oli vaan se vika, että hänen vauhtinsa oli aika paljon kovempi kuin minun, joten hänen irrottaessaan otteensa rattaat päätyivät lyhyelle vapaamatkalle päätyen katureunukseen. Pikku töyssy ei kyytiläistä haitannut, mutta ehkäpä olisi voinut huonomminkin käydä.

Matkalla mieleen jäi myös tuoksuja. Ehkä painostava sää vaikutti siihen, että tuoksut tuntuivat tosi voimakkailta. Yhden kerrostalon pihassa oli kunnon eväskestit. Makkaran tuoksu leijaili sieraimiin. Parissakin kohdassa nenään löyhähti kannabis. Finlandia-talon takana oli kukkaistutuksia, jota tuoksuivat ällöttävän voimakkailta. 

Maalissa loppuaika oli 2:50 ja risat. En lähtenyt tavoittelemaan mitään tiettyä aikaa, kunhan juoksin 17 kilsan lenkin kamalassa hellekelissä. Kävi mielessä, että tavallaan olisi ollut kiva testata, minkälaisen juoksun saan tehtyä ihan omilla ehdoilla. Maalissa vasta mietin, että tosiaankin, pidin ihan itsestään selvänä, että jaksan juosta 17 kilsaa rattaiden kanssa. Kunto on kasvanut kesän aikana aika huimasti. Jaksoin juosta koko matkan, ei mennyt ollenkaan sellaiseksi töpöaskeleeksi kuin City Runilla. Juoksutekniikassa minulla olisi kyllä paljon hiomista, mutta pystyin omalla mittapuullani rullaamaan askelta hyvin. Tasan kolmen viikon päässä tästä juoksusta on edessä Tampereen puolimaraton. Siellä olisi päästävä alle kolmeen tuntiin, ja olen ollut vähän huolissani lenkkieni hitaasta temposta. Minulla ei ole mitään kelloja tai mittareita, enkä yleensä katso tarkkaa aikaa lenkkien kestolle tai aina pituudellekaan. Tampereella minulla ei ole rattaita, enkä ollut tällä 17 kilsan matkalla ollenkaan äärirajoilla. Lisäksi helle oli hullu. Ei minulle yleensä tulisi mieleen juoksulenkki tuollaisessa säässä. Luottamus omaan kuntoon kasvoi. Oon mä aika kova muija!

Tämä oli hyvä harjoitus myös vauvalle. Tarkoitus olisi, että hän on mukana puolimaratonilla mieheni kärrättävänä. Vasta jälkikäteen tajusin, että ehkä yksi stressinaihe vauvalle oli se kaikki mökä ja hälinä, mitä juoksutapahtumaan kuuluu. Ei meidän lenkkien varsilla kukaan soita rumpua tai trumpettia, eikä taputtajiakaan ole näkynyt. Voipi olla, että ne imetystauot olivat myös tärkeää läheisyystankkausta: vauva sai olla hetken äitin sylissä, ja jaksoi jatkaa matkaa tyytyväisenä. Tyytyväisenä vauva höpöttelee juttujaan, ja silloin minä tiedän, että meillä on kiva lenkki yhdessä.

Maalissa meille annettiin mitalit, vauvakin sai omansa. Siitä tulikin kiva oma muisto! City Runin jälkeen jalat olivat aivan soosia, mutta nyt olin ihan toimintakykyinen. Nappasin mukaan alkoholitonta kuoharia ja siirryin kohti muita antimia. Yht'äkkiä tajusin rouskuttavani suolakurkkua ja hörppääväni kuoharia päälle. Yllättävän hyvä yhdistelmä, ainakin juoksun perään.

Ajattelin yrittää ehtiä Tampereen junaan, ja suuntasin kohti bussipysäkkiä. En ehtinyt sinne asti, kun taivas räjähti. Tummia pilviä olin bongannut jo, mutta sade ja myrskytuuli alkoivat sekunneissa. Sadesuojan virittäminen ei ole koskaan ollut niin hankalaa. Rattaista täytyi pitää kiinni kunnolla. Vauva huusi, ja olimme molemmat läpimärkiä hetkessä. Juoksun aikana toivoin viilentävää sadekuuroa, mutta ihan tällaista en ollut ajatellut. Olipa onni, että olimme maalissa myrskyn alkaessa.  Mietin niitä maratoonareita, jotka olivat vielä matkalla. Kuvien perusteella on ollut aika extremeä, kun juoksijat alittavat kaatuneita puita, ja joku kirjoitti pelänneensä lähelle iskeneitä salamoita. Mietin, että olikohan tuo enää turvallista? Onneksi kukaan ei kai satuttanut itseään. 

Nyt seuraavana päivänä fiilis on hyvä. Jalan ei ole sen enempää jumissa kuin normaalistikaan. Ainoa muisto eilisestä on kivat sortsien hiertämät sisäreisissä. Ymmärrän kyllä, miksi muilla sortsiasuisilla oli jotkut ihonmyötäiset sortsit alla. Mutta ei rakkoja, ei polvikipua tai mitään muutakaan mälsää. Kotona odotti taas lasten itkut, raivarit ja loputon helmassa roikkuminen, mutta jotenkin tällainen pieni juoksentelu auttaa jaksamaan taas sitäkin. Lisää tällaista!




tiistai 25. heinäkuuta 2017

Katti Matikaisen Mau-ahtava Suomi oli kiva, mutta ohut

Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jahkimisen takia jotain jää kokonaan näkemättä. Aikomus katsoa Pyynikin kesäteatterin Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi -lastenesitys kyti mielessä jokseenkin siitä hetkestä lähtien, kun siitä ensi kertaa kuulin. Minä en tykkää varailla lippuja viikkoja etukäteen ja lomabudjetin riittävyyskin mietitytti, joten asia jäi.

Viime viikonloppuna 3-vuotias muisteli taas Tampereen teatterin ohi kulkiessamme, että tuo on se talo, missä katsottiin Tuttiritaria, ja voitaisko katsoa uudestaan. Ajattelin, että pakkohan pojan on päästä taas teatteriin! Esityspäiviä ei ollut Katti Matikaiseen kuin pari jäljellä, joten kreivin aikaan olimme liikkeellä.

En ollut liiemmin perehtynyt esitykseen etukäteen. Katti Matikainen on toki tv:stä tuttu, mikä tässä samoin kuin Tuttiritarin tapauksessa tuntui helpottavalta seikalta. Ei paljon tarvitse perehtyä, kun päähahmon tietää etukäteen, etenkin kun sitä esittää juuri se aito ja oikea näyttelijä. Teoksen kirjoittamisesta, näytelmäsovituksesta ja laulujen sanoituksista vastasi itse Katti Matikainen eli Silja Sillanpää. Ohjaajana Janne Pellinen ja tuotannosta vastasi Kulttuuriosuuskunta Kaje.

Miljöö on Pyynikillä upea!


Esityksen juoni menee kutakuinkin näin: Katti Matikainen, Nakki Rakki ja Humppakerho on matkalla humppafestivaaleille. Humppabussilla matkataan sinne kotimaan kesäkiertueen kautta.  Mummoa etsitään joka välissä, koska sillä on ramppikuume ja se viilettää vikkelästi omia reittejään.

Näytelmän otsikko viittaa suureenkin Suomen kierrokseen, mutta aika tyngäksi se jäi. Pohjanmaalla piipahdettiin perinneruokien parissa pitempi tovi, mutta muuten ei jäänyt oikein edes mieleen, että missä metsäretkeiltiin ja oliko matkan varrella edes muita paikkoja. Monia paikannimiä kyllä vilisi alun Reissulaulussa, mutta ihan Suomi-matkailun tuntua ei syntynyt. Näytelmällä oli mittaa kohtuulliset 45 minuuttia, mutta olisi Humppakerholle muutama lyhytkin lisäpysähdys mahtunut. Toki näytelmän kesto oli juuri passeli pienimpien katsojien kannalta. Mitään penkeissäkiemurteluefektiä en katsomossa huomannut.

Yhtenä teemana esityksessä oli Katti Matikaisen mokailut. Katti Matikainen ei onnistunut klimppisopan kokkailussa ja päästi hölmöyksissään Raija-Vuohen lieasta. Mokalaulussa laulettiin varmaan jotain, että kaikki mokaa ja ei haittaa, mutta moraaliopetuksiin ei tässä esityksessä päästy. Sitä, että mokailua ei tarvitse pelätä ja yritetään vaan uudestaan, ei taidettu sanallistaa muualla kuin laulussa, josta en muista enää muuta kuin "voi turskatti". Joka tapauksessa teema jäi vähän ohueksi.

Näin esityksen eilen, mutta jo kotimatkalla jouduin toteamaan, etten muista sitä kovin hyvin. 3-vuotiaskin totesi hetki esityksen jälkeen, ettei muista enää lauluja. Tosin esityksen lempijuttuja kysyttäessä hän vastasi "ne kohdat, joissa ei laulettu". Lauluissa ja niiden esityksissä ei mielestäni sinällään ollut vikaa. Humppakuoro oli oikein sympaattinen, Lempäälän mieskuoro ja Laulu-Siskot hyvin rooliin sopivia. Kävi mielessä, että minäkin halua laulaa kuorossa, jos sitä kautta pääsee tällaisiin esityksiin!

En tiedä johtuuko tämä sitten osittain kesäteatteriympäristöstä, että laulun sanat eivät aina kulkeutuneet aivoihin asti, eivätkä sinne asti päässeet pysyneet siellä. Mielestäni pääosin kuulin ihan hyvin. Tänä seuraavana aamuna herätessä mielessä pyörähti pätkä Perinneruokalaulua, mutta nyt en saa muistumaan mieleen siitä humpasta säveltäkään enkä sanaakaan. Sikäli jännä homma, että tietyt laulut toukokuisesta Tuttiritari-näytelmästä muistuvat mieleen hyvin ja korvamatoja soi pitkän aikaa esityksen jälkeen. Se on sitten eri asia, onko korvamadot hyvä vai huono seuraus lastennäytelmän katsomisesta.

Esityksen hahmot ovat loistavia. Katti Matikainen on vähän säheltävä, mutta reipas ja hyväntahtoinen kissa, Nakki Rakki (Ville Mononen) faktanakkeja jakeleva vähän fiksu, mutta pallon nähdessään sekoileva koira. Hilla Pieksu (Johanna Ala-Siurua) on humppakerhon hanuristi ja Naapurin Topi (Seppo Paajanen) on kravatti kireällä. Muista hahmoista on mainittava pojan suosikki "se iso mies" eli Alfredo (Paajanen), puujaloilla kävelevä akrobaatti ulkomailta. Esityksen suola onkin hyvät hahmot ja hyvät esiintyjät. Vaikka tarina itsessään jätti itselleni vähän onton olon, sanon silti, että hyvä te kaikki, jotka olette esityksen tänä kesänä nähneet ja koittakaa te loput ehtiä vielä tänään viimeisiin esityksiin.


Teemalla "kevyttä kesäteatteria lapsille" Katti Matikainen ja Mau-ahtava Suomi on oikein kelpo esitys. Ehkä juurikaan kesäteatteriin siitä ei ollut syytä tehdä tuon raskaampaa sisällön tai pituuden puolesta. Mikä tärkeintä, 3-vuotias pieni poika siinä sylissäni tuntui nauttivan joka hetkestä. Hän ei pitkästynyt, pelännyt, kiemurrellut tai mölissyt. Kaikista tärkeintä on se, että sain jakaa tuon hetken lapseni kanssa. Kotimatkalla riitti iloista juttua etenkin Alfredosta. Olen mielestäni käyttänyt 30 euroa viisaasti!

Ostin ennen esitystä erittäin kohtuulliseen euron hintaan käsiohjelman. Siellä lukee Katti Matikaisen "kutsu" mukaan Humppabussiin: "tyhjiä paikkoja on 828". Myös näytelmän alussa mainittiin, että me kaikki yleisössä ollaan Humppabussissa. Tämä loi odotusarvoa jonkinlaisesta osallistavasta teatterista, mutta tämä me humppabussilaiset saimme vasta lopussa huutaa "joo" kysymykseen, olemmeko valmiita festareiden pääesitykseen. En ole sitä mieltä, että lastenesityksen olisi välttämättä oltava jotenkin osallistava, mutta kun sellainen odotusarvo ladattiin, ihmettelin, ettei sitä juuri ollutkaan. Jos osallistetaan, niin osallistetaan sitten kunnolla. Minulle annettiin ymmärtää, etten ole vain "katsoja", vaan "yksi humppabussilaisista". Mitään muuta kuin sivustakatsojan roolia ei silti tarjottu, vaikka muka Matikaisen ja kavereiden kanssa samalla bussilla reissattiin. Olisi ollut niin hyvät asetelmat laulattaa jotain simppeliä tai tehdä vaikka hauska äänenavaus tai treenata tanssimuuveja.

Pyynikin kesäteatteri on upea paikka, mikä tuo nostetta varmaan esitykseen kuin esitykseen. Pyörivä katsomo on kiva ja lapsen mielestä selvästikin vähän jännä. Joillakin oli mukana istuinpehmusteita tai vilttejä, mutta ilmankin pärjäsi. Tässä katsomossa lyhyet jäävät pitkien takana aika pimentoon, joten pakko oli pitää poikaa sylissä, eikä siltikään ihan kaikkea nähnyt. Riittävän hyvin ilmeisesti kuitenkin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Mekaanisen musiikin museoon kannattaa tulla kauempaakin

Suunnittelimme ajomatkaa Kolilta Tampereelle, ja katsoimme karttaa sillä silmällä, olisiko matkan varrella jotain tekemistä. Harvoin tulee käytyä Suomen noilla kolkilla, joten nyt kannatti tilaisuus hyödyntää viisaasti.

Päätimme asettaa puhelimen navigaattoriin päätepisteeksi Pelimanninkatu 8, Varkaus. Siellä on Mekaanisen musiikin museo. Olen käynyt siellä joskus lapsena, eli parikymmentä vuotta sitten. Muistikuvien mukaan tämä paikka on sellainen, että kannattaa omakin jälkikasvu siellä käyttää. Meidän vanhempien kanssa museoon tutustuivat 11-vuotias ja vauva, 3-vuotias oli mummolassa.

The gramofoni.

Museoon ei pääse kiertelemään omin päin, vaan on liikuttava oppaan mukana. Museossa on paljon vekottimia, jotka joku varmaan saisi omin päin hajalle. Eikä museosta saisi paljonkaan irti ilman opastusta. Mekaanisen musiikin museo on hyvin persoonallinen paikka. Kun saavuimme pihaan, meidät otti vastaan museon perustaja Jürgen Kempf ja pieni koira, terrieri Oliver. Jürgen ohjasi meidät sisälle asti, missä oli toisen eläinystävän vuoro tervehtiä. Kuinka monessa museossa saat tervehdyksen papukaijalta? Tässä vaiheessa fiilis oli jo oikein kotoisa ja rento. Maksun jälkeen meidät ohjattiin liittymään opastusryhmään. Äitini muisteli, että museossa on opastukset kerran tunnissa. Yritin ajomatkalla selvittää, että moneltakohan opastukset alkavat, mutten löytänyt tietoa. Systeemi onkin muuttunut niin, että museoon saapuva liittyy opastuskierrokselle ja kiertää oppaan mukana kokonaisen kierroksen. Tämä tuntui toimivalta, nimittäin vaikka esillä on soittimia eri vuosisadoiltakin, mielestäni kronologinen järjestys ei ole lainkaan välttämätön. Kussakin huoneessa on yhtenäinen teema ja esineet liittyvät toisiinsa. Myös sisustus on mietitty tarkkaan, esimerkiksi tietyn, huoneessa olevan instrumentin aikakauden mukaan.

Kun liityimme opasryhmän mukaan, kierroksella oli osallistujia viitisentoista. Loppupäässä taas saimme olla ihan omalla porukalla. Aluksi oppaanamme toimi Pawel. Hänen tapansa kertoa soittimista oli todella eläväinen ja täynnä huumoria. Ei todellakaan mitään haukotuttavaa sepustusta! Opastuksessa saimme kuulla kivoja anekdootteja soittimien historiasta. Opas vaihtui kesken matkan Anssiin, mutta laatu pysyi. Häneltä sujui myös oikein hyvin kempfmäinen huumori ja tarinankerronta.

Mietin, että mitä kirjoittaisin itse soittimista. Tämä museo, tai kuten tieviitoissa lukee "museo", on sellainen paikka, ettei sitä oikein selittämällä saa selväksi. Esillä on parisataa vuottakin vanhoja mekaanisia soittimia, kuten koko seinän kokoinen Goljat, jollaista ei muualla ole. Kuten opas sanoi, soittimen arvoa ei voi mitata rahassa. Tässä museossa todellakin on nähtävillä ja kuultavilla maailman mittakaavassakin harvinaisia soittimia.

Goljat kun soittaa, koko orkesteri saa vetää lonkkaa.
Sulosointuja ja musiikillista nautintoa on turha odottaa. Suurin osa soittimista kuulostaa aivan hirveiltä. Korvatulppia kannattaa harkita. Vauvalle varsinkin olisin kaipaillut kuulosuojaimia.

Soittimia kuunnellessa herää mielenkiintoinen kysymys: Onko silloin joskus aikoinaan porukka oikeasti kuunnellut nautinnokseen näitä härveleitä? Miksi ihmeessä joku on ennemmin mennyt konserttisaliin kuuntelemaan konetta, joka soittaa kaikki orkesterin soittimet kuin oikeaa orkesteria oikeine muusikoineen? Kaipa nämä mekaaniset musiikkikoneet ovat olleet aikamoisia ihmeitä aikana, jolloin ei ole äänentoistolaitteita vielä ollut. On ollut ihmeellistä kuunnella musiikkia niin, että joku veivaa vaan vipua. Tätä ihmettä on mielestäni tervettä käydä kummastelemassa, kun me nykyajan hifistelijät säädämme kotonamme simppelimmässäkin laitteessa bassoja balanssiin ja kannamme kaikkia maailman musiikkeja puhelimissamme. Mietin, kuulostivatko mekaaniset soittimet 1800-luvun kuulijan korviin yhtä kamalalta kuin nykykuulijan korviin?
Suuressa osassa museon soittimissa koneisto lukee musiikin tällaisesta rullasta,
jonka perusteella kone soittaa esim. pianoa, haitaria, viulua ja rumpua.

Omasta lapsuuden reissusta Mekaanisen musiikin museoon mieleeni on jäänyt se, että sain soittaa pianoa, ja piano soitti levykkeelle tallennetun soittoni kohta uudestaan. Se tuntui ihmeelliseltä. Tällä reissulla oma tyttäreni sai kokeilla jotain ihmeellistä pianon ja viulun yhdistelmää sekä pyörittää posetiivia. Veikkaan, että parhaiten muistikuvia jää juurikin näistä jutuista, missä on itse päässyt jotain testaamaan.

Aion jatkossakin koukata Varkauden kautta, mikäli minulla tulee jotain asiaa tuonne päin Suomea. Toivottavasti siihen ei kulu taas 20 vuotta, ja jos kuluukin, toivottavasti Mekaanisen musiikin museossa pauhaa kamalat soundit vielä silloinkin.


torstai 1. kesäkuuta 2017

Matkalla Tampereen puolimaratonille 2017

Niin siinä sitten kävi, että vahingossa juostu puolimaraton on johtamassa toiseen. Helsinki City Runin jälkeen olin monta päivää aivan fiiliksissä siitä, että pystyin juoksemaan 21,1 kilometriä. Meidän perheessä mies on rutinoituneempi pitkien matkojen juoksija, joten päätimme yhdessä ilmoittautua mukaan Tampereen puolimaratonille syyskuulle. Valmistautumisaikaa on reilusti, joten päätin alkaa kirjoittaa tähän päiväkirjatyyppisesti valmistautumisestani matkaan. Varoitan jo etukäteen siitä, että luvassa ei ole mitään ammattimaisia vinkkejä tai muuta urheiluasiantuntemusta, vaan ihan totaaliamatöörin touhuja ja fiiliksiä. Toki niitä hyviä ja ammattimaisiakin vinkkejäkin välitän, mitä itse olen saanut kuulla.

1.6.2017

Ohjelma vasemmalle jalalle

Tampereen puolimaratonille ilmoittautumisesta on aikaa toista viikkoa, mutta olen tainnut käydä lenkillä tässä välissä yhden kerran. Todella lupaavaa. Pari viikkoa sitten teimme miehen kanssa ensimmäisen yhteisen juoksulenkin pariin vuoteen. Menimme miehen vakioreittejä Kaupissa. Kilpa viitonen mäkineen oli turhan hullu minulle. Mies pisteli sujuvasti menemään mäet rattaita työntäen. Kyllähän ne miehen lenkit tuppaa välillä kauan kestämään, mutten silti ollut tullut ajatelleeksi, että ne taitaa järjestäen olla 10–15 kilsaa. Ei taida puolimaraton vaatia häneltä kummoisia erityisvalmistautumisia.

Yhteislenkeille haasteen tekee se, että lapsista kaksi on siinä iässä, että joko pitäisi istua rattaissa tai olla hoitaja kotona. Juoksuun sopivia rattaita on yhdet, joten käytännössä yhteiset lenkkimme tulevat jäämään erittäin vähiin. Olisihan se kivaa juosta yhdessä, niin harjoitusvaiheessa kuin tapahtumassa.

Kirjoitinkin jo HCR:ään valmistautumis- tai valmistautumattomispostauksessa siitä, kuinka paljon tietoa kropastani ja etenkin jaloistani olen saanut tänä vuonna. Päätin tehdä jalkojen epätasapainolle jotain, ja kävin pyytämässä kuntosalilta ohjelman vasemman jalan vahvistamiseksi. Ongelma minulla on siis se, että molemmissa jaloissa pakaralihakset laiskottelevat ja muut lihakset tekevät niiden työt, minkä seurauksena jalkojen lihakset ovat todella jumissa, mistä seuraa monenlaista vaivaa. Lisäksi oikea jalkani dominoi hyvässä ja pahassa: siinä on enemmän voimaa ja parempi tasapaino, mutta myös voimakas sisäänkierto ja liikerajoite lonkasta ulkokiertoon. Olen aina tiennyt sen olevan se kierojalka, ja olenkin tähän asti myös esim. vesijumppaillessani antanut sille ne muutamat ekstrapyöräytykset. En tiedä johtuuko siitä vai lähinnä arkielämän epätasaisesta jalkojen käytöstä, että vasen jalka on jäänyt vaille huomiota. Se vaan tulee mukana.

Nyt olen tauon jälkeen ruvennut käymään taas kuntosalilla. Tuolla salilla etuna on se, että hintaan sisältyy rajaton määrä pt-ohjauksia, eli olen aina saanut neuvot milloin raskauden aikaiseen tai erityisesti niska-hartiaseudun treeniin. Nyt menin pyytämään vasemman jalan ohjelmaa. Treenissä on erityisesti pakaralihasten aktivointiliikkeitä. Huomasin jo silloin ohjaajan kanssa liikkeitä läpi käydessäni, että en oikeasti osaa edes kunnolla aktivoida koko lihasta vasemmalla puolella. Oikealla ei mitään ongelmaa. Testailin myös vähän huvikseni joissakin laitteissa, kuinka ison kilomäärän jaksan kummallakin jalalla. Siinähän sen eron huomasi! Teen yleensä 3 sarjaa vasemmalla ja yhden oikealla. Mielenkiintoista nähdä, millainen vaikutus tulee olemaan. Jo nyt vajaan 2 viikon ja 4 treenin jälkeen voin sanoa, että lihaksia alkaa löytyä vasemmassakin jalassa. On aika hulvaton fiilis kyllä, kun lähinnä toinen jalka vaan on väsy. Toisaalta, olen ilmeisesti tottunut siihen, että olen aiemmin väsyttänyt lähinnä oikeaa jalkaa, mitä sitten olenkin tehnyt.

Kuntosalin lisäksi olen viime aikoina käynyt tavanomaisilla vaunulenkeillä kävellen, ja tehnyt edelleen InWellin videotreenejä. Ensin mietin, pitäisikö siitä luopua, kun viikkoon alkaa mahtua yhä enemmän muutakin treeniä ja InWellin treenejä jää tekemättä. Ajattelin kuitenkin sen 20 euroa per kuukausi olevan ihan hyvä investointi, sillä sieltä löytyy niin hyvin kehonhuoltoa ja vauvan kanssa tehtävää taaperojumppaakin. Erittäin matalan kynnyksen liikkumista, vaikka en ihan kamalasti tykkää pyöriä olkkarin lattialla hikoilemassa.

Helsinki City Runin tiimoilta kotiin tuli Helsinki Running Events -lehti. Siellä on artikkeli kahdesta tavasta valmistautua maratonille: pelkkä juoksutreeni tai monilajitreeni. En aio noudattaa mitään virallista treenitapaa, mutta juttua lukiessa tuli mieleen, että eiköhän kaikenlainen liikkuminen ja itsestä huolta pitäminen edistä myös juoksukuntoa. En siis aio olla turhan huolissani siitä, jos varsinaisia juoksutreenejä ei kovin tiuhaan tulisikaan. Jokainen askel on hyväksi. Tänään puolimaratoniin on aikaa 100 päivää, eli 100 päivää aikaa tehdä itselle hyviä valintoja.


2.7.

Kesäkuu ei mennyt ihan nappiin treenien osalta. Vasemman jalan ohjelmaa ehdin alkukuusta jonkin verran tehdä. Huomasin ison eron jalkojen välillä, mutta myös sen, että vasen jalka kehittyi. Sitten tuli kesälomareissu ja yli 2 viikkoa kestänyt flunssa. Vähän oli kurkku kipeä jo sinä päivänä, kun maalla päätin lähteä lenkille. Ehkäpä sen takia se flunssa iski. Mutta halusin hyödyntää harvinaisen mahdollisuuden päästä juoksemaan miehen kanssa. Se olikin hauska lenkki. Tunnin verran juostiin hiekkatietä, eikä yhtään autoa tai kävelijää näkynyt. Lenkiltä suoraan järveen, ja illalla vielä rantasauna. Ai että!

Seuraavana päivänä flunssa iski ja viimeiset reissupäivät meni puolikuntoisena. Kotiin päästyä tauti iski kiinni kunnolla, eikä meinannut mennä millään ohi. Sohvalla makaaminen alkoi nopeasti tuntua. Mitään sykettä nostattavaa ei viitsinyt tehdä, mutta jonkin verran hartiajumppaa yritin. Kun olo tuntui jo paremmalta, oli silti kamalan vaikeaa saada itsensä taas liikkeelle. Toissapäivänä pistin pitkästä aikaa InWell-videon pyörimään ja jumppasin telkkaria katsellen. Tytär kysyi, onko kivaa, vastasin, ettei todellakaan. Kamalaa, miten tuttu jumppa tuntui nyt niin hankalalta. Eilen lähdin lenkille. Ensin olin ajatellut ottaa reipastahtisen kävelyn rattaita työnnellen, mutta kun tarjoutui mahdollisuus lähteä ilman lisäosia, niin ajattelin yrittää juoksemista. Jaksoin koko matkan, eikä tehnyt tiukkaa ylämäissä eikä missään koko 40 minuutin aikana. Pitäisi juosta joskus pitempääkin matkaa. Ennen flunssaa jaloissa oli lieviä penikkatautituntemuksia. Lepo oli tehnyt sen suhteen hyvää, eikä eilen sattunut juostessa mihinkään. Tosin huomasin oikean jalan vääntyvän taas ihmeelliseen sisäkiertoon. Illalla ja yöllä jalkaa jomotti päkiästä. Täytyy palata taas parantamaan lihaskuntoa.

Bongasin jokin aika sitten Facebookissa Itsehoitoapteekin sivulla kysymyksen, kiinnostaako joitain liikkumisen tsemppiryhmä. Olin ilmoittautunut kiinnostuneeksi, ja muutama päivä sitten sainkin kutsun ryhmään. Siinä tarkoitus on liikkua 100 päivän ajan vähintään puoli tuntia päivässä. Tällainen tuntuu yllättävän motivoivalta, vaikken ole postailemassa sinne kuvia tai muuta jatkuvasti. Oletan, että ryhmään voi pyytää jäseneksi kuka vain.

Nyt on suunta taas ylöspäin! Pari kuukautta aikaa nostattaa juoksukuntoa.

20.7.

Vai että suunta ylöspäin? No, on tässä kyetty suunnilleen pari lenkkiä per viikko tekemään. Välillä tuntuu, että on mukamas liian vaikeaa varta vasten järjestää lenkille lähtöä. Parisen viikkoa sitten minulla oli meno reilun 10 kilometrin päässä. Itse olisin mennyt bussilla, mutta mies ehdotti, että mikset juoksisi. Aivan, miksi en tullut itse ajatelleeksi! Juoksin 8,5 km rattaiden kanssa. Olin vähän etuajassa, niin poikkesin Prismaan asioille ja kävelin loput pari kolme kilsaa, hoidin asian ja tulin bussilla kotiin. Muuten ihan tosi bueno, mutta vastaisen varalle pari huomiota: jos sataa vettä, tulee aika kylmä, jos pitää puoli tuntia jököttää bussissa juoksemisen perään. Kätevämpää voisi olla mennä bussilla ja juosta kotiin, mutta silloin kauppareissu voi olla liikaa samaan settiin.

Sittemmin olen tehnyt muitakin lenkkejä sillä tyylillä, että olen juossut jostakin kotiin. Välillä olen päätynyt hyvin epätyydyttäville reiteille miljoonien liikennevalojen ja työmaiden sekaan. Toisaalta olen löytänyt kivoja uusia reittejä.

Pohkeet meinaavat vaivata, mutta niitäkin enemmän säären sisäosat. Penikkataudilta vaikuttaa. Välillä se on poissa, mutta herkästi tuntuu tulevan takaisin. Penikkatautiin paras lääke on lepo. Turhauttaa. Toisaalta kunto ei salli makoilua. Muutaman päivän lomareissu ravintoloissa mässäilyineen iski totisesti tähän kroppaan. Pitäisi jo uskoa, että yksinkertaisesti en voi olla liikkumatta, koska kroppa muistuttaa siitä heti. Nyt on kaiketi syytä keskittyä kropan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Yläkroppa on jäänyt salillakin paitsioon, eikä jalkojen rasittaminen taida olla nyt viisasta.